Oon vielä nuori, niinpä niin, 21 eikä mitään kiirettä seurustella. Äh, seurustelematon kaverinikin oli nuori ja kuoli ennen kuin ehti edes suudella ketään, joten se siitä lohdutuksesta. On ylipäätään huono veto vedota kenenkään nuoruuteen, sillä itse elän elämääni tasan tarkkaan tälläkin sekunnilla tässä ja nyt, eikä se paljon helpota jos 41 –vuotiaana sitten saan mitä kaipaan. Ihan sama vaikka 15 –vuotiaille, ongelma ei ole sen vähäpätöisempi mitä nuorempi sen vaimaavama on.
Olen tässä siis menossa ikään kuin marketin tiskille ja sanomaan että ”yks parisuhde, kiitosh”. Joo en ole. Tiedän kyllä ettei suhdetta taiota tuosta noin sormia napsauttamalla, ja että ongelmiakin siitä tulee väistämättä. Huolimatta siitä että olen jokseenkin yksinäinen, ja että viihdyn suuren osan ajastani omissa oloissani, niin olisihan se mukavaa jos [oma ruusunpunainen parisuhdeunelmasi tähän]. Niin juuri, olisi joku joka tietäisi että olen olemassa, joku joka välittäisi siitä mitä minulle tapahtuu, ja ennen kaikkea joku joka nimenomaan rakastaisi minuakin tavalla jonka takia elokuvissa tehdään mielipuolisia temppuja ja elämää suurempia uhrauksia.
Tietysi pitäisi, tai oikeastaan saisi vastavuoroisesti välittää toisesta ja rakastaa myös, mutta osaanko? Osaako yksinäinen erakkoluonne todella välittää ja olla kiinnostunut? Moneen kertaan puitu aihe siitäkin että kuinka sellainen sopii maailmaan jota on asuttanut vain ja ainoastaan itse? Ylipäätään millaista rakkauteni sitten olisi? Samoja virheitä ja mokia mitä katselin vanhempieni tekevän ollessani kakara ja pettämisiä joita seurasin sivusta teini-ryyppäjäisissä? Putoaako omena kauas puusta vai olenko sittenkin mustasukkainen ja lyhytpinnainen hirviö jolta saa selkään jos tulee harmiton postikortti entiseltä poikaystävältä? Periaatepäätöksen kuitenkin olen tehnyt että ne asiat loppuvat siihen mistä minä aloitan, eri asia onkin kuinka jalo periaate toimii tosielämässä.
Entäs sitten kun pelaan reilusti; pelaavatko muut? Ei tarvitse katsella kaukaa esimerkkejä siitä kuinka päin helvettiä parisuhde voi mennä. Aloittaa voi vaikka uskottomuus –palstalta (joka muuten tuhoaa hyvin äkkiä akuutit tyttöystävän kaipuut ). Konkurssi on koettu jo pariin kertaan, eikä itselläni ollut silloin enää mitään pelissä, ja uudestaan en sitä halua kokea. Kivat muistot ja teini-angstithan niistä jäi joille nykyään voi jo nauraa, mutta edelleen muistan kuinka vietin ensimmäisen säätöni jälkeen puolitoista viikkoa huoneessani verhot kiinni pelaten Half-Lifea keskellä kauneinta kesää, ja se sattui. Olin tyhmä ja naivi, oletin sen mopopojan olevan pelkkä kaveri, no ei se sitten ollutkaan, joten se siitä jalosta luottamuksen ja vapauden periaatteesta.
Toinen vaihtoehto on tietysti että pelaan likaisesti. Suhde on olemassa että itse saan persettä ja safkaa tullessani kotiin, vaikka samalla taustalla häärisi joku toinen neiti siltä varalta että taloudenhoitaja lähtisi lätkimään tai kyllästyisin siihen. Taloudenhoitajalta olisi myös hyvä ottaa välillä luulot pois lyömällä naama turvoksiin jotteivät kaikenmaailman puuhelmipojat kävisi baarissa norkoilemassa ja mouruamassa ympärillä. Tällainen menettely kuitenkin puistattaa, sillä se sotii kuitenkin periaatettani vastaan olla olematta sellainen paskapää jota failure jr. sitten joskus vihaisi juuri noista syistä ja päätyisi kirjoittelemaan ongelmistaan internettiin ja pelkäämään olevansa itse samanlainen. Helvetti soikoon mä olen parempi kuin ne… ne… no en sano mitkä, kaikki tietävät ja voivat itse päättää.
