Olen 26v nuorimies, enkä ole muuttunut ujosta ja syrjäänvetäytyvästä luonteenpiirteestäni paljoakaan, ja tuskin enää muutunkaan. Ihminen ei vain muutu, se pystyy esittämään hetken jotain toista, mutta pysyvään muutokseen ei vain pysty, ihminen on sitä mitä on.
Olin ala-asteella hiljaisin ja ujoin, sekä pelkäsin tyttöjä. Yläasteella minua kiusattiin, varmaan siksi että punastelin sekä olin aina näkymätön ja väritön. Lukiossa rohkenin hieman, mutta olin edelleen se ulkopuolinen joka ei kuulunut oikein mihinkään porukkaan. Joskus harvat tuttuni tulivat juttelemaan minulle, ja ottivat porukkaankin välillä, jossa sitten kaikki eivät hyväksyneet minua ja vittuilu alkoi taas. Paljon päiviä meni, etten puhunut oikein kenellekään. Sitten tuli armeija, joka nyt meni paremmin, koska siellä kukaan ei tiennyt menneisyyttäni ja pystyin vähän bluffaamaan, ja sain jopa pari kaveriakin joiden kanssa aina menin sinne ja tänne. Sitten tuli ammattikorkeakoulun vuoro, siellä olikin porukka jo sen verran aikuisempaa, että suoranaista vittuilua en kokenut. Mutta paljon tuli asioita, joista kukaan vain ei kertonut minulle, ja jäin monista asioista paitsioon. Toki parin tyypin kanssa hengailin silloin tällöin, mutta eivät hekään minua kuunnelleet kun muita oli läsnä.
Nykyään elän aika yksinäistä elämää, vaikka naisen kanssa yhdessä asutaankin. Ei ole oikein kavereita, muuta kuin muutama jotka soittaa kerran kaksi vuodessa ja vain kysyvät uteliaana että kuinka viihdyn ja että onko minulla ketään kenen kanssa viettää vapaa-aikaa, kun muutin toiseen kaupunkiin. Välillä tuntuu että onko tuollaisen kysely piilovittuilua, tai oman itsetunnon pönkittämistä. Jos puolen vuoden välein soitellaan, niin tuntuu hassulta että ensimmäinen kysymys on epäsuorasti aina että onko minulla kavereita.
Välillä joudun ryhmätilanteisiin, naiseni kaveripiirin takia. Tällöin minua aina jännittää etukäteen jo mitä sanon ja miten esiinnyn. Sitten huomaan ettei olisi kannattanut jännittää, eihän ketään kiinnosta edes jutella minulle. Näin se on aina ollut ja tulee olemaan. Mikä siis tekee minusta sellaisen, että kukaan ei halua jutella minulle? Monesti teen naiseni kaveriporukassa aloitteita, mutta niihin vain suhtaudutaan lyhyesti kommentoimalla, EI MITÄÄN VASTAVUOROVAIKTUSTA!!! Oletan että jos kysyn joltain jotain, niin hänkin alkaa keskustelemaan minun kanssani. Vaikka olen ujo, niin pystyn kuitenkin NYKYÄÄN esittämään normaalia. En änkytä, en mumise, puhun selkeästi, katson silmiin, jne, mutta ei vaikutusta. Ehkä ulkonäössäni ei ole särmää ja karismaa, tiedä häntä. Mutta aina sama homma, minut sivuutetaan keskusteluissa, ja loppujen lopuksi ylitseni puhutaan, kaikki katsovat muita silmiin paitsi minua, lopuksi jos keskeytän ja sanon kuuluvammin mielipiteeni joka ohitettiin, niin sitten joku sanoo että MIKÄ TUON TULI. Ja sittenpähän taas mokasin itseni, ja keskustelu jatkuu, ja minun on taas aika lähteä bileistä.
Mikä minussa on vikana???
Olin ala-asteella hiljaisin ja ujoin, sekä pelkäsin tyttöjä. Yläasteella minua kiusattiin, varmaan siksi että punastelin sekä olin aina näkymätön ja väritön. Lukiossa rohkenin hieman, mutta olin edelleen se ulkopuolinen joka ei kuulunut oikein mihinkään porukkaan. Joskus harvat tuttuni tulivat juttelemaan minulle, ja ottivat porukkaankin välillä, jossa sitten kaikki eivät hyväksyneet minua ja vittuilu alkoi taas. Paljon päiviä meni, etten puhunut oikein kenellekään. Sitten tuli armeija, joka nyt meni paremmin, koska siellä kukaan ei tiennyt menneisyyttäni ja pystyin vähän bluffaamaan, ja sain jopa pari kaveriakin joiden kanssa aina menin sinne ja tänne. Sitten tuli ammattikorkeakoulun vuoro, siellä olikin porukka jo sen verran aikuisempaa, että suoranaista vittuilua en kokenut. Mutta paljon tuli asioita, joista kukaan vain ei kertonut minulle, ja jäin monista asioista paitsioon. Toki parin tyypin kanssa hengailin silloin tällöin, mutta eivät hekään minua kuunnelleet kun muita oli läsnä.
Nykyään elän aika yksinäistä elämää, vaikka naisen kanssa yhdessä asutaankin. Ei ole oikein kavereita, muuta kuin muutama jotka soittaa kerran kaksi vuodessa ja vain kysyvät uteliaana että kuinka viihdyn ja että onko minulla ketään kenen kanssa viettää vapaa-aikaa, kun muutin toiseen kaupunkiin. Välillä tuntuu että onko tuollaisen kysely piilovittuilua, tai oman itsetunnon pönkittämistä. Jos puolen vuoden välein soitellaan, niin tuntuu hassulta että ensimmäinen kysymys on epäsuorasti aina että onko minulla kavereita.
Välillä joudun ryhmätilanteisiin, naiseni kaveripiirin takia. Tällöin minua aina jännittää etukäteen jo mitä sanon ja miten esiinnyn. Sitten huomaan ettei olisi kannattanut jännittää, eihän ketään kiinnosta edes jutella minulle. Näin se on aina ollut ja tulee olemaan. Mikä siis tekee minusta sellaisen, että kukaan ei halua jutella minulle? Monesti teen naiseni kaveriporukassa aloitteita, mutta niihin vain suhtaudutaan lyhyesti kommentoimalla, EI MITÄÄN VASTAVUOROVAIKTUSTA!!! Oletan että jos kysyn joltain jotain, niin hänkin alkaa keskustelemaan minun kanssani. Vaikka olen ujo, niin pystyn kuitenkin NYKYÄÄN esittämään normaalia. En änkytä, en mumise, puhun selkeästi, katson silmiin, jne, mutta ei vaikutusta. Ehkä ulkonäössäni ei ole särmää ja karismaa, tiedä häntä. Mutta aina sama homma, minut sivuutetaan keskusteluissa, ja loppujen lopuksi ylitseni puhutaan, kaikki katsovat muita silmiin paitsi minua, lopuksi jos keskeytän ja sanon kuuluvammin mielipiteeni joka ohitettiin, niin sitten joku sanoo että MIKÄ TUON TULI. Ja sittenpähän taas mokasin itseni, ja keskustelu jatkuu, ja minun on taas aika lähteä bileistä.
Mikä minussa on vikana???
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sinun täytyy vaan rohkaistua ja uskoa itseesi. Jotenkin rivien välistä voi lukea, että sulla on huono itsetunto. Mieti, mitä hävittävää sulla on jos tietoisesti muuta omaa käyttäytymistä. Huumorilla pääsee pitkästi. Tiedän tilanteen, että ei ole ihan helppo, jos on outoja ihmisiä tai muuten erikoinen tilanne.
Minulla on omakohtainen kokemus siitä, että ihminen voi muuttua aika radikaalisesti parempaan suuntaan. Mun mies oli ennen sellainen, jonka kans oli aina kinaa ja kaikki meni päin peetä. Se on ollut eräässä koulutuksessa mukana ja huomaan jo nyt, että olen saanut ihan uuden miehen....siis luonne on muuttunut siihen suuntaan, et ottaa muutkin ihmiset huomioon eikä aina oma napa ole ekana. Tämä ei ihan asiana osu sun kanssa yhteen, mutta kun väitit ettei luonnetta voi muuttaa on täysin väärin ainakin mun kohdalla. Kyllä ihminen voi muuttua, jos haluaa oikeesti muuttua.
Sit toinen juttu. Sanoit, että sinulla on aika vähän kavereita. Sun pitää alkaa harrastaa jotain sellaista, mistä mahdollisesti saisit omia hyviä ystäviä. Jos olet vaan morsmaikun kanssa kotona niin luulen, ettei sieltä kovinkaan uusia ystäviä tule. Ota nyt itseä niskasta kiinni ja lähde vaikka punttisalille tai sellaiseen toimintaa mikä sinua kiinnostaa.
Ei muuta kuin tsemppiä ja jaksamista!!!!
Olen kokeillut käydä työpaikan sählyvuoroissa. Sielläkin vähän sama homma, kaveri syöttää kaverille, mutta "kukahan tuo on" sille en ainakaan syötä, ei oikein motivoi. Sama meininki kuin koulujen liikuntatunneillakin, hyvän arvosanan saivat monesti ne äänekkäimmät kahelit jotka vain saiva huomiollaan niitä syöttöjä ja sen kautta opettajankin huomiota. Hiljaiset kuten minä, eivät saaneet mahdollisuutta näyttää joukkuelajeissa taitojaan, koska pallo piti ryöstää melkein omiltakin jos mieli koskea siihen. Ja kouluissahan tuo meni myös niinkin, että pallon ollessa muilla, kuului "Pete syötä, kiitti" "Hyvä Jari" "Anna mennä Ville hyvähyvä painapaina" - Sitten kun pallo tuli minulle, niin kaikki huudot vaikeni ja monen juoksukin pysähtyi, kunnes joku rääväsuu huuti että "Älä nyt koko päivää sitä palloa haudo".
No työpaikalla tuollaista ei ole onneksi kuten koulussa, mutta vaikea sieltä on kavereitakaan saada. Eikä pelin tiimellyksessä paljoa ehdi jutella. Kaikki vain käyvät pelaamassa, ja jatkavat sitten sitä "omaa elämäänsä". Monilla on se oma elämä työkavereiden ulkopuolella, eli omat kaverit, eikä työkavereiden kanssa mitään ystävyyssuhteita solmi kuin luuserit. Työkaverithan ovat monesti "vähän kaikkien tuttuja".
No joo punttisalilla käynkin tekemisen puutteesta johtuen, mutta ei sielläkään kavereita saa. Kaikki vain mulkoilee toisiaan, ja katsoo että mitähän tuokin idiootti tuossa tekee, vapauttaisi jo laitteen minulle, olis vähän kiire jo pois täältä. Eikä lenkkipolullakaan voi alkaa ahdistelemaan ketään, että hei lähtisitkö kahville, turpaanhan siinä saisi ja solvaukset päälle.
Mihin voisin sitten mennä harrastamaan "muka" jotain, että saisin siinä sivussa sydänystäviä?
Niin siitä vielä, että ei minulla kyllä olekaan mitään hävittävää. Ja tiedän että minulla on huono itsetunto, murenen helposti pienestäkin solvauksesta, vaikka se olisikin puolihuumoria.
Kyse on siitä, että pystyn hetken aikaa näyttelemään rohkeaa, mutta nämä kulissit eivät vain pysy kauaa pystyssä. Joidenkin ihmisten kanssa olen kyllä päässyt vuorovaikutukseen, mutta se on sitten kaatunut lopulta siihen, että minulla ei ole ollut voimia vetää 110% lasissa paria päivää kauempaa. Välillä minun täytyy keksiä juttujani, jotta vaikuttaisin uskottavammalta. Välillä on lähellä etten puhu itseäni pussiin, ja lopulta juttu alkaa karkaamaan niin käsistä etten muista enää itsekään miten menevän kuvan olen itsestäni antanut. Kunnes sitten voimat loppuvat ja vajoan maan alle, enkä jaksa jutella enää kenenkään kanssa moneen päivään, koska se on niin painostavaa ja ahdistavaa. Sitten menee viikko parikin ihan jopa ihanasti nauttien omasta yksinäisyydestä. Kun taas alkaa tulla paineita, että pitäisi olla ihmissuhteita ja hakeutua tilanteisiin.
Tätä aaltoliikettä elämäni on, välillä halu sosiaalisiin tilanteisiin, välillä taas halu paeta sosiaalisia tilanteita.
sanoa mikä sinussa on vikana, mutta pelkään joskus tulevani saman kaltaiseksi(ei millään pahalla). Että jos saisin menevän tyttöystävän, ni miten pirussa sitä pysyis perässä.
Sen huomasin joskus, että kun vaan pelaa täysillä(siis jotain sählyä), taidot vähän kehittyy ja porukka alkaa vähän luottamaankin, vaikka ei niin hyvä olisikaan. Fiiliksellä vaan painaa, eikä ajattele mitään. Mutta tiedän ongelman ja olen samassa tilanteessa. Joukkuelajeja ei opi yksin, pelisilmää tarvitaan.
Tsemiä.
Oletko koskaan ajatellut hakea uusia ystäviä netin kautta? Minä ainakin olen saanut pari ystävää netin kautta... Muutto uudelle paikkakunnalle ja "uusi alku". Vanhat kaverit olivat jo vähän jääneet ja halusin uusia ihmisiä elämääni ja niitä tuli hyvin kun vain rohkeasti pistin ilmoituksen nettiin. Sunkin kannattais laittaa ilmoitus! En olisi ikinä uskaltanut missään kuntosalilla alkaa ystävytymään kenenkään kanssa, siinä pelossa että mut olisi torjuttu... Mulla alkoi jo toivo mennä uusien ystävien suhteen, kun ei missään uskaltanu alkaa jutteleen.
Mulla oli vähän sama juttu kuin sulla, että avomiehen kaverit eivät oikein kiinnostuneet seurastani, niinpä emme ole heidän kanssaan tekemisissä tai minä en ainakaan ole. Älä ota sitä itseesi, varmasti löydät kanssa mieleistä seuraa. Eikä sussa varmaankaan ole mitään vikaa... Olen kanssa huomannut ettei kukaan oikein uskalla lähestyä mua kun en itse puhu oikein mitään. Sehän tässä ujoudessa on vikana. Hieman kateellinen olen avomiehestäni, joka puhuu tuntemattomienkin kanssa mistä vaan ja itse olen tuppisuuna vieressä.