Rakkaus,julmista julmin kidutus...
Monet sanoivat minua täydelliseksi.En kuitenkaan ole sitä.Tai ainakaan halua olla.Minulla on pitkät,vaaleat ja loivat kiharat ja sopusuhtainen vartalo mutta näen itseni kuitenkin todella rumana ja lihavana oilona,jolla ei ole mitään merkitystä tässä maailmassa.Elämä on todellakin potkinut minua perseelleni niin helvetin lujaa,että tekisi mieleni itkeä.En kuitenkaan osaa enään,mikä onkin hyvä,sillä muuten en muuta tekisikään.
Ala-asteella olin rakastunut yhteen poikaan.Hän oli koulun suloisin poika,täydellinen.Hänkin kohteli minua kivasti ja hetken jo kuvittelin,että saisin sen kauan kaipaamani poikakaverin.Olen todellakin hellyydenkipeä ja tarvitsen jonkun joka rakastaa ja jota rakastaa.Olin suunnitellut sitä päivää jo kauan.Olisin kysynyt häneltä jotain minulle todella merkitsevää ja tärkeääkin,mutta joku ehti ensin.En kerennyt edes suunnitelmani alkuvaiheeseen kunnes sekin vähäinen onni mitä minulla oli,vietiin julmasti.Paras kaverini ilmoitti aamulla,että he ovat yhdessä.Järkyttyneenä menin silloiseen siivouskomeroon itkemään loppupäiväksi.Se oli ensinmäinen niin katkera itkuni,että muistan sen aina.Mutta koska halusin olla yhä lähellä häntä,en kertonut kaverilleni vaan olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan koskaan.Ehkä jo silloin sisälläni kyti pieni vihan liekki joka pohjautui heidän niin täydelliseen rakkauteensa.Olin todella onneton katsellessani heitä,mutta en voinut tehdä muuta kuin olla tavalliseen tapaan ystäväni vieressä.En halunnut tämän kyseisen pojan kärsivän mustasukkaisuudestani,halusin vain että hän on onnellinen,vaikka se tapahtuisi minun onneni kustannuksella.Hukutin kaiken rakkauteni ja jatkoin koulua ja pääsin kuin pääsinkin yli tästä ajasta.Silloin päätin etten rakastuisi enään koskaan.
Mutta minkäs sille voi.Kun menin yläasteelle ja luulin että rakkaudenkaipuuni olisi jo kadonnut,mutta ei.Elin jopa yhden vuoden iloista elämää,vain sillointällöin masennukseen vajoten ja joitain aineita käyttäen.Kahdeksannen luokan alussa itsetuntoni oli jo hiukan kohonnut ja saatoin joskus unohtaa kaiken muun ja olla todella lennokkaalla tuulella ja silloin sain osan nykyisistä ystävistäni.Taivas heitä suojelkoon,ihanat ihmiset.Syyslukukauden puolivälissä luokallemme tuli uusi oppilas,joka oli mikäs muu kuin julmetun kaunis poika.No,enhän silloin välittänyt hänestä mitään,hän oli vain poika poikien joukossa.Mutta viikko siitä päivästä sain uuden pelin tietokoneelleni.Se oli yllättävän hyvä ja päähenkilö syötävän suloinen.Olen toki nähnyt muitakin päähenkilöitä jotka voisin syödä,mutta tämä......tämä oli aivan erikoinen.Yritin luoda itselleni sankarittaren profiilia jotta voisin olla niin lähellä häntä kuin mielikuvitusihmistä vain voi,mutta se ei onnistunut.Yritin unohtaa hänet,mutta en voinut.Siinä lensivät päätökseni olla rakastumatta enään pusikkoon sellaisella vauhdilla,että sitä ei moni usko.En kuiteskaan voi saada mielikuvitushahmoa itselleni joten omasta tahdostani riippumatta haavoitin itseäni jo toisen kerran.Vihani kohdistui tälläkertaa pelin tekiöihin,jotka olivat luoneet niin hämmästyttävän suloisen,komean ja kaikin puolin hyvin viehättävän hahmon.Monena iltana itkin itseni uuvuksiin ja käytin monia aineita mutta koska mikään ei auttanut,en jatkanut sitä pidemmällekkään. Koulussa huomasin surukseni kuinka samantyylinen tämä uusi poika olikaan pelin päähenkilön kanssa,melkein "samis".Tietäähän sen tyhmäkin,että mihin se johtaa.Yritin kaikkeni jotta saisin hänen huomionsa puoleeni,ja kyllähän se onnistui.Mutta vain hetkeksi.
