Minulle yksinäisyys on se asia joka aiheuttaa masennusta. En tunne olevani oikeasti masentunut vaikka tätä onkin kestänyt jo vuosia. Elämäni on ollut helvettiä melkein koko ikäni. Peruskoulussa olin jatkuvasti koulukiusauksen uhri, lukiossa kiusattiin myös. Lisäksi kotona riideltiin niin ettei sielläkään voinut olla rauhassa ilman pelkoa että tapahtuu jotakin. Lukiossa ahdistukseni paheni ja 19-vuotiaana sain burn-outin. Lisäksi sain vatsahaavan tms ja oksensin verta. Laihduin myös ihan ruipeloksi ja 20-vuotiaana painoin noin 60 kg kun pituutta on lähes 185 cm. Nyt olen jo päässyt jotenkin jaloilleni kun ikä lähestyy kolmeakymmentä, on vakituinen työpaikka ja oma asuntokin löytyi äskettäin. Yksinäisyys on kuitenkin ongelmana koska kavereita ei kauheasti ole ja kaikki viikonloput vietän yksikseni asunnossani. Ei yhtään kivaa. Välillä tulee myös itsemurha-ajatuksia vaikka olen aikaisemmin ollut elämäniloinen vailla ongelmia. Jos joskus harvoin pääsen mukaan johonkin juttuun kaikkoaa masennukseni lähes saman tien. Ystävät ja perhe olisi paras lääke masennukseen mutta ei niitä apteekista saa.
Yksinäisyys aiheuttaa masennukseni
Yksinäinen mies
101192
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olen myös yksin mutten koe yksinäisyyttä vaan nautin olostani.
Ystävä täytyy tehdä ja se on sinun itse hankittava.
punttisalit,ym ,raittiit paikat tarjoavat mahdollisuuden seuraa.
mm.kansallisopistot kursseineen avaavat ovia sinulle.
"Välillä tulee myös itsemurha-ajatuksia vaikka olen aikaisemmin ollut elämäniloinen vailla ongelmia."
Minua alkoi samantyyppisesti masentamaan enemmän jokin aika sitten, sitä ennen oli aika huoletonta. Kolmekymppinen olen myös. Muutama kaveri on mutta naispuoli heikkoa. Yliopistoon asti käytännössä ei kavereita edes ollut. IT-alan hyvä puoli on se, että samanhenkistä kaverisuraa on löytynyt luontevasti. Huonot sitten...
Ehkä uusien harrastusten myötä löydät kavereita. Se voi olla aika turhauttava prosessi tietenkin jos samanhenkistä porukkaa ei alkuun näy.
Itsekin olen it-alalla mutta olen harkinnut alan vaihtoa koska työ on niin epäsosiaalista kuin vain voi olla. Ehkä tätä työtä voisi muuten tehdä, mutta kun olen pienessä firmassa töissä eikä omanikäisiä työkavereitakaan ole. Toiseksi nörttejä ei aina jaksa katsoa kun en itse ihan nörtti ole.
Hei Yksinäinen Mies! Sinun kirjoituksesi oli kuin minun elämänkokemukseni ja omat johtopäätökseni siitä kaikesta, mikä minuakin vaivaa, on psyykkisesti vaivannut koko ikäni. Olen sinua reippaasti vanhempi nainen; sinä sanoitit minunkin probleemani tuossa. Minulla aina ollut sama käsitys siitä, mikä olisi ratkaisu tuskaani: rakkaus eli läheisyys ja yhteenkuuluvuus jonkin ihmisjoukon kanssa (kuten perheväki, lähisuku). Irrallisuuden tunne on NIIN syvällä! Kun tuosta kiinteästä yhteydestä ihmiseen/ihmisiin ei ole kokemusta!
Nuo saapuneet kommentit ja vinkit, miten asiasta pääsisi eteenpäin, ovat hyviä. Niistä kyllä on apua, auttavat eteenpäin. Mutta, minusta ne eivät mene tarpeeksi syvälle, sinne, mistä se irrallisuus on alunperin alkanut. Masennus myös estää tuommoisiin lähtöä, on semmoinen kierre. Minulla on aina ollut ystäviä, mutta silti kokemukseni on 'täysi tyhjyys', jokin oikeanlainen liittymättömyys ihmisiin/ihmiseen ja siis vuorovaikutteinen rakkaus on jäänyt elämästäni kokonaan puuttumaan. Sitä on vaikea kuroa umpeen, tehdä sen vaikutusta tyhjäksi. ?
