Olen 36-vuotias, avoliitossa ja minulla on kaksi ihanaa lasta. Viime aikoina on tullut mietittyä elämää ja sen tarkoitusta.
Se mies kehen rakastuin on kadonnut jonnekkin, vai olenko minä muuttunut? Tuntuu, että vain lapset ja ihana talo on meillä se koossa pitävä voima.
Tunteeni ovat kylmenneet ihan tosi pakkasen puolelle. En halua miestäni enää millään tasolla..en löydä keskustelunaiheita, kaikki mitä hän tekee tai sanoo, ällöttää suorastaan.
Lapsistaan huolehtii kiva-tasolla.Eli minä hoidan kaiken muun.
Nyt vasta, tämän ikäisenä, olen huomannut, että minullakin voi olla kodin ulkopuolista elämää.ystävät ovat aina olleet tärkeitä ja ensimmäisen kerran elämässäni lupauduin matkallekkin, ilman että kysyin lupaa mieheltäni. Vapauttava tunne.
En haluaisi riistää lapsilta isää. Mitä voisi tehdä kun tunteet ovat kylmenneet? Haluaisin olla rakastettu ja haluttu ja haluaisin, että tuntisin itseni naiseksi taas. En halua enää myötäillä ja unohtaa itseäni. Miksi pitäisi? meillä on vain tämä elämä, enkä halua olla myöhemmin katkera ja pettynyt. Olisiko elämällä minullekkin vielä jotain..Mieheltä jos tivaa, niin meillähän on kaikki aivan loistavasti.Niin ne vaan jää kohtaamatta taas, kaksi todellisuutta. 13. vuosi lähti menemään, ja paljon on matkalle mahtunut iloa ja surua..En vain jaksaisi enää, kun en rakasta.
Se mies kehen rakastuin on kadonnut jonnekkin, vai olenko minä muuttunut? Tuntuu, että vain lapset ja ihana talo on meillä se koossa pitävä voima.
Tunteeni ovat kylmenneet ihan tosi pakkasen puolelle. En halua miestäni enää millään tasolla..en löydä keskustelunaiheita, kaikki mitä hän tekee tai sanoo, ällöttää suorastaan.
Lapsistaan huolehtii kiva-tasolla.Eli minä hoidan kaiken muun.
Nyt vasta, tämän ikäisenä, olen huomannut, että minullakin voi olla kodin ulkopuolista elämää.ystävät ovat aina olleet tärkeitä ja ensimmäisen kerran elämässäni lupauduin matkallekkin, ilman että kysyin lupaa mieheltäni. Vapauttava tunne.
En haluaisi riistää lapsilta isää. Mitä voisi tehdä kun tunteet ovat kylmenneet? Haluaisin olla rakastettu ja haluttu ja haluaisin, että tuntisin itseni naiseksi taas. En halua enää myötäillä ja unohtaa itseäni. Miksi pitäisi? meillä on vain tämä elämä, enkä halua olla myöhemmin katkera ja pettynyt. Olisiko elämällä minullekkin vielä jotain..Mieheltä jos tivaa, niin meillähän on kaikki aivan loistavasti.Niin ne vaan jää kohtaamatta taas, kaksi todellisuutta. 13. vuosi lähti menemään, ja paljon on matkalle mahtunut iloa ja surua..En vain jaksaisi enää, kun en rakasta.
Vastaukset 13
Vanhimmat
meillä kaikilla on vain tämä yksi elämä, se pitäisi elää täysillä. Elä omien tarpeittesi mukaan onnellisena, älä toisen takia onnettomana.
Minun mielestäni kenenkään ei pitäisi elää vain "omien tarpeiden mukaan". Ehkä sitä ei kirjoittaja tarkoittanutkaan, mutta kovin vahvasti kannanotto kuulosti "mulle-kaikki-heti-kun-mä-haluuuuuuun!" -ajatusmaailmalle.
Silloin kun lapsia tähän maailmaan alkaa kasvattaa, pitää väistämättä myös luopua omista tarpeistaan. Luopumisen ajatellaan, ikävä kyllä, olevan negatiivinen asia vaikka se oikeasti voi olla mahtavimpia kokemuksia ihmisen elämässä.
Ja.. onko luopumista ilman vastaanottamista?
Odotan innolla sitä erään tutkijan "ennustamaa" epäitsekyyden kautta.. Tähän asti liian moni on rakentanut elämäänsä vain omien tarpeidensa kautta. Surullista ajateltavaa varsinkin lapsiperheiden kohdalla.
Kysehän ei ole mistään uhrautumisesta toisen hyväksi vaan jostain mistä saa myös itselleen hyvän mielen ja olon.