Ei kai näistä kysymyksistä varsinaista ongelmaa tule, vastaus saadaan silloin kun tilanne on päällä, ja suunta pitäisi valita viisaasti ettei tarvitsisi hävetä ratkaisuaan tai tuntea itseään typeräksi. Mukavaahan se olisi saada jonkinlainen vakaampi suhde ennen 25-vuotissynttäreitä, näin jos merkityksetön dead-line lyödään pöytään. Se niistä kauhuista ja paineista, ongelmia on myös siinä ettei niissä paikoissa missä naisiin törmään, ole juuri kiinnostusta syvälliselle pohdiskelulle verrattuna daisareiden puristeluun tolkuttomassa humalassa. Sitten taas kuinka aloitteen uskaltaa tehdä ja mistä omantyylisensä lyylin löytää ovat nekin omien postaustensa asioita erikseen.
Olen tässä siis menossa ikään kuin marketin tiskille ja sanomaan että ”yks parisuhde, kiitosh”. Joo en ole. Tiedän kyllä ettei suhdetta taiota tuosta noin sormia napsauttamalla, ja että ongelmiakin siitä tulee väistämättä. Huolimatta siitä että olen jokseenkin yksinäinen, ja että viihdyn suuren osan ajastani omissa oloissani, niin olisihan se mukavaa jos [oma ruusunpunainen parisuhdeunelmasi tähän]. Niin juuri, olisi joku joka tietäisi että olen olemassa, joku joka välittäisi siitä mitä minulle tapahtuu, ja ennen kaikkea joku joka nimenomaan rakastaisi minuakin tavalla jonka takia elokuvissa tehdään mielipuolisia temppuja ja elämää suurempia uhrauksia.
Tietysi pitäisi, tai oikeastaan saisi vastavuoroisesti välittää toisesta ja rakastaa myös, mutta osaanko? Osaako yksinäinen erakkoluonne todella välittää ja olla kiinnostunut? Moneen kertaan puitu aihe siitäkin että kuinka sellainen sopii maailmaan jota on asuttanut vain ja ainoastaan itse? Ylipäätään millaista rakkauteni sitten olisi? Samoja virheitä ja mokia mitä katselin vanhempieni tekevän ollessani kakara ja pettämisiä joita seurasin sivusta teini-ryyppäjäisissä? Putoaako omena kauas puusta vai olenko sittenkin mustasukkainen ja lyhytpinnainen hirviö jolta saa selkään jos tulee harmiton postikortti entiseltä poikaystävältä? Periaatepäätöksen kuitenkin olen tehnyt että ne asiat loppuvat siihen mistä minä aloitan, eri asia onkin kuinka jalo periaate toimii tosielämässä.
Entäs sitten kun pelaan reilusti; pelaavatko muut? Ei tarvitse katsella kaukaa esimerkkejä siitä kuinka päin helvettiä parisuhde voi mennä. Aloittaa voi vaikka uskottomuus –palstalta (joka muuten tuhoaa hyvin äkkiä akuutit tyttöystävän kaipuut ). Konkurssi on koettu jo pariin kertaan, eikä itselläni ollut silloin enää mitään pelissä, ja uudestaan en sitä halua kokea. Kivat muistot ja teini-angstithan niistä jäi joille nykyään voi jo nauraa, mutta edelleen muistan kuinka vietin ensimmäisen säätöni jälkeen puolitoista viikkoa huoneessani verhot kiinni pelaten Half-Lifea keskellä kauneinta kesää, ja se sattui. Olin tyhmä ja naivi, oletin sen mopopojan olevan pelkkä kaveri, no ei se sitten ollutkaan, joten se siitä jalosta luottamuksen ja vapauden periaatteesta.
Toinen vaihtoehto on tietysti että pelaan likaisesti. Suhde on olemassa että itse saan persettä ja safkaa tullessani kotiin, vaikka samalla taustalla häärisi joku toinen neiti siltä varalta että taloudenhoitaja lähtisi lätkimään tai kyllästyisin siihen. Taloudenhoitajalta olisi myös hyvä ottaa välillä luulot pois lyömällä naama turvoksiin jotteivät kaikenmaailman puuhelmipojat kävisi baarissa norkoilemassa ja mouruamassa ympärillä. Tällainen menettely kuitenkin puistattaa, sillä se sotii kuitenkin periaatettani vastaan olla olematta sellainen paskapää jota failure jr. sitten joskus vihaisi juuri noista syistä ja päätyisi kirjoittelemaan ongelmistaan internettiin ja pelkäämään olevansa itse samanlainen. Helvetti soikoon mä olen parempi kuin ne… ne… no en sano mitkä, kaikki tietävät ja voivat itse päättää.
Ei kai näistä kysymyksistä varsinaista ongelmaa tule, vastaus saadaan silloin kun tilanne on päällä, ja suunta pitäisi valita viisaasti ettei tarvitsisi hävetä ratkaisuaan tai tuntea itseään typeräksi. Mukavaahan se olisi saada jonkinlainen vakaampi suhde ennen 25-vuotissynttäreitä, näin jos merkityksetön dead-line lyödään pöytään. Se niistä kauhuista ja paineista, ongelmia on myös siinä ettei niissä paikoissa missä naisiin törmään, ole juuri kiinnostusta syvälliselle pohdiskelulle verrattuna daisareiden puristeluun tolkuttomassa humalassa. Sitten taas kuinka aloitteen uskaltaa tehdä ja mistä omantyylisensä lyylin löytää ovat nekin omien postaustensa asioita erikseen.
Vastaukset 47
Vanhimmat
Emmä osaa sanoa tohon mitään. Toi on vaan tekstinä ihan saatanan hyvä.
No kaksi kysymystä: 1) Mikä on puuhelmipoika? 2) Miten on mahdollista... että... että olet yksinäinen? Tai olethan sinä mutta -no en tajua. Ota se kohteliaisuutena.
kiitos, kiitos..
Puuhelmipojat ovat niitä kireään valkoiseen t-paitaan sonnustautuneita puuhelmiä kaulassaan kantavia kloppeja jotka eivät koskaan lähde baarista tai bileistä yksin pois. Ei sillä että vihaisin heitä sen enempää kuin muitakaan, mutta tässä asiassa heitä vastaan tilanne on suurin piirtein 100-0.
Yksin jääminen on mahdollista, en näppäimistön ulkopuolella mainitse juurikaan mitään ajatuksiani ääneen, ja olen muutenkin oman turvallisuuteni takia vähän jäätävämpi ja varautunut persoona tosielämässä. Yksin olenkin sitten kaveri-rintamalla koska ei oikein nappaa baarissa käydä jokaisena viikonloppuna, eli mielenkiinnon kohteet ovat muualla verrattuna suurimpaan osaan saman ikäisistä. Parisuhde-rintamalla taas sitten olen ihana silloin kun jätkäkaveri osoittautuu paskiaiseksi, mutta ihanuus haihtuu kyllä seuraavan aamun krapulan mukana ja jos ei muuten niin säikytän sen kyllä varautuneisuudella pois, osittain tarkoituksella.
Helpommalla luultavasti pääsisi jos lakkaisi miettimästä ja antaisi mennä vaan.
Niin huomaan kyllä että sinulla on tylsää tällä palstalla joten parempi että vastailen itse viesteihisi. Juu pitää paikkansa, kaupungilla vilisee kundeja joilla on puuhelmiä. Pojilla on muutenkin enemmän koruja kuin joskus aikaisemmin.
Otan osaa.