Parin päivän päästä kotonamme käytiin riita.Se ei tietysti ollut minulle mikään yllätys,kotonamme kun tapellaan usein.Mutta tämä riita repi perheemme kahtia,ja sydämeni siinä samassa.Järkyttyneenä ajattelin alitajunnassani,että onhan minulla olkapää johon turvautua,vaikkakin vain yksi.Minä kun en ole kovin hyvä avautumaan.Parin päivän ajan koulussa ollessani,sydän revittynä ja itku kurkussa,sain todeta että eräs nuorempi henkilö oli valloittanut tämän unelmieni miehen kokonaan itselleen,ja kulki koulumme käytävillä sormus kaulassaan.Vihani leimusi täytenä,mutta koska toivoin rakkaalleni vain parasta,en sanonut mitään.Jos tämä nuori pakkelinaama oli hänen mielestään parempi kuin minä,mikäs minä olen hänen käsityksiään muuttamaan.Halusin hänen vain olevan onnellinen.Itkettuäni monta viikkoa pääni tyhjäksi ja kipeäksi,en jaksanut enään.Kädessäni kaksi pientä,tappavaa laitonta pilleriä istuin monta tuntia sänkyni laidalla ja ajattelin.Valitettavasti päädyin tähän ratkaisuun ja sain kärsiä vielä paljon,paljon enemmän.Rakas koirani,tuo pieni suloinen rakastetun vastikkeeni kuoli koska autoilija ei nähnyt häntä.Kerätessäni kuolleen koirani palasia tieltä muovipussiin ajattelin,että miksi minulta viedään kaikki mitä rakastan?
Joka päivä koulussa näen kuinka hellän rakastavasti tämä rakastettuni huolehtii ja hoitaa pientä pakkelinaamaansa.Näen aina kuinka ala-asteelta asti yhdessä olleet entiset ystäväni suutelevat toisiaan käytävillä ja uskokaa tai älkää,se sattuu.Miksi se en voinut olla minä? Miksi en kelvannut kummallekkaan? Mikä minussa on vialla? Olenko todellakin niin ruma kuin minusta tuntuu? Olenko vastenmielinen? Vai mikä siinä on...
Yritän paaduttaa itseäni jotta en enään tuntisi rakkauden tuomaa tuskaa.Yritän olla huomaamatta tätä maailman varmasti suloisinta poikaa ja hänen pakkelinaamaansa.Yritän olla muistamatta pientä koiraani joka sai surmansa tullessaan kohti kotia,kohti pentujaan ja perhettään,kohti minua.En halua olla missään tekemisissä kenenkään kanssa,minuun on langetettu kirous.Kaikki josta välitän ja jota rakastan,viedään niin kauas minusta,että minulla ei ole toiveita saada niitä takaisin enään ikinä.Tässä ei suinkaan ollut vielä kaikki kokemani tuska.Osa siitä on liian tuskallista kirjoitettavaksi,osaa en jaksa.Olen varma siitä että vielä joskus tulen kostamaan niille jotka ovat kiduttaneet minua niin julmasti että elämäni ei ole enään elämisen arvoista.Koulukiusattuna olen yrittänyt jatkaa elämääni siitä hetkestä eteenpäin,jolloin rakkaani työnsi minut pois elämästään.Olen niin katkera elämälleni joka antoi tämän kaiken vain minulle.Nykyään elämäni on tuskaa.Pientä hellitystä tähän naruun,joka kiristää kaulallani tuo oma pieni kidutusväline-kokoelmani,joka tulee vielä jonakin päivänä kostamaan kaikille niille,jotka kiduttivat minua enemmän kuin ruumiillisesti ikinä voi kiduttaa.Ehkä olen sairas,ehkä en,mutta en voi mitään,enkä haluakkaan voida.Haluan vain upottaa hehkuvan kuuman veitsen kaikkien kiduttajieni jalkalihaksiin ja sivellä haavan suolalla.
