Olen ollut jo monena päivänä aikeissa kirjoittaa Sinulle ja kommentoida siellä täällä kertomaasi tyttäresi tilasta, mutta aina palstalle poiketessani sorrunkin kommentoimaan jotain muuta, kunnes aikaa ei enää ole : ( ... minkä sinänsä - äkkiseltään-ei-niin-imartelevan tunnustukseni - voit myös lukea positiivisena osoituksena siitä etten pidä tyttäresi tilaa enää niin kriittisenä, kuin se vielä jokin aikaa sitten oli : )
Olet kertonut hitaasta edistymisestä ja tyttäresi ristiriitaisista tunteista. Hidas paraneminen ja ristiriitaisten tunteiden läpi eläminen ja tunnistaminen on HYVÄ ASIA. Parantua anorexiasta tarkoittaa samaa kuin pitää koko loppuelämänsä ajan lemmikkinä suurta petoeläintä: Minä henkilökohtaisesti en usko, että yksikään anorektikko lakkaa olemasta anorektikko, vaikka välissä saattaa olla vuosia tai vuosikymmeniäkin jolloin sairaus ei oireile, siksi onkin tärkeää ettei luule anoreksiasta paranemisen olevan sitä, että lapsi syö ja masennus hälvenee – VAAN sitä, että potilas ymmärtää ja tuntee sairautensa sekä sairaan ja terveen käyttäytymisen eron. Tämän kaiken ymmärtäminen ja sisäistäminen vie aikaa – ja vain tuon tiedon pohjalta henkilö voi hallita ja ennakoida niitä vaaratilanteita, jolloin ”kiltti ja lempeä” peto saattaisi hyökätä kimppuun ja syödä, kuten villielimet voivat äkkiarvaamatta vuosienkin rattoisan yhteiselon jälkeen tehdä.
Minä kutsun itseäni täydellisesti parantuneeksi, juuri sen vuoksi etten kuvittele koskaan parantuvani. Tiedän miten olla terve ja toteutan elämäni terveesti, siitäkin huolimatta, että minulla on ”lemmikkinä peto”.
Siispä; hidas, kaiken läpiajatteleva ja ymmärtävä ”paraneminen” on tyttäresi ”terveen” tulevaisuuden kannalta kaikkien paras tapa parantua. (Minun mielestäni ... vaikka kirjoitankin kovin tiukkaan ja mukamas-tietävään sävyyn, niin edelleen on kysymys vain yhden ihmisen mielipiteestä : )
Muistan Sinun kertoneen, että sairaalaan on aikamoinen ajomatka – ajelethan varoen, talven tehdessä tarmokkaasti tuloaan.
Olet kertonut hitaasta edistymisestä ja tyttäresi ristiriitaisista tunteista. Hidas paraneminen ja ristiriitaisten tunteiden läpi eläminen ja tunnistaminen on HYVÄ ASIA. Parantua anorexiasta tarkoittaa samaa kuin pitää koko loppuelämänsä ajan lemmikkinä suurta petoeläintä: Minä henkilökohtaisesti en usko, että yksikään anorektikko lakkaa olemasta anorektikko, vaikka välissä saattaa olla vuosia tai vuosikymmeniäkin jolloin sairaus ei oireile, siksi onkin tärkeää ettei luule anoreksiasta paranemisen olevan sitä, että lapsi syö ja masennus hälvenee – VAAN sitä, että potilas ymmärtää ja tuntee sairautensa sekä sairaan ja terveen käyttäytymisen eron. Tämän kaiken ymmärtäminen ja sisäistäminen vie aikaa – ja vain tuon tiedon pohjalta henkilö voi hallita ja ennakoida niitä vaaratilanteita, jolloin ”kiltti ja lempeä” peto saattaisi hyökätä kimppuun ja syödä, kuten villielimet voivat äkkiarvaamatta vuosienkin rattoisan yhteiselon jälkeen tehdä.
Minä kutsun itseäni täydellisesti parantuneeksi, juuri sen vuoksi etten kuvittele koskaan parantuvani. Tiedän miten olla terve ja toteutan elämäni terveesti, siitäkin huolimatta, että minulla on ”lemmikkinä peto”.
Siispä; hidas, kaiken läpiajatteleva ja ymmärtävä ”paraneminen” on tyttäresi ”terveen” tulevaisuuden kannalta kaikkien paras tapa parantua. (Minun mielestäni ... vaikka kirjoitankin kovin tiukkaan ja mukamas-tietävään sävyyn, niin edelleen on kysymys vain yhden ihmisen mielipiteestä : )
Muistan Sinun kertoneen, että sairaalaan on aikamoinen ajomatka – ajelethan varoen, talven tehdessä tarmokkaasti tuloaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
"ystäväiseni"!
Yhdyn jälleen kaikkeen,mitä huomioit!
Luulen, että mitä nopeampi parantuminen
näin pitkään sairastamisen jälkeen
tapatuisi, sitä nopeammin kierre
alkaisi uudelleen!
Olen niin onnellinen siitä, että
nyt tyttö myöntää sairastavansa anoreksiaa,
vasta nyt voi edes ajatella, että
hän jollain tasolla paranisi siitä!
Itsekin hän on tietoinen, ettei
siitä välttämättä parane kokonaa
MILLOINKAAN! Se minun surettaa äärettömästi,
että hän syyllistää itsensä sairastumisesta,
että on pilannut koko perheen elämän!
Höpö höpö: se otetaan vastaan, mitä eteen
tulee, mukisematta ja lasta tukien! Eikä
kukaan, kuten olen aikaisemminkin sanonut,
tahallaan sairastu!
Hänen kanssaan on tällä hetkellä niin
helppo jutella ja vitsailla melkein'
entiseen tapaan. On alkanut myös
astua nuoren naisen saappaisiin ja
laittaa ripsiväriä, haluaa trendikuoseja
asusteisiin, se on juuri oikea suunta,
joskaan en sitä kiirehdä!
Tiedämme siis "kasvattavamme kyytä povella"
ja että tuo peto vaanii varmasti aina
taustalla, tavalla tai toisella!
Minulle kävi todella vanhanaikaisesti
ja joudun ajelemaan töistä kotiin
kesärenkailla, kun oli tullut 20 cm lunta!
Aavistuksen verran liukasta... Huomenna
en pääse tyttöä katsomaan, jos on yhtä
kaamea keli enkä saa vaihdettua renkaita!
Ole varovainen itsekin, liukkaus
voi koitua kohtaloksi!
Halauksia ja lämpimiä ajatuksia!
Teillä tosiaan on oikea suunta! Nuorten jutuista kiinnostuminen on vahva heräilemisen merkki, mutta ihan niin kuin sanoit; hitaasti nuoren ehdoilla, että hän itse rauhassa heräilee.
Tuosta syyllistämisestä; se kuuluu vahvasti taudinkuvaan. Minulla itselläni meni asia ihan överiksi; olin välillisesti syypää lähes kaikkeen pahaan mitä maailmalla tapahtui, mikä nyt kuulostaa ihan pöpiltä, mutta silloin tunne oli murskaavan todellinen. Se mitä ympärillä kuuluu ja näkyy eniten (perheessäni yhteiskunnalliset ja globaalit ongelmat) "sen on nuori anorektikko saanut aikaan".
Idea itsensä syyllistämisessä on se, että anorektikolta hämärtyy (ilmeisesti tehokkaan kehonmuokkaus - ja manipulointikyvyn myötä) taju, miten VÄHÄN hän loppujen lopuksi voi vaikuttaa ympäristöönsä. Pieni hauras potilas kokee valtavaa voimattomuutta ja syyllisyyttä kamppaillessaan tahatonta kaikkivoipaisuuttaan vastaan. Täysin absurdi yhtälö, mutta niin se menee; sitä tuntee itsensä norsuksi posliinikaupassa; liian isoksi ja vahvaksi ympäristölleen ja kuitenkin liian pieneksi pysäyttämään itsensä.
Koeta vakuuttaa tytölle, että elämä perheessä jatkuu mahdollisimman normaalina - että hänen sairastumisensa ei riko mitään eikä ketään - että jokainen teistä kestää, ja jaksaa odottaa tyttären ja siskon tervehtymistä riippumatta siitä kuinka kauan siihen tarvitaan aikaa. Elämä jatkuu, anorexia ei ole niin voimakas, että se tuhoaisi perheen - jos jollakulla on pahamieli ja hän näyttää kärsivän, johtuu se siitä, että kyseinen henkilö itse valitsee tuntea nuo tunteet, ei koska anorektikko pakottaa hänet ne tuntemaan. ... Sitä tietysti haluaisi oman tuskansa ja murheensa kautta näyttää kuinka PALJON rakastaa, mutta rakkauden voi ilmaista myös iloisilla sanoilla ja teoilla, vaikka me suomalaiset olemmekin oppineet näyttämään syvimmät tunteemme melankolian ja hartauden kautta. – Ja iloahan Sinä varmaan kirjoitustesi perusteella usein näytätkin : ) etkä kyyneleitä, mutta otapa oikein projektiksi osoittaa mihin anoreksia EI perheessänne pysty.
Pikkuhiljaa eteenpäin, mutta ei kesärenkailla äitinen!
Hattua Sinulle nostan - hienosti Sinä olet jaksanut ja jaksat edelleenkin.
sanonutkin tytölle, että oikeastaan
tämä on elämämme seikkailu, siis
sanoin sen nyt hiljattain, kun tytön
masennus on selväsi laantunut.
Elämä olisi melkoisen tylsää, jos
ei mitään tapahtuisi: helposti
sitä alkaa narista, kun on niin
paljon lentämistä, mutta luulen,
että tekemättömyys saisi aikaan
vielä suuremman tyytymättömyyden.
Ja ihan oikeasti olen sitä mieltä,
että tämä avartaa maailmankuvaani,
-kuvaamme, sillä nyt tutustumme erilaisiin
ihmisiin, heidän kohtaloihinsa, jotka
näyttävät saaneen tyttäreni "eloon",
sillä hän on hyvin empaattinen ja
sosiaalinen. Hän ikäänkuin pitää
tärkeäni parantumista osin siksikin,
että jaksaa tukea muita.
Sinä ihanasti minua "kannattelet"!
Olet taivaan lahja
juuri noin, pitää elämää katsella! Ajatuksesi ovat kauniisti, terveessä järjestyksessä.
Hyvää viikonjatkoa : )