Kynnysmattona on turha kenenkään olla, mutta jos tälläinen ongelma on edessään, niin ainoa vaihtoehto ei ole lähteä ovet paukkuen etsimään sitä kuuluisaa elämää. Siinä kun tuppaa harvinaisen usein saamaan siipeensä, pettymään.
ei kannata pitää suhdetta yllä....
Ei se välttämättä vaihtamalla parane. Joskus voi pahentuakin.
Aika yleistä, että tunteet viilenevät. Et kerro, ovatko lapsenne jo sen ikäisiä että tulevat omin päin toimeen. Ehkä kannattaisi kysellä lapsienkin mielipidettä jos äiti ja isä muuttavat erilleen.
Toinen täyttää kohta kolme ja toinen on ekaluokkalainen..ja ovat kovasti isin perään. En haluaisi heitä erottaa, enkä halua itsekkään heistä luopua..Jos ei lapsia olisi, en epäröisi lähteä, mutta...
Odottaisin, että molemmat lapset ovat kouluiässä. Koska eihän siitä ole mitään takuita, että elämäsi paranee eron jälkeen. Ja sitäkään ei tiedä, jos jokin ihme tapahtuisi, ja rakastuisit/ihastuisit uudelleen mieheesi. Oletteko tehneet mitään kivaa yhdessä? Esimerkiksi käyneet sienimetsällä. Yhteinen tekeminen voisi lähentää suhdetta.
enää. Niin monet, joskin tahattomat loukkaukset ja muut tempaukset ovat kuihduttaneet senkin halun. Ja yhteisestä tekemisestä sen verran, että siinäkin saadaan usein riita aikaiseksi.
Kuka voisi kertoa mikä on oikein ja väärin. Minua on sanottu itsekkääksikin, vaikka kaikessa epäitsekkyydessäni olen unohtanut itseni kokonaan..
Olen itse kärvistellyt samanlaisten tuntemusten kanssa. Mies on loukannut minua todella pahasti, useita vuosia, mutta onneksi se on nyt loppu. Jos olosi on sietämätön, niin tietysti parempi erota. Itse vain ajattelen niin, että lapsien hyvä olo on omaani tärkeämpi. Olen oppinut sietämään miestä. Yleensä viihdymme eri huoneissa, mutta joskus meillä on jopa hauskaakin, kun vaikkapa leivomme yhdessä. Toivotan sinulle voimia oikean ratkaisun tekoon!
Ihan samaa mietin. On tosi kurjaa lastenkin takia kun en pysty esittämään kotona että kaikki on hyvin. Tulee lasten kuullen tiuskaistua miehelle ja kyllähän he aistivat kireän ilmapiirin. Itse en haluaisi olla tiuskiva akka, mutta en vaan kerta kaikkiaan voi aina pysyä nahoissani kun miehen olemassa olo rasittaa. Yrittänyt olen.
Olen aivan kertakaikkiaan tympiintynyt ja ajattelen päivittäin erilaisia vaihtoehtoja miten jatkaisin elämääni eteen päin. Tämä tunne on kasvattanut kokoaan minun tapauksessani jo pari vuotta. Välillä tuntuu että tukehdun tähän henkisesti. En vain ole saanut mitään asialle tehtyä. Työt ja arki lasten kanssa vievät niin paljon aikaa että nämä parisuhdeasiat vain lykkääntyvät.
Olemme miehen kanssa todenneet että yhdessä ollaan vain lasten takia. Minä en tätä ymmärrä, mutta mies pitää päänsä. Olen jo yli vuosi sitten sopuisasti ehdottanut että muutettaisi erilleen, mutta mies vetää aina hiljaiseksi eikä suostu siitä edes puhumaan. Olen joskus jopa harkinnut valehdella että minulla on toinen mies että saisin asioihin vähän vauhtia, mutta en haluaisi mieheni mieltä pahoittaa. Uskon itse että pystyisin eroamaan aivan sopuisasti kun ajatellaan lasten tapaamisia ynnä muuta siihen liittyvää. Mieheni ei varmaan pystyisi ja senkään takia ei ole ""jaksanut" pistää asioihin vauhtia..
Tuli vaan mieleen että voisko tolla lasten iällä olla mitään vaikutusta tällaiseen tunnemmylläkkään. Kun yhtäkkiä liikenisikin vähän omaa aikaa lapsilta, niin huomaa että ainakaan siitä omasta ukosta ei ole kaveriksi niihin menoihin. Tuntuu aivan älyttömältä lähteä miehen kanssa kahdestaan mihinkään kun kummallakin on niin erilaiset kiinnostuksen kohteet.
Ja on tässä itselläkin tietynlaista sopeutumista uudelleen siihen, ettei koko ajan tarvitse kantaa lasta sylissä jne., vaan lasten leikkiessä olis mahdollisuus tehdä jotain omiaankin.(mitä??)