Voitte kuvitella,että tällaisten mielikuvien takia minulla ei juurikaan ole monta ystävää,vain ne harvat ja valitut jotka eivät tiedä minusta mitään.Olen vihainen kaikille miehille,en halua tehdä heidän kanssaan mitään.Tulevaisuuteni on pirstaleina silmieni edessä,enkä halua koota sitä.En kuulu minnekkään,en tule mistään,en ole menossa minnekkään,enkä ole missään.
Näiden ja kymmenien muiden tapausten takia voisin olla vaikka 50 vuotta vanha,sillä erotuksella että minulla on vastuuta enemmän kuin monella viisikymppisellä.Minulle purkavat huoliaan monet kaverini ja myös vanhempani,jotka erosivat juuri.En kestä kuunnella kaikkea mitä minulle sanotaan,mutta en voi muutakaan.Kun olisi itselläni edes joku jolle voisi purkautua.Vihaan poliisia niiden ystävieni kanssa,jotka ovat korviaanmyöten sekoittuneet huumeisiin,pahoinpitelyihin ja muihin sellaisiin.Kirjoitan tämän vain siksi,että ne kaksi vaarallisen myrkyllistä pilleriä polttaa taskuani taas,vain entistä voimakkaammin.En kaipaa sääliänne,en vihaanne,enkä kaipaa muitakaan polttavan kuumia tunteitanne,en välitä.En vain halua haavoittaa itseäni uudestaan,enkä halua repiä vanhoja haavoja auki enään kartaakaan.Haluan vain kostaa,jotta pääsen rauhassa levähtämään.....että ei enään koskaan tarvitse nousta jokapäiväiseen kidutukseen..kouluun.
Haluan kuolla.
Kirjoittanut Joanette Elianan pyynnöstä.
Monet sanoivat minua täydelliseksi.En kuitenkaan ole sitä.Tai ainakaan halua olla.Minulla on pitkät,vaaleat ja loivat kiharat ja sopusuhtainen vartalo mutta näen itseni kuitenkin todella rumana ja lihavana oilona,jolla ei ole mitään merkitystä tässä maailmassa.Elämä on todellakin potkinut minua perseelleni niin helvetin lujaa,että tekisi mieleni itkeä.En kuitenkaan osaa enään,mikä onkin hyvä,sillä muuten en muuta tekisikään.
Ala-asteella olin rakastunut yhteen poikaan.Hän oli koulun suloisin poika,täydellinen.Hänkin kohteli minua kivasti ja hetken jo kuvittelin,että saisin sen kauan kaipaamani poikakaverin.Olen todellakin hellyydenkipeä ja tarvitsen jonkun joka rakastaa ja jota rakastaa.Olin suunnitellut sitä päivää jo kauan.Olisin kysynyt häneltä jotain minulle todella merkitsevää ja tärkeääkin,mutta joku ehti ensin.En kerennyt edes suunnitelmani alkuvaiheeseen kunnes sekin vähäinen onni mitä minulla oli,vietiin julmasti.Paras kaverini ilmoitti aamulla,että he ovat yhdessä.Järkyttyneenä menin silloiseen siivouskomeroon itkemään loppupäiväksi.Se oli ensinmäinen niin katkera itkuni,että muistan sen aina.Mutta koska halusin olla yhä lähellä häntä,en kertonut kaverilleni vaan olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan koskaan.Ehkä jo silloin sisälläni kyti pieni vihan liekki joka pohjautui heidän niin täydelliseen rakkauteensa.Olin todella onneton katsellessani heitä,mutta en voinut tehdä muuta kuin olla tavalliseen tapaan ystäväni vieressä.En halunnut tämän kyseisen pojan kärsivän mustasukkaisuudestani,halusin vain että hän on onnellinen,vaikka se tapahtuisi minun onneni kustannuksella.Hukutin kaiken rakkauteni ja jatkoin koulua ja pääsin kuin pääsinkin yli tästä ajasta.Silloin päätin etten rakastuisi enään koskaan.
