Minulla on salaisuus. Se on yksinäisyyteni, täydellinen ystävättömyyteni. Häpeäisin niin sen paljastumista, että peittelen yksinäisyyttäni kaikin keinoin.
En kuitenkaan halua tilanteen säilyvän tällaisena loppuelämäni ajan. Se edellyttää uusien ystävien tai elämänkumppanin löytämistä. Sellaisiksi ihmiset voidaan laskea vasta, kun he tietävät minusta paljon asioita - siis myös salaisuuteni.
Salaisuuden on siis paljastuttava. Häpeä on kestettävä, oli siinä häpeämisen aihetta muiden mielestä tai ei. Jos itse tapaisin ihmisen, jolla ei olisi yhtään ystävää ja joka viettäisi kaikki illat yksin kuudentoista pilkku kolmen neliön opiskelijasolussaan netin ääressä, tuntisin tietysti suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta pitäisin ihmistä todella outona. Tämä siis siinäkin tapauksessa, että itse olen juuri se ihminen. Normaalin sosiaalisen verkoston omaava ihminen kummastelisi erakkoa vielä enemmän, ehkä jopa alkaisi vältellä hänen seuraansa. Normaalit pelkäävät friikkejä.
Huomaan jatkuvasti pieniä koukkuja ympäristössäni, jotka voisin kiinnittää itseeni ja antaa niiden vetää minut elämää ja muita ihmisiä kohden. Pelkään kuollakseni kiinnittämistä. Joskus kokeilen varovasti kiinnittää pienimmän koukun yhden paitani langan varaan, mutta sellainen kiinnitys pettää aina ja saan jäädä turvalliseen kolooni.
En tiedä mitä kolon ulkopuolella on. Olen melkoisen utelias sen suhteen. Haluaisin kokea sen kaiken aitona, tuntea ruumiillani, mielelläni, kaikilla aisteillani. Haluaisin avartaa mieltäni muille ihmisille. En kuitenkaan pääse kuin tiettyyn pisteeseen asti - energiavalli on ylitsepääsemätön. Klassillinen käännepiste tulee vastaan, ja pakenen takaisin kolooni. Kuinka voisin tunneloitua olematta elektroni? Tunnen olevani merkitykseltäni yhtä pieni kuin elektroni massaltaan, tunneloitumisen jalo taito on silti saavuttamattomissani.
Luulen, että minulle ollaan kädestä pitäen tarjoamassa suurempaa koukkua kuin aikoihin. Siihen tarttuminen on hyvin vaikeaa. Kaiken lisäksi tällä koukulla on aikaraja - mikäli en tartu siihen ajoissa, viedään se seuraavan ehdokkaan luokse odottamaan tarttujaa. Kuinka tarttuisin siihen? Onko ainoa keino salaisuuden kiinnittäminen koukkuun ja toivominen, että se vetää minut mukanaan?
En kuitenkaan halua tilanteen säilyvän tällaisena loppuelämäni ajan. Se edellyttää uusien ystävien tai elämänkumppanin löytämistä. Sellaisiksi ihmiset voidaan laskea vasta, kun he tietävät minusta paljon asioita - siis myös salaisuuteni.
Salaisuuden on siis paljastuttava. Häpeä on kestettävä, oli siinä häpeämisen aihetta muiden mielestä tai ei. Jos itse tapaisin ihmisen, jolla ei olisi yhtään ystävää ja joka viettäisi kaikki illat yksin kuudentoista pilkku kolmen neliön opiskelijasolussaan netin ääressä, tuntisin tietysti suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta pitäisin ihmistä todella outona. Tämä siis siinäkin tapauksessa, että itse olen juuri se ihminen. Normaalin sosiaalisen verkoston omaava ihminen kummastelisi erakkoa vielä enemmän, ehkä jopa alkaisi vältellä hänen seuraansa. Normaalit pelkäävät friikkejä.
Huomaan jatkuvasti pieniä koukkuja ympäristössäni, jotka voisin kiinnittää itseeni ja antaa niiden vetää minut elämää ja muita ihmisiä kohden. Pelkään kuollakseni kiinnittämistä. Joskus kokeilen varovasti kiinnittää pienimmän koukun yhden paitani langan varaan, mutta sellainen kiinnitys pettää aina ja saan jäädä turvalliseen kolooni.
En tiedä mitä kolon ulkopuolella on. Olen melkoisen utelias sen suhteen. Haluaisin kokea sen kaiken aitona, tuntea ruumiillani, mielelläni, kaikilla aisteillani. Haluaisin avartaa mieltäni muille ihmisille. En kuitenkaan pääse kuin tiettyyn pisteeseen asti - energiavalli on ylitsepääsemätön. Klassillinen käännepiste tulee vastaan, ja pakenen takaisin kolooni. Kuinka voisin tunneloitua olematta elektroni? Tunnen olevani merkitykseltäni yhtä pieni kuin elektroni massaltaan, tunneloitumisen jalo taito on silti saavuttamattomissani.
Luulen, että minulle ollaan kädestä pitäen tarjoamassa suurempaa koukkua kuin aikoihin. Siihen tarttuminen on hyvin vaikeaa. Kaiken lisäksi tällä koukulla on aikaraja - mikäli en tartu siihen ajoissa, viedään se seuraavan ehdokkaan luokse odottamaan tarttujaa. Kuinka tarttuisin siihen? Onko ainoa keino salaisuuden kiinnittäminen koukkuun ja toivominen, että se vetää minut mukanaan?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eiköhän sitä kannata olla rehellinen jos sikseen tulee. Itselleen ja muille ja jos muut eivät hyväksy, niin sitten pitää etsiä semmoisia tyyppejä jotka hyväksyvät.
silmät kiinni ja astu eteenpäin. Koskaan et voi tietää mihin päädyt. Jos huomaat pettyväsi, voiko se olla pahempi kuin nykytila?
Tsemiä.
..kaikkiin koukkuihi ei tarvitsekkaan tarttua.
Mutta kun oikean tuntuinen koukku tulee kohdallesi, kannatta katsoa mitä siiman päässä on! Ehkä siellä on samalla tavalla tunteva "elektroni", ystävätön joka odottaa juuri sinua. Ole ihmeessä avoin..ihmiset vetävät liikaa rooleja! Veikkaanpa että ystävättömyys on tuttu asia aika monelle. Tuttuja riittää mutta jos kysyy suoraan joltakin että "onko sinulla paljon ystäviä?" moni miettii.. Kun noin kauniisti kirjoitat, sinulla on varmasti paljon annettavaa muille.
Sama salaisuus, muttei ketään kenelle kertoa,
ei ketään ketä kiinnostaisi. Joten eipä tarvitse hävetä.
Nykyaikana tuntuu, että pitää olla täydellinen ja kilpailukykyinen. Jokainen ihminen punnitaan ja hänen arvonsa määritellään. Jos on yksinäinen tai muuten pahaolla rikkoo illuusion täydellisyydestä ja ihminen hyljätään. Yksinäinen laskee tuttaviensa markkina-arvoa. Hänen seurassaan ei kannata olla, jos ei halua arvonsa laskevan.
Sain kutsun työhaastatteluun toiselle puolelle Suomea. Jännittää, mutta yritän kääntää sen positiiviseksi. Sama jännitys voi tuoda, sekä iloa ja pelkoa. Kun näkee uuden mahdollisuuden, jännitys muuttuu iloksi. Jos taas alkaa aliarvioimaan itseään, se voi muuttua peloksi.
Tämä paikka olisi hyvin palkattu unelmatyö minulle. Ei mitään masentavaan kilpailuyhteiskuntaan liittyvää, ja sen vuoksi kaikista paikoista halusin erityisesti tähän.
Tähän asti on tullut hakemuksiin vain vastauksia, "Meillä on paljon kokeneempia hakijoita".
Joka paikkaan pitäis olla 10-vuoden työkokemus. Ne jotka on jo aiemmin päässyt kiinni työpaikkoihin vie kaiken nenän edestä. Itsellä on takana vaan pätkätöitä alipalkattuna.
Puolivoittoa on jo se, että minut on noteerattu. Mutta en tiedä kyllä mitä teen, jos vielä saan sen paikan. Tanssin pöydällä ja itken ilosta. Ei auta ruveta pelkäämään, kun tosissani haluan tän paikan.
Kun mietit haluatko tarttua siihen koukkuun, koeta ymmärtää, että sama jännitys voi muuttua ylitsepääsemättömäksi peloksi tai positiiviseksi iloksi uudesta mahdollisuudesta. Jos tulee takkiin ainakin olet yrittänyt. En vaan muuten ymmärrä miksi ystävättömyys, liittyy tähän koukkuun ja aikarajaan?
En ehkä antais tällaisia neuvoja muuten, kun vielä pari päivää sitten tulevaisuutta ei tuntunut olevan, mutta nyt olen työstänyt tätä omaa tilaisuutta koko päivän ja vaikka ensin meinasi pelottaa, nyt tuntuu tosi hyvälle, vaikka epävarma tilannehan tässä vielä on.
Oli kyllä upeasti kirjotettu ja samanlaisia tuntoja on mullakin. Sunkaltaisen tyypin kanssa ois kiva muodostaa kovalenttinen sidos:)