Hyvä jos on suunnitelma, itse en jaksa juuri nyt ottaa paineita. Olen huomannut viihtyväni entistä enemmän yksin, huolestuttaa hieman, mutta just nyt on liikaa hommia.
Jotenkin ratkasu ei ole Parisuhde. Olisi kiva vaan elää niin kuin muutkin, seurustella ja ei seurustella ja hankkia kokemuksia.
Onnea metsästykseen. Pidetään peukkuja. Niin ja itsellä on aika paljon samoja ajatuksia.
Parisuhde taitaa kuulua gatekoriaan "huolia, murheita, turhia toiveita" eli helpommalla pääsee kai ilman... vaikka toisaalta...
tuntuu siltä, että halpompi ilman. saa ny sitten nähä. toisaalta tuolla luennoilla olis yks söpö tyttö, joka vieläpä näyttää yksinäiseltä..
eih, ei taas.
Oletko sä mies vai nainen?
On kyllä niin täyttä humpuukia jankuttaa, että "kyllä sitä kerkiää". Se ei lohduta paskan vertaa eikä auta millään lailla. Sehän on aivan sama, kuin 40-vuotiaalle neitsyelle sanoisi, että "mihin kiire tässä elämässä? Kyllä sitä kerkii!" Koska 40-vuotiaallahan on mahdollisesti luvassa vielä ainakin 30 pitkää vuotta elinaikaa, voi tapahtua vaikka mitä! Ei se auta.
on kyllä kummallista miten et saa ystäviä tai naista (siis ei pahalla). Vaikutat niin ihanalta ihmiseltä......outoa tosiaan.
Luulen kuitenkin, että noista kategorioista et kuuluisi siihen joka pelaa likaisesti. Tunnen, ehee, ihmisiä melko hyvin ja sinä et kuulu niihin hyväksikäyttäjiin (tietenkin voi olla että vedät vain roolia....) nojoo.
Kuinka monta kertaa olet yrittänyt lähestyä naisia? Jos kertoisit samanlaisia asioita (eh, ehkei yskinäisyydestä, mutta yhtä värikkäästi ja mielenkiintoisesti) jollekin naiselle, hän saattaisi kiinnostua. Olet todellakin kiinnostava ihminen.
Kyllähän sitä internetissä monikin vaikuttaa mukavalta, sosiaaliselta ja rehdiltä kaverilta, mutta eri asia on "tosielämä", niinkuin failure itsekin toteaa.
Syy on luultavasti siinä että en oikeastaan koskaan sano mitään. Kokemus on opettanut että kannattaa olla hiljaa jos ei tiedä minkälaisen reaktion saa aikaan. Täällä asia on vähän toisin, jos nolaan itseni tai vastaavaa niin siitä selviäisi nimimerkkiä vaihtamalla. Likaisesti en kovin mielelläni pelaisi, sillä petetyksi tai muuten pyöritellyksi tuleminen on vähintäänkin ikävä kokemus, mutta jos jalon periaatteen noudattamisesta ei jää periaatteen lisäksi muuta käteen niin panee miettimään pitäisikö vaihtaa tyyliä.
Ketään en ole oikeastaan koskaan tosissani lähestynyt, kantti ei kestä vaikka ei voi voittaa jos ei yritäkää. Silloin ei kylläkään tule takkiinkaan. Valinta näkökannan suhteen on helppo, sillä en usko täyttäväni vaatimuksia vaikka pahasti yleistänkin, eli tyydyn välttelemään tappioita.
En siis usko täyttäväni vaatimuksia, muistaakseni Drawkin esitti jossain sen peruskysymyksen että kuinka sitten pysyy menevän tyttöystävän mukana ja pitää tämän tyytyväisenä. Järkeilin juuri itsekin ettei kyse ole siitä ettenkö kelpaisi muille vaan siitä etten kelpaa itselleni.
oikeastaan kannattaa miettiä näitä asioita sitten joskus hamassa tulevaisuudessa kun oppii arvostamaan itseään niin uskoo että muutkin voivat tehdä niin.