Mutta minkäs sille voi.Kun menin yläasteelle ja luulin että rakkaudenkaipuuni olisi jo kadonnut,mutta ei.Elin jopa yhden vuoden iloista elämää,vain sillointällöin masennukseen vajoten ja joitain aineita käyttäen.Kahdeksannen luokan alussa itsetuntoni oli jo hiukan kohonnut ja saatoin joskus unohtaa kaiken muun ja olla todella lennokkaalla tuulella ja silloin sain osan nykyisistä ystävistäni.Taivas heitä suojelkoon,ihanat ihmiset.Syyslukukauden puolivälissä luokallemme tuli uusi oppilas,joka oli mikäs muu kuin julmetun kaunis poika.No,enhän silloin välittänyt hänestä mitään,hän oli vain poika poikien joukossa.Mutta viikko siitä päivästä sain uuden pelin tietokoneelleni.Se oli yllättävän hyvä ja päähenkilö syötävän suloinen.Olen toki nähnyt muitakin päähenkilöitä jotka voisin syödä,mutta tämä......tämä oli aivan erikoinen.Yritin luoda itselleni sankarittaren profiilia jotta voisin olla niin lähellä häntä kuin mielikuvitusihmistä vain voi,mutta se ei onnistunut.Yritin unohtaa hänet,mutta en voinut.Siinä lensivät päätökseni olla rakastumatta enään pusikkoon sellaisella vauhdilla,että sitä ei moni usko.En kuiteskaan voi saada mielikuvitushahmoa itselleni joten omasta tahdostani riippumatta haavoitin itseäni jo toisen kerran.Vihani kohdistui tälläkertaa pelin tekiöihin,jotka olivat luoneet niin hämmästyttävän suloisen,komean ja kaikin puolin hyvin viehättävän hahmon.Monena iltana itkin itseni uuvuksiin ja käytin monia aineita mutta koska mikään ei auttanut,en jatkanut sitä pidemmällekkään. Koulussa huomasin surukseni kuinka samantyylinen tämä uusi poika olikaan pelin päähenkilön kanssa,melkein "samis".Tietäähän sen tyhmäkin,että mihin se johtaa.Yritin kaikkeni jotta saisin hänen huomionsa puoleeni,ja kyllähän se onnistui.Mutta vain hetkeksi.
Parin päivän päästä kotonamme käytiin riita.Se ei tietysti ollut minulle mikään yllätys,kotonamme kun tapellaan usein.Mutta tämä riita repi perheemme kahtia,ja sydämeni siinä samassa.Järkyttyneenä ajattelin alitajunnassani,että onhan minulla olkapää johon turvautua,vaikkakin vain yksi.Minä kun en ole kovin hyvä avautumaan.Parin päivän ajan koulussa ollessani,sydän revittynä ja itku kurkussa,sain todeta että eräs nuorempi henkilö oli valloittanut tämän unelmieni miehen kokonaan itselleen,ja kulki koulumme käytävillä sormus kaulassaan.Vihani leimusi täytenä,mutta koska toivoin rakkaalleni vain parasta,en sanonut mitään.Jos tämä nuori pakkelinaama oli hänen mielestään parempi kuin minä,mikäs minä olen hänen käsityksiään muuttamaan.Halusin hänen vain olevan onnellinen.Itkettuäni monta viikkoa pääni tyhjäksi ja kipeäksi,en jaksanut enään.Kädessäni kaksi pientä,tappavaa laitonta pilleriä istuin monta tuntia sänkyni laidalla ja ajattelin.Valitettavasti päädyin tähän ratkaisuun ja sain kärsiä vielä paljon,paljon enemmän.Rakas koirani,tuo pieni suloinen rakastetun vastikkeeni kuoli koska autoilija ei nähnyt häntä.Kerätessäni kuolleen koirani palasia tieltä muovipussiin ajattelin,että miksi minulta viedään kaikki mitä rakastan?
Joka päivä koulussa näen kuinka hellän rakastavasti tämä rakastettuni huolehtii ja hoitaa pientä pakkelinaamaansa.Näen aina kuinka ala-asteelta asti yhdessä olleet entiset ystäväni suutelevat toisiaan käytävillä ja uskokaa tai älkää,se sattuu.Miksi se en voinut olla minä? Miksