Onko elämänne rakkaus jo menneen talven lumia? Miltä se nyt tuntuu?
Vai odotatteko vielä sitä tulevaksi?
Elättekö parastaikaa sitä? Miltä se tuntuu?
Vai odotatteko vielä sitä tulevaksi?
Elättekö parastaikaa sitä? Miltä se tuntuu?
Elämänne rakkaus
Onko se
202473
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
ja tältä se tuntuu:
"Minä olen miettinyt sinua paljon
paljon enemmän kuin ketään muuta
Kaipuuta polttavaa olen tuntenut kylmin illoin
miettinyt sinua silloin enemmän kuin muita
Minä olen muistanut sinut hyvin
niin paljon paremmin kuin ketään muuta
Minä olen muistanut sinut niin kauniina kuvina
vakavina unina muistanut paremmin kuin muita
Minä olen muistanut
sinut kipuna kiivaana suruna sielussain
valona yössä vain".
Olisi kohtuus ja oikeus, että kun lainaatte tänne nettiin muiden ihmisten tekstiä, lauluja ja runoja, kerrotte sen kenen k.o teksti on. Eli tämä teksti lienee Edu Kettusen.
Hyvin usein törmää myös gallerian profiileissa siihen, että niissä on tekstiä, joka ei ko. ihmisen, mutta sitä ei kerrota missään.
tutut kaikille, olettaisin, että tuskin kukaan luulee niitä lu-mian keksimiksi:). Mutta kiitos huomautuksesta. Täytyy skarpata.
Ei ole toki kyse vain siitä, että lainattua tekstiä luultaisiin kirjoittajan omaksi tuotokseksi, vaan siitä, että on kohtuus kertoa kenen tekstiä lainaa.
muutenhan kyse on plagioinnista. Kiitos aiheellisesta huomautuksesta.
Tuossa tuo asian todellisuus on kuvattu niin todellisesti kuin olla ja voi, koska juuri tuollaistahan on tuo tunne, kun asiaa ajatelee.
Vastaus tuohon kysymykseen. Elän yksin keskittyen opintoihin ja yritän pitää huolta, et aikataulut pysyis kunnossa. Eli kais vois sanoo, että teen kuin hullu työtä. Välillä kun on viikonloppu pysyn kotosalla ja kerään ajatukseni kouluasioihin tai luen jotain tai lähden vaikkapa ulos kävelemään, että ajatukset sais keskitettyä johonkin konkreettiseen tekemiseen. Sais ajatukset juuri siihen hetkeen, jota nyt elää. En tiedä mikä aika tämä on itelle. En osaa edes ajatella tuota. Jos yrittäisin ajatella, alan kiivammin vain keskittämään ajatukseni töihin. Kai se on jotain sellaista tavallisen ihmisen tapa purkaa asioita.
Menin yhtenä viikonloppuna yöelämään. Samassa paikassa oli nurkassa netti. Kun tuli sopiva hetki, menin nettiin ja yritin katsoa koulutehtäväni valokuvia, joista olisi hyötyä, kun niitä on lähetetty sähköpostiini tehtävää varten. Ehkä siinäkin iski jokin tarve rauhallisena hetkenä tarttua töihin. Ja silti se oli ihan OK yhdistää konserrti-ilta ja opiskeluasiat. Noin ei saa loputtomiin tehdä. Täytyy osata myös lopettaa ajoissa, mutta ajattelin, et kyl sitä näin joskus voi yhdistää, kunhan tuollaisesta ei tule tapa. Eikä siitä varmasti tule. Kyllä sitä osaa välillä laiskotellakin ja vain olla ja nauttia elämästä ilman, että ajatukset sinkoilevat kuin tähdet,
ja komeetat alkuräjähdyksessä.
Nii, tuo on oma mielipide.
Nyt välähti! Elän ehkä sellaista aikaa, jonka haluaa omistaa ystäville, opinnoille, omille sululaisille ja myös itselle. Kun menneitä muistelen, niin ajatukset sinkoilevat "kuin tähdet ja komeetat --". Siis menneisyyden kanssa täytyy vain oppia elämään. Jokaisella se on varmasti oman näköisensä. Kun sitä katselee, kyllä se vakavina unina tai vahvoina ajatuksina on olemassa jossain sydämessä. Hyväksyn sen jäädä osaksi ja hiljaa kunnioitan niitä hyviä muistoja. Ikäviä muistoja ei kannata kunnioittaa, vaan ne tarvitsevat paljon aikaa, jotta aika antaa helpotusta negatiivisille asioille. Kamalan vaikea tuollaista kirjoittaa, kun en osaa omaa kieltäni ollenkaa ilmaista näin. Tuo sinkoilukin on aivan liian vahva sana. En tiedä ehkä ajatukset sinkoilevat unissa. Niinhän kaikilla yleensä.