Meitä on siis kolme, jotka miettivät samansuuntaisesti: "...muistaakseni Drawkin esitti jossain sen peruskysymyksen että kuinka sitten pysyy menevän tyttöystävän mukana ja pitää tämän tyytyväisenä."
Miks sen tarvitsee olla menevä?
Ihan miten vaan, mistä kukakin tykkää. Minä en vaan jaksaisi olla viikkoakaan kimpassa jonkun ikiliikkujan kanssa, joka on jatkuvasti tulossa ja menossa ja josta lähtee kauhea ääni koko ajan. Hässäystä ja sähläämistä, uh.
Menevä siksi, että ne porukat joissa joskus käyn kääntymässä, olen itse se kaikkein hiljaisin ja "hitain" jolloin taas kaikki muut ovat niitä menevämpiä.
Itselläni ei vain ole kanttia lähteä vaikkapa spontaanisti tuosta noin käymään Tukholmassa, eikä kyllä rahaakaan joten tuntuu että lähinnä hidastaisin meininkiä.
Bilehileitä löytyy kolmetoista tusinassa jolloin sellaisiin on helpompi törmätä, kun taas sitten jokseenkin saman tyyliset eli enimmäkseen yksin viihtyvät ovat harvassa, tai ainakin harvoin kohdattavissa.
Miks pitää olla joku hiton meininki? Miksei voi vaan olla? :p
"Miksei voi vaan olla?"
Nih, voisikin..
Oleminen ei ole muodikasta, trendikästä, coolia tai elämää. Jos viettää perjantai-iltansa käymällä kävelyllä metsässä ja ottaa elämäänsä jännitysta katsomalla ehtiikö pitemmän kautta katuvalojen loisteeseen ennen pimeää niin ei ole cool. On outo eräjorma ja mahdollinen sarjamurhaaja.
Tuleehan sitä joskus baareissakin käytyä, tosin isommissa menomestoissa kävin viimeksi kevättalvella ja silloin melko huonolla menestyksellä.
Esitit kyllä hyvän kysymyksen miksi ei voisi vaan olla. Voihan sitä olla, mutta sillä on hintansa. Toisaalta makselen sitä kyllä ihan mielelläni.
Haa, tiesin toki ennestäänkin että en ole trendikäs enkä cool mutta en piru vie mikään eräjormakaan :D
Joo niin, ai niin, noin se taitaa muiden silmissä olla, noin monet varmaan näkevät. Olen paljon kotona, ja jos tietäisivät mitä teen niin koti-irman maine olisi taattu. Täällä sitä kastellaan kukkia ja keitellään kahvia. Mutta kun mulla on pirun hauskaa näin. Piskin kanssa käytiin äsken riehumassa ensilumessa. Olen paitsi koti-irma niin päälle päätteeksi vielä eräirmakin.
Toisaalta tentteihin valmistaudun ryypiskellen, ne kirjat on paljon hauskempia silleen. Koska olen vähän äksyä koti-irmalajia, niin kyllä naapureille tarvittaessa käydään perkele sanomassa, jos yötä vasten porataan reikää seinään. Koti-irmassa on vähän myös rähinäirmaa.
Cool. Siis puuhelmet, ja ne vaatteet joista nyt en muista mitä niiden piti juuri tänä syksynä olla. Koti-irmojen suurinta hupia saattaa olla laitella pasmoja sekaisin. Ensin mennään niissä vaatteissa missä muutkin on -tehdään normaali vaikutus- mutta sitten paskat välitetään kaikesta ja pukeudutaan jumalauta miten sattuu. Asukokonaisuuden viimeistelee muovikassi, joka on paljon tilavampi kuin joku käsilaukku.
Ei mutta kyllä minä viihdyn näin. Nojatuoli on ihan hitti menomesta, jos joku kysyy kaupungilla mihin olen matkalla.
minäkin tarkoitin. Eli olen itse pohjimmiltani rauhallinen ja viihdyn paremmin pienessä porukassa. Ja nykyäänhän bilettäminen on niin kova sana, että rauhallisempi kauhistuu. Pitäisi ehkä muistaa, että on kuitenkin olemassa koti-irmoja, varmasti enemmänkin kuin luulen.
Lennokasta tekstiä, ja hyvää sellaista. Et näköjään itsekään laita pahaksesi ettet ole trendikäs:) Koiran kanssa olisikin tehnyt mieli lähteä lumimyrskyyn riehumaan, mutta jouduin jättämään sen terveydellisistä syistä väliin.
Plussana kuitenkin terveydellisistä syistä pidän myös loppuviikon lomaa ja fiilistelen ikkunan takaa lumisateen kanssa.
oikeeta lauantai-actionia: räntäsadetta, huono clint eastwood-leffa ja netti. Ja tietenkin tietoisuus siitä, että kaikilla muilla on bileet tai joku jonka kainoloon käpertyä.
Huonosta Clintti-leffasta tulee kyllä viiden tähden pätkä jos sen saa katsella juurikin jonkun erityisen kanssa. Siinä on se omanlainen kosketuksensa jota palstalaiset saavat osakseen liian vähän jos ollenkaan.
Se on juuri se läheisyys mikä tekisi parisuheesta toivottavan, mutta pelottavan myös, sillä olisi taas yksi asia jonka menettää, ja sitten kun taas putoaa perseelleen omaan yksinäisyyteensä niin pitää kaikki kasata alusta alkaen uudelleen. Olisihan se kyllä sen arvoistakin näin periaatteessa. Käytännössä sitten taas jäätyy niille sijoilleen jos on edes aavistus siitä että asiat voisivat muuttua.
Nyt on niin tylsää ja hiljaista ja nihkeää että kirjoittelen itse itselleni. Koti-irma on nyt vähän kiukkuinen. Johtuu ehkä hormoneista mutta johtuu ihan takuulla paljosta muustakin.
Ai, pitääkö kukat kastella?
En minä siitä välitä mitä ihmiset ajattelevat, jos en ole hittikamaa niin vitut siitä. Mutta siitä välitän että millaisiin asiohin ne katsovat asiakseen puuttua. En ole kuullut tai huomannut että pennut kuiskailisivat keskenään minusta julkisilla paikoilla. Mutta jos kuulisin että mun kassista tai tukasta ei tykätä, niin sanoisin varmaan turpa kiinni pentu.
Nyt vituttaa. Voin minäkin sinun viesteihin ruveta vastaamaan, vaikka vähän outo oletkin, kun ei muuta juttuseuraa irtoa. Tapojeni vastaisesti alan itse hässätä ja sählätä. Koti-irma on pahalla päällä. Hormonit ja sitten kaikki millä ei ole mitään tekemistä hormonien kanssa. Hyvä meininki, anna!
Olen lueskellut sun tekstejäsi aiemminkin, mutta tämä oli kaikkein loistavin kirjoitus. Mikä hämmästyttävintä - mulla on seurustelusta/parisuhteesta kovin samantyylisiä ajatuksia!
Jos jätän tänne sähköpostiosoitteeni, otatko yhteyttä? Olisi kiva vaihtaa ajatuksia. Olen ikäisesi nainen.
Kiitos tarjouksesta :)
vaihdetaanko ajatuksia kuitenkin täällä? Olen kuitenkin vähän liian ujo ja epävarma...
nonnih, sanoinhan että niitä tarjouksia tulee...:D
Niin, tässäpä tuli tämä yksi yksinäisyyden dilemmoista: onko siitä enää paluuta?
Yleisesti ottaen jos on oppinut että on pakko pärjätä täysin omavaraisesti luottamuksen tuhouduttua kaikkia kohtaan muutaman ilkeän ihmisen ja vastoinkäymisen takia, niin uskaltaako enää edes kokeilla voiko toisista ottaa tukea? Entä jos se tapahtuu uudestaan; luottamuksen ollessa vahvimmillaan jääkin taas yksin.
Silti kuitenkin haluaisi, muttei vain uskalla. Herääkin kysymys pitäisikö hakea jo jonkinlaista apua asiaan.
juu eikun siis....no minulle on aina toisteltu: "eihän siinä mitään voi menettää". Paitsi voi. Voi tulla pahapaha masennus ja anoreksia sun muuta kun yrittää, mutta kannattaa silti yrittää. Enhän ole nähnyt sinua, mutta luonteeltasi vaikutat ihmiseltä johon esim. itse haluaisin tutustua. Miksei sitten joku muukin? Ala nyt vain puhelemaan sen naisen kanssa....Hänhän itse ehdotti sinulle sitä! Nyt ET voi menettää muuta kuin sen, että yhteydenpito loppuu. Yrittäisit nyt edes......;)
Sun täytyy vaan uskaltaa. Vaikka sä taas jäisitkin yksin, niin olisi sulla ollut ainakin jotain seuraa ja iloa hetken aikaa. Eikä mailaaminen tarkoita mitään tapaamisia heti tuosta vaan. On sulla ulosanti ainakin kirjoituksen muodossa ihan hyvä. Vastoinkäymisiä on elämä täynnä ja veemäisiä ihmisiä riittää. Mutta kyllä helmiäkin riittää vaikka millä mitalla. Täytyy vaan yrittää uskaltaa. Jos joku tarjoaa mahdollisuutta, niin anna palaa. Nappaa talteen ne pienetkin onnen jyväset.
Parempi vaan yrittää kuin olla yrittämättä. Kirjoitteleminen on yksi keino yrittämiseen.
Pettymyksistä selviää aina mutta omat syytökset itseään kohtaan saattavat vahvistua vuosi vuodelta.
Itsellänikin on tullut tahkottua Half-Lifeä yksinäisinä hetkinä liikaakin. :)
elämä on Half-Laiffii kuten sanonta kuuluu
Kannattaisiko tehdä jotain sen sijaan että vinkuisi ja piehtaroisi täällä?
Joo eiköhän tämä seikkailu sitten ollut tässä.
Haluaisin oikeasti vaihtaa ajatuksiani sinun kanssasi, mutta en julkisesti tällä palstalla. Kysyn vielä, otatko yhteyttä, jos jätän tänne osoitteeni? (En halua jättää sitä esille turhaan.)
en osaa sanoa.... olisiko sinulla jotain kysyttävää? Olen huono keskustelemaan henkilökohtaisella tasolla, ja saan harvakseltaan inspiraatiota purkaa ajatuksia, mutta voisihan sitä väliaikaisesti kokeilla.
Osoitteeni (ota välilyönti pois): kuu-tar @hotmail.com
Ei mitään paineita, ei ole pakko kirjoittaa, voidaan kirjoitella pari mailia ja lopettaa - tai tulla vaikka hyviksi ystäviksi, mistä sitä tietää. :) Mun mielestä kuulostat mielenkiintoiselta persoonalta.
Edelliseen viestiin tuli väärä nick, mutta sama tyyppi olen.
laitoin kokeiluviestiä tuossa päivällä, tuliko sitten perille mutta kuitenkin...
olet nero ainakin tekstisi perusteella. Olen jo aivan lääpälläni moisen vuodatuksen jälkeen. Sun ei todellakaan kannata tyytyä mihinkään "tusinalyyliin".
*sua lähes vuosikymmenen vanhempi täti poistuu punastellen takavasemmalle*
No mutta kiitos :)
Tusinalyylin kanssa hetken tapailtuani tulin suurin piirtein petetyksi ja jätetyksi. Hän oli syy siihen miksi kyseenalaistan jatkossa vapauden ja luottamuksen periaatteeni. Miehen pitäisi kai olla mies, lyödä nyrkki pöytään ja asettaa rajat, mutta miksi pidätellä jos toinen on menossa?
Tusinalyyliäni kuitenkin ajattelen vieläkin lämmöllä vaikka ei varmaan pitäisi, kaiken järjen mukaan olin pelinappula paremman puutteessa, minut vaihdettiin ruosteisella escortilla kaahaavaan metalli-linjan kävijään joka itkee humalassa.
Herääkin kysymys olinko vain "tylsä"
Pakko antaa kuitenkin kiitokset hänelle, edes siitä hetken lämmöstä ja läheisyydestä jossa motiivit ovat toissijaisia, sillä on hyvä fiilistellä pimeinä talvi-iltoina.
Meni vähän off-topiciksi.... itselläni ei kyllä riitä kauheasti vientiä, humalassa kyllä sanotaan kaikkea, viimeksi olin siitä hyvä että "sullah.... on niinku periaatteita ja silleen..." harmi vaan että ihanuuteni periaatteineen haihtuu aina humalan laskiessa.
Kirottu olkoon suomalainen etanoli-alkoholiin perustuva pariutumiskulttuuri
Tuli sekava postaus, tuli ikävä exääni.
mitä kirjoitit, olet ehkä ujo mutta et missään tapauksessa tylsä (paitsi elukoille) etkä rumakaan (jos kukaan edes on ruma).
Vaikka asia ei minulle kuulu, hyvä että päätit alkaa juttelemaan sen naisen kanssa :D. Ties vaikka siitä tulisi jotain, jotkut tässä maailmassa ovat kokeneet niin paljon että ansatisevat onnen ja saavat(kin) sen.
Jep, siihen ujouteen se kai kaatui, vastassa oli juuri sellainen pelätty "menevä nainen" jolle en sitten uskaltanut oikeastaan tehdä mitään, melko koomista oli että tämä joutui tuomaan kaverinsa paikalle jonka tehtävä oli nykäistä hihasta ja sähähtää "ota se nyt syliin kun se haluaa" "soitat sille illalla". Ujous kai tulkittiin mielenkiinnottomuudeksi, en itsekään koskaan kertonut miksi olin varautunut.
Ujous ja siihen liittyvä epävarmuus ovat kieltämättä osa personaa joka on kaikilla omanlainen, mutta en voi olla ajattelematta mitä olisin ilman niitä kahta piirrettä, olisin ilmeisesti "rakkauden kaskelotti" (en muista missä kuulin termin ja onko se myönteinen)ja syöksyisin ohjuksen lailla tilanteesta toiseen... olisin pelimies... elikkäs mies jota kaehdin mutta jollainen en kuitenkaan haluaisi välttämättä olla.
Elämän vaikeus tekee kuitenkin siitä elämisen arvoisen ja tulee päiväkirjaan täytettä :)
olen aiemmin aina pitänyt ujoutta suloisena ja enkä mitenkään ikävänä piirteenä. No, olen huomannut, että olen itsekin hieman ujo. Tottakai se piirre ärsyttää muita, jotka eivät tajua, että ujot kärsivät siitä eniten.
Oikein päiväkirjaa? Itse kirjoitin joskus puolitoista vuotta sitten, mutta aina tuli samaa tekstiä: olin koulussa, olin kotona, pidän siitä ja siitä tyypistä mutta hän haluaakin olla vain kaveri läpätintäpätinlää....... No onneksi sekin touhu on jäänyt, säästämpähän paperia.
Päiväkirjan pitäminen on tavallaan vaikeaa, siitä tahtoo välillä tulla kauppalistamainen luettelo päivän tapahtumista.
Suosittelen pitämään, niitä on hauska lukea viidenkin vuoden viiveellä ja paranevat vanhetessaan. Kirjoittelet vaikka tämän päivän fiilikset ja ohimennen tapahtumista jotain niin hyvä siitä tulee.
en tiedä. Prosessoin paljon asioita päässäni päivän mittaan. Sitten kun kirjottelen tarinoita, ajatukset usein heijastuvat niihin.
Tajusin muuten, että ainoa rakkaus mitä tarvitsisin (olisin tarvinnut) olisí vanhempien, etenkin äidin rakastaminen. Se voi olla syy miksi mikään ei tunnu riittävän, koska puuttuu se pohja mihin rakentaa. Katsoin juuri A.I:n-tekoälyn. Ei se leffa mikään mestariteos ole, mutta tunnen hieman samaistuvani siihen poikaan. Aika säälittävää.