kirjoittakaa mulle joulurunoja..mä voin laittaa tähän yhen... kertokaas mielipiteitä..voit myös osallistua jouluruno-kilpailuun tähän ketjuun!minä valitsen sitten voittajan.
KOTITONTTU
Tuima talven on pakkanen,
tähdet kiiluvat yössä.
Kansa kartanon hiljaisen
nukkuu jo, uupunut työssä.
Verkkaan vaeltaa kiekko kuun,
lunta täynnä on oksat puun,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.
Ometan ukselle vaiti jää
harmaana hankea vasten,
kuuta taivaalla tirkistää
tuttuna vanhain ja lasten,
katsoo muuria hongiston
takana nukkuvan kartanon,
pohtien iäti uutta
ongelman salaisuutta.
Kouransa partaan ja tukkaan vie,
puistaa päätä ja hilkkaa -
"ei, tämä pulmista vaikein lie,
ei, tämä järkeä pilkkaa" -
heittää, niin kuin jo kiire ois,
moiset pulmat ja mietteet pois,
lähtee toimeen ja työhön,
lähtee puuhiinsa yöhön.
Aitat tutkii hän peljäten
lukkojen auki jäävän -
lehmät lehdoista uneksien
torkkuvat oljilla läävän.
Ruuna myös unen heinää syö,
suitset ja siimat ei selkään lyö:
seimeensä saa se tuohon
tuoreen ja tuoksuvan ruohon.
Lampaat ja vuonat karsinaan
makuulle jättää ukko.
Kanatkin nukkuvat orsillaan,
ylinnä ylpeä kukko.
Koppiinsa Vahti vainun saa,
nousee ja häntää heiluttaa,
tonttu harmajanuttu
Vahdille kyllä on tuttu.
Pirttiin puikkii hän nähdäkseen
isäntäväkensä oivan,
tietäen heidän siunanneen
tonttunsa työn ja hoivan;
sitten hiipii hän lasten luo
nähdäkseen vesat hennot nuo;
ken sitä kummeksis juuri:
hälle se onni on suuri.
Halki sukujen vaihtuvain
seuras hän ihmeellistä
näkyä pienten nukkujain -
mistä he saapuivat, mistä?
Polvi varttui ja ahkeroi,
vanheni, lähti - mut minne, oi?
Ongelma eessä on jälleen,
selvittämättä tälleen.
Viimein jää ladon parveen hän,
siellä hän vartoo kesää
tuoksussa heinän lämpimän
lähellä pääskysen pesää:
vaikka pääsky nyt poissa on,
kukkiin noustessa nurmikon
saapuu se tänne varmaan
seurassa puolison armaan.
Silloin se laulaa ja tirskuttaa
matkamuistoja tieltä,
mutta ei tunne ongelmaa,
näin joka vaivaa mieltä.
Seinän raosta paistaa kuu
vanhuksen rintaan heijastuu,
kuunsäde kimaltaa partaan
tontun miettivän, hartaan.
Vaiti metsä on lintuineen,
luonnon mahlat on jäässä,
koski vain ihan hiljalleen
pauhaa matkojen päässä.
Tonttu lumoissa kuutamon
kuulevinaan ajan virtaa on,
miettii, minne se vienee,
missä sen lähde lienee.
Tuima talven on pakkanen,
tähdet kiiluvat yöhön,
kansa kartanon hiljaisen
nukkuu aamuun ja työhön.
Verkkaan laskee jo kiekko kuun,
lunta täynnä on oksat puun,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta
KOTITONTTU
Tuima talven on pakkanen,
tähdet kiiluvat yössä.
Kansa kartanon hiljaisen
nukkuu jo, uupunut työssä.
Verkkaan vaeltaa kiekko kuun,
lunta täynnä on oksat puun,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.
Ometan ukselle vaiti jää
harmaana hankea vasten,
kuuta taivaalla tirkistää
tuttuna vanhain ja lasten,
katsoo muuria hongiston
takana nukkuvan kartanon,
pohtien iäti uutta
ongelman salaisuutta.
Kouransa partaan ja tukkaan vie,
puistaa päätä ja hilkkaa -
"ei, tämä pulmista vaikein lie,
ei, tämä järkeä pilkkaa" -
heittää, niin kuin jo kiire ois,
moiset pulmat ja mietteet pois,
lähtee toimeen ja työhön,
lähtee puuhiinsa yöhön.
Aitat tutkii hän peljäten
lukkojen auki jäävän -
lehmät lehdoista uneksien
torkkuvat oljilla läävän.
Ruuna myös unen heinää syö,
suitset ja siimat ei selkään lyö:
seimeensä saa se tuohon
tuoreen ja tuoksuvan ruohon.
Lampaat ja vuonat karsinaan
makuulle jättää ukko.
Kanatkin nukkuvat orsillaan,
ylinnä ylpeä kukko.
Koppiinsa Vahti vainun saa,
nousee ja häntää heiluttaa,
tonttu harmajanuttu
Vahdille kyllä on tuttu.
Pirttiin puikkii hän nähdäkseen
isäntäväkensä oivan,
tietäen heidän siunanneen
tonttunsa työn ja hoivan;
sitten hiipii hän lasten luo
nähdäkseen vesat hennot nuo;
ken sitä kummeksis juuri:
hälle se onni on suuri.
Halki sukujen vaihtuvain
seuras hän ihmeellistä
näkyä pienten nukkujain -
mistä he saapuivat, mistä?
Polvi varttui ja ahkeroi,
vanheni, lähti - mut minne, oi?
Ongelma eessä on jälleen,
selvittämättä tälleen.
Viimein jää ladon parveen hän,
siellä hän vartoo kesää
tuoksussa heinän lämpimän
lähellä pääskysen pesää:
vaikka pääsky nyt poissa on,
kukkiin noustessa nurmikon
saapuu se tänne varmaan
seurassa puolison armaan.
Silloin se laulaa ja tirskuttaa
matkamuistoja tieltä,
mutta ei tunne ongelmaa,
näin joka vaivaa mieltä.
Seinän raosta paistaa kuu
vanhuksen rintaan heijastuu,
kuunsäde kimaltaa partaan
tontun miettivän, hartaan.
Vaiti metsä on lintuineen,
luonnon mahlat on jäässä,
koski vain ihan hiljalleen
pauhaa matkojen päässä.
Tonttu lumoissa kuutamon
kuulevinaan ajan virtaa on,
miettii, minne se vienee,
missä sen lähde lienee.
Tuima talven on pakkanen,
tähdet kiiluvat yöhön,
kansa kartanon hiljaisen
nukkuu aamuun ja työhön.
Verkkaan laskee jo kiekko kuun,
lunta täynnä on oksat puun,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta
Vastaukset 3
Vanhimmat
Varmaan joulu
on oikea aika kiittää
rakkaista, jotka sinulta sain
ja käteni yhteen liittää
he ovat minun kalleinpain.
Nyt pyydän sinulta
Isä taivainen,
ota vastaan minulta
tää rukous jouluinen.
Minun rakkaitani muista
joka aamu, päivä ja ilta.
Pidä hyvää huolta heistä,
kuin kukista , linnuista, puista
heidän onneensa ole silta.
Tämä Marleena Ansion runo on yksi mieli runojani.
Oli todella kaunis runo kopsaan sen itselleni ja liitän tämän johonkin joulukorttiin.
Jos mistä sai hyvän mielen niin tästä.
Taas kosketti ruutua ikkunan
tutun jouluenkelin siipi.
Taas äänetön henkäys taivahan
läpi seinän sisälle hiipi.
Anna-Maija Raittilan runosta: Pieni joululaulu 1. säkeistö