Minulla sama kokemus tai siis käsitys, että perhe ja rakastavat ihmiset yleensä olisi ainoa lääke. Samanakaisesti, kun on tuollainen hyvä hetki ollut, täysi rakkaus ja hyväksyntä, olen ihan ehjä, terve; masennuksesta ja muusta epävarmuudesta ja ahdistuksesta ei tietoakaan.
En halua olla toivoton, enkä sano, että sinun tilanteesi on toivoton. Ei. Eläydyn vain siihen, mitä tarkoitat. Itseäni on auttanut sinun iässäsi ollessani uskoon tuleminen; mainisen asian tässä nyt siksi, että sen jälkeen ei ole tullut tuo 'minun täytyy kuolla' -asia mieleen ollenkaan kiusaamaan. Semmoinen kärsivällisyyden toivo on tullut, että kyllä minä vedän ja katson tään elämän loppuun asti. Kerran perillä kaikki paremin. Tämä on auttanut just minua siis.
Sorry, jos kirjoitukseni sekava, jäsentymätön. Jotakin oli kirjoitettava, kun aloittajan avaus oli niin tosi koskettava minulle. Elämän ja oman elämän epätäydellisyyden hyväksyminen (oireineen!) on kova juttu ollut minullekin.
oletko yrittänyt saada ystäviä?vai oletko tyytynyt vai olemaan tekemättä asialle mitään?oletko etsinyt netin kautta ystäviä?
tee varmasti kenellekään hyvää; ellei se sitten ole vapaasti valittu.
Yritä hyvä mies mennä erilaisiin harrastuksiin mukaan, riippuen mikä kiinnostaa. Joukkuepelit ja muu urheilu, opiskelu vaikkapa työväenyhdistyksessä tms. Onhan niitä.
Kotoa sinua ei kukaan tule hakemaan. Ole aktiivinen itse!
...aloittajaa. Varmasti on aikuisiässä vaikea löytyy ystäviä, kun lapsenahan niitä ystävyyssuhteita usein luodaan. Itsekin olen aika yksinäinen nyt, kun parisuhde kariutui. Ystävät lähes kaikki ovat perheellisiä, joten eipä viiti mennä iltaa istumaan kenenkään kanssa. Yleensä viikonloput menee lukien tai netissä surffaillen.
Pitäisi kai tehdä jotain aktiivisesti tilanteen hyväksi, mutta mitä. Mistä niitä ystäviä aikuisiällä saa... :(
Muistan kun vielä muutama vuosi sitten olin ammattikorkeakoulussa ja luulin saaneeni uusia ystäviä muutamasta kaverista siellä. Ehkä vuoden verran vietin aikaani aina tällöin näiden "ystävien" kanssa mutta sitten yhtäkkiä yhteydenpito loppui kuin seinään. Eräskin kaveri vaihtoi puhelinnumeronsa, laittoi sen salaiseksi ja lopetti sähköposteihin vastaamisen. En yhtään käsitä miksi sillä en ollut tehnyt yhtään mitään. Ja toisen kaverin jonka näin kaupassa vuosi sitten, kysyin siltä eikö sillä ole mun kännykkänumeroa tallessa kun ei ole soittanut tms. Vastaukseksi sain että kyllähän se löytää sen puhelinluettelosta jos tarvitsee. En kyllä käsitä mitä muka olen tehnyt sillä en ole loukannut ketään tai tehnyt mitään väärää.
...alkaa syytteleen itseään, jos "kaverit" on moukkia. Tuskin kannattaa yrittää miettiä syytä niiden käytökseen, eipä sitä koskaan tiedä. Ihmismieli on pieni.
Mutta mistä löytäisi niitä uusia ystäviä? Töistä saa ehkä ja jos alkais harrastaan jotain ja kävis jossain opintopiireissä, alkais ratsastaan, ... :)
Joskus se yhteydenpito vanhoihin ystäviin katkeaa ilman syytäkin.
Mä onneks tykkäänkin olla itsekseni, mutta nyt sitä omaa aikaa on vähän liikaakin... :(
En ymmärrä, kun aina sanotaan, että mene sinne ja tänne ja tuonne ja harrasta sitä ja tätä, niin kyllä niitä ystäviä löytyy. Katin kontit!
Olen kolunnut kaiken maailman harrasteita läpi, opiskellut, ollut töissä, kokeillut nettiä ystävien etsimiseen, mutta ei mistään ole tullut mitään.
Olenkin tullut siihen tulokseen, että en ole ystävätyyppiä. Vaikka olenkin luotettava, tykkään kuunnella ja keskustella, niin jotenkin kaikki aina kuihtuu kasaan ennen kuin on ehtinyt alkaakaan.
Ei nuo keinot vain kaikille toimi!