Kuitenkaan niitä harrastuksia, joita harrastin ennen lapsia, ei kaikkia voi aloittaa uudelleen eikä ne edes kiinnosta. On vähän hakusassa että kuka olen ja mitä haluan, kenen kanssa jne.
Toiskohan aika vastauksen.
Huomaa kyllä, että avioliittonne on vaarassa. Ainakaan sinun tarpeesi eivät täyty.
Minusta nykyään avioliitot luovutetaan liian helposti. Siksi neuvoisin vielä harkitsemaan... ja käsittelemään asioita miehesi kanssa.
Meidän avioliitossamme parisuhdekurssit (NMKY:n) ovat olleet todella hyödyllisiä. Myös avioliitto-kirjat ovat olleet avuksi, vaikkakaan eivät yhtä suureksi kuin kurssit. Yksi hyvä kirja on, ennytmuistakenenkirjoittama, "Rakkauden kieli". Suosittelen!
Rakkaus on kuitenkin myös tahdon valinta ja sitoutumista toiseen.
Jos miehesi rakastaa sinua, hänen olisi hyvä ymmärtää, että tarpeesi eivät täyty nykyisellään. Hän voi kokeilla muuttaa jotain tapojaan, jos se on sinulle iloksi. Muista myös vastavuoroisuus.
Mies kaipaa kunnioitusta. Jos osoitat inhoasi häneen, miten hän jaksaisikaan ponnistella.
Kannattaa puhua asioista rehellisesti, mutta välttää syyttämistä. Anna myös miehellesi mahdollisuus puhua tunteistaan.
Voimia ja viisautta!
löysin teistä kohtalotovereita, mullakin on sellanen olo etten rakasta enää miestäni, olen niin väsynyt kun arki takkuaa, arvomaailmat on meillä niin erilaiset, ei mies juurikaan ole kiinnostunut kuuntelemaan mua, ja no, enkä mä kai häntä, pari lasta meillä on myös, ihania ipanoita joitten takia jaksan.Mut en välttämättä halua erota ainakaan vielä, mua vaan sieppaa kun miehelle kaiken tärkein asia on seksi,ja mua ei nykysellään nappaa, miten teillä nämä asiat ?
Teillähän on siis ilmeisesti kaikki asiat ns. kunnossa, eli kyse ei ole miehen alkoholismista tms. riippuvuudesta, väkivaltaisuudesta tai pettämisestä? Jos jotain näistä on elämässänne, niin ero saattaisi olla kaikille paras vaihtoehto, mutta jos ei, niin kehotan vielä yrittämään...
Olen itse kokenut nuoruudessa väkivaltaisen parisuhteen, ja sen jälkeen tavannut aviomieheni. Kummasti antaa vertailupohjaa ongelmatilanteissa. En nyt tarkoita sitä, että aina mietin, että eihän mies sentään lyö, mutta muistan usein että parisuhde voisi olla jotain pahempaakin kuin tätä arkista puurtamista. Joskus olen tosin huomannut, että tähän arkeen ja turvallisuuteen jotenkin turtuu, eikä muista arvostaa sitä, että toinen on kiltti ja kunnollinen. Vaikka näihin piirteisiin hänessä aikoinaan juuri ihastuin! Mihin sinä ihastuit miehessäsi? Vieläkö muistat arvostaa näitä ominaisuuksia?
Yrittäkää saada lapset hoitoon, mieluiten vaikka viikonlopuksi tai ainakin yön yli, ja viettäkää aikaa miehesi kanssa ihan kahdestaan. Älkää lähtekö kylään, älkää kutsuko vieraita, sopikaa että se tietty aika on vain teidän kahdenkeskistä aikaa. Muistelkaa ensi tapaamistanne, jutelkaa, ja jos siltä tuntuu, niin olkaa vaan toistenne lähellä, halailkaa jne. VAIKKA se tuntuisikin sinusta alkuun vaikealta! Kun pysähdyt miettimään asioita ja kohtaamaan miehesi, niin saatat jälleen löytää tunteita häntä kohtaan. Ja jos et löydä, niin ainakin olet yrittänyt!
Ja oma aikakin on tärkeää. Jätä lapset isälle, ja lähde ulos. Vaikka kahville, vaikka lenkille, mutta johonkin missä saat olla yksin, ja miettiä asioita.
Vielä lopuksi, lapset ja ihana talo ovat suuria asioita! Kaikille ei sellaista suoda, joten sinulla on asiat kuitenkin aika hyvin... Olisitko onnellisempi yksin pienessä kerrostaloyksiössä, mutta vapaana? Jos olisit, muuta elämääsi! Ajattele mikä on tärkeintä, ja toimi sen mukaan!
Onhan se niin että onnellisilla vanhemmilla on onnelliset lapset. Ei lapset ole onnellisia jos kotona ei ole kaikki hyvin