onko se arkipäivän tavallista yhdessäoloa vai ihanaa onnen huumaa? On harhaa kuvitella, että parisuhde toimisi ilman vaivannäköä. Se on monimutkainen juttu, joka vaatii sitoutumista molemmilta osapuolilta. Mutta työskenteleminen sen hyväksi kyllä kannattaa. Onko pitkäaikainen yhdessäolo enemmän tottumus ja tapa kuin rakkaus. Mielestäni on sekä tottumus ja tapa että rakkaus. Rakastuminen ja rakastaminenhan ovat kaksi eri asiaa.
Kahden ihmisen suhteessa tunteet vaihtelevat, mutta rakkaus syvenee arkipäivän koetuksissa. Pitkäaikainen yhdessäolo tarjoaa jatkuvasti haasteita ihmisenä kasvuun. Ristiriidat ja vaikeudet pakottavat käsittelemään tunteita ja miettimään omaa käyttäytymistä toisen näkökulmasta. Oman keskeneräisyyden kohtaamista ei pääse pakoon, jos tavoitteena on yhdessäolon säilyminen läheisenä.
... edelleen ja 24. vuosi on menossa.
Se tuntuu luonnolliselta kumppanuudelta, johon liittyy se, että tunnemme toisemme hyvin ja ymmärrämme toisiamme. Kunnoitamme toistemme oikeutta olla oma itsensä, koska rakastamme toisiamme.
Elämäni rakkaus on aina vierelläni. Meillä on oma tarinamme, olemme toisiimme kiintyneitä ja kuulumme yhteen. Olen nainen ja rakastan miestäni.
Elämäni rakastuminen on taas oma tarinansa. Sellaista rakastumista kuin joitakin vuosia sitten erääseen naiseen en ole koskaan ketään miestä kohtaan tuntenut. Vaikka olen ollut miehiinkin pari kertaa aivan palavasti rakastunut, niin naiseen rakastumisessa oli jotakin aivan omaansa.
Siinä oli jotakin sellaista "puhdasta" (platonista?) rakkautta, jota miehiä kohtaan en ole tuntenut. Varmaan on niin, että voimakkaasti rakastuttaessa intohimon laineet lyövät korkeina, mutta minun rakastumisessani toiseen naiseen oli vieläkin jotakin enemmän tai lisää.
Koskaan ketään miestä kohtaan en tuntenut samoin kuin tuota toista naista: rakkauteni (rakastumiseni) oli vähän kuin rakkauteni lastani kohtaan. Se on ollut halua antaa heille kaikken parhaimpansa, näyttää heille kaikkein kauneimpana pitämänsä asiat - vaikkapa kevään ensimmäinen leskenlehti tai kuunnella yhdessä kevään ensimmäisen peipon laulua tai näyttää ihana tähtitaivas - katsoa ja jakaa ja kuunnella kaikkea yhdessä. Minulle itselleni pienetkin asiat luonnossa ovat aina olleet valtava voiman, kauneuden ja ilon lähde ja sen olen halunnut jakaa rakkaitteni kanssa ja antaa ne heille (ikään kuin minä olisin ne voinut heille antaa - ainakin olen halunnut heidän jakavan kanssani sen kaiken, mikä minulle on ollut kauneinta...)
Rakastumiseni kohteen kanssa en koskaan näitä asioita jakanut, ei hän niistä tiedäkään. Ne olivat vain valtavina tunteina minun sisälläni vellovia - siis tunteita. Lapseni kanssa olen ne luultavasti pystynyt jakamaan, koska hän kerran sanoi, että kiitos siitä, että olet opettanut hänet katsomaan/tarkkailemaan luontoa.
On myös niin, että ikinä en osaa edes täysin sanoiksi pukea sitä, mitä minä olen tuntenut ja mitä tarkoitankaan...Ei niitä tunteita voi sanoiksi pukea - ne vain voisi jaksaa sellaisen henkilön kanssa, joka ottaisi ne vastaan (nyt pitää puhua jo kyllä menneessä aikamuodossa,sillä enää hän ei ottaisi mitään vastaan, koska minulla ei ole hänelle enää mitään annettavaa...)
ja kuvaa hyvin omia ajatuksiani sillä erotuksella, että minulla ne tunteet on vieläkin pinnassa ja tämän vastapuolen ilmeisesti kuolleet. Mutta sillä ei niin suurtakaan merkitystä ole, koska en kuitenkaan voisi olla hänen kanssaan muuten kuin haaveissani. En pettäisi miestäni, vaikka kuinka paljon rakastuisin vaikka kuolisin tuskaan, en sittenkään pettäisi siten, että olisin toisen kanssa, se sotisi liikaa periaatteitani ja konservatiivisuuttani vastaan. Tämä rakastuminen on ollut kyllä elämäni suurin, en ole koskaan ennen kokenut tällaista ja toivon että selviän tästä kunnialla puhtain paperein.
että oliko tuo tunne molemminpuolinen ihastuksesi kanssa vai minkä vuoksi hän ei saanut tietää tunteistasi?
Hän sai tietää rakastumisestani, mutta hänen vastauksensa oli, että hän on hetero ja että kirjoita tunteesi pois, että kirjoittaminen on siihen hyvä keino. Tiedänhän minä sen, mutta en minä voinut kirjoittaa yhtään mitään. Sitten kun taas olisin voinut, se ei ollut tarpeellista.
Mitä tulee molemminpuolisuuteen, niin tunnen itseni täysin hölmöksi, kun sanon, että joko minä erehdyin täysin hänen tunteistaan tai sitten hän ei lopultakaan tajua omaa käytöstään lainkaan - mikä sekin on kyllä aika mielenkiintoinen (uskomaton) juttu se. Mutta kaikkihan on mahdollista, kun meistä ihmisistä on kyse: olemme aika hyviä pettämään itseämmekin? Eikö vain? Kyllä hän viestitti sanattomalla tavalla minulle jotakin - vaikka miten koetan selittää pois niitä eleitä ja ilmeitä, en täysin onnistu siinä.
Rakastuneenahan sitä on tosi herkkä sille toiselle ja sanotaan, että sitä ei edes rakastu toiseen, ellei jotakin vastakaikua löydy. Vai sanotaanko sitä näin? Jostakin luin, että sitä rakastuu toiseen siksikin, että tässä on jotain samaa kuin itsessä...
Nyt enää en voisi kuvitella olevani rakastunut häneen. Se tunne on ohitettu jo aikaa sitten. Eihän sellainen tunteiden palo onneksi kovin kauaa kestä. Olen mielessäni koettanut jossitella ja analysoida kaikkea, mitä tapahtui (tapahtui aika vähän, vaikka kohtaamisia olikin useita) ja mitä välillämme puhuttiin. Lopulta en voi olla aivan varma hänestä missään suhteessa, koska hän ei puhunut asioita auki kanssani.
Koskettava tarina... Mitä ja kenen on oppiminen, kun sama tuntuu toistuvan niin monen elämässä: Kaikista eleistä päätellen ollaan vähintäänkin ihastuneita puolin ja toisin, oletetaan tai toivotaan toisen lähestyvän, pedataan paikkoja avoimuudelle ja lopulta toinen rohkaistuukin, mutta toinen kieltää kaiken! Mistä oikein on kyse? Olen tuskainen, kun en tiedä!
Voiko olla niin, että sillä toisella, joka vetää tavallaan kaiken takaisin, kieltää mitään viestittäneensä, voisi olla vain halu flirtata (miksi niin sitten olisi?). Tai sitten hänellä on ollut halu kokeilla tenhovoimaansa (mutta miksi, missä tarkoituksessa? Mitä se palvelisi?)
Voisiko olla niin, että pitkälle koulutettu ihminen, jonka luulisi tietävän (tiedostavan) myös omasta käyttäytymisestään ja sen vaikutuksesta toisiin, voisi olla niin julma, että haluaisi vain kokea sen, miten toinen joutuu hänen pauloihinsa? Millainen tällainen ihminen on?
Voiko olla niin, että ihminen, jonka luulisi mitä suurimmassa määrin todellakin tajuavan myös oman käyttäytymisensä vaikutukset toiseen, ei sitä oikeasti tajuakaan? Minä olen miettinyt pääni puhki enkä voi olla varma mistään, en ainakaan hänestä! Aivan ymmällä olen tai siis olin. Koetan ajatella, ettei sillä oikeastaan ollut väliä, en ole enää väliä.
Korjauksena tai lisäyksenä, jos selitykseni jäi vajavaiseksi tuolla aiemmin: hän sai siis tietää rakastumisestani, mutta mitä kaikkea hän minulle merkitsi ja millaiset tunteeni olivat häntä kohtaan...sitä hän ei saanut koskaan lähemmin tietää.
Hän varmaan kavahti minua ja minusta kauemmas, kun sai tietää tunteistani. Hänellä on ilmeisesti ollut huonoja kokemuksia toisista naisista, koska hän kertoi, että hän huomasi olevansa hetero, kun erään kerran eräs naisihminen alkoi lähennellä häntä... Siis hänellä oli ollut naista kohtaan tuntemuksia (joita hän ilmiselvästi oli tätä kohtaan ilmaissut), ja/mutta kun tämä alkoi lähennellä häntä, hän huomasikin olevansa hetero.Tuo nainen oli alkanut lähennellä häntä julkisesti. Kuka sellaista välttämättä haluaisi?
Hänen selityksensä oli kuitenkin siinä määrin lapsenomainen, että en voinut kuin ihmetellä ja jäädä miettimään, missä kantimissa hänen heteroutensa oikein oli. Oliko niin, että hän pelkäsi minun(kin) alkavan häntä lähennellä, jos hän yhtään enempää olisi ilmaissut minulle kiinnostustaan minua kohtaan?
Olin niin jotenkin heikoilla tunteitteni kanssa, että siinä vaiheessa en pystynyt hänelle edes sanomaan, että hänen ei tarvitse pelätä lähentelyä minun taholtani. Minulla oli omien tunteitteni kanssa silloin sen verran tekemistä, että konkreettisiin toimiin en todellakaan hänen kanssaan olisi pystynyt - vaikka hän olisi sitä pyytänyt :). Karkuun kai minun mieluummin teki mieleni juosta, kuin joutua hänen kanssaan lähekkäin.
Minä olen pitänyt suuni kiinni, ymmärsin ettei siitä taitaisi seurata mitään positiivista. Miten sanoa mitään toiselle ilman, että toinen kokee äänensävyssä jotain syyttävää?
Meillä oli jotain keskenämme, mutta mitään konkreettista ei koskaan tapahtunut. Kumpikaan ei rohjennut tehdä aloitetta, mikä ei ole ihme, kun tietää mistä tunnemme toisemme. Sinänsä sääli, kun tietää mitä tässä on heitetty hukkaan. Näin hänet taannoin sattumalta, jäimme hetkeksi juttelemaan. Sitä kaipavaa katsetta on vaikea unohtaa.
Minäkin yritin selitellä asioita parhain päin, kunnes ymmärsin, ettei tällaista sattumien sumaa enää voi kuitata pelkällä olankohautuksella.
Minulla on ollut ilo kokea niitä muutama, jokaisesta olen kiitollinen. Suurin ja upein on aina se, jota elän nyt. Se on suurin ja paras ja pyhin, koska se on NYT. Edelliset ovat olleet myös todellisia mutta ne ovat menneisyyttä.
Jokainen rakkauteni on ollut arvokas ja tuntunut hyvältä ja olen elänyt jokaisen täysillä, antanut sille kaikkeni ja myös uskonut sen kestävän ikuisesti.
No, eri syistä eivät ole kestäneet ja nytkin olen yksin. (Siis olen hankala ihminen ja vaikea suhde!)
Joten vastaus kysymykseen on, että tulevaisuudessa. ;-) Ja se tuntuu,...hmm. Tuntuu siltä, että tulee kun on tullakseen, elän täysillä myös tämän ajan ennen sitä.
Elämäni ENSIrakkaus on menneen talven lumia.Ja kun noin puolitoista vuotta sitten erosin kihlatustani niin luulin etten koskaan enää voi ketään niin paljon rakastaa.Mutta sitten aivan yllättäin tapasin tämän hetkisen rakkaani ja kaikki vaan tuntui loksahtavan paikoilleen.Nyt voin sanoa että hän on elämäni rakkaus enkä odota enää mitään muuta kuin tulevaa yhteistä elämäämme.Kai se sitten niin on että parhaimmat asiat tapahtuu silloin kun niitä vähiten odottaa.
oliko..rakastuin mieheen tai poikaan joka on mua 7v nuorempi.hänkin muhun.odottelin että hän täytti 18v jolloin suhde alkoi..sitä jatkui tiiviisti tai vähemmän tiiviisti monta vuotta molemmat menivät naimisiin.silti suhde jatkui.ei ehkä pelkän seksin takiaa mulla, mutta kundilla ehkä.juuri muutama viikko sitten kundi ilmoitti että ei jatka enään..no ei se niin haittaa väli ollut tapaamisesta niin pitkä.mutta ajatuksissa kaveri on joka päivä... kyllä se taitaa olla mulle se elämäni rakkaus..ja jollaintapaa tyhjältä ja käytetyltä tuntuu.sillä eihän kaverii tosta vaan hylätä..tai sit hylätään...mä en niin ainakaan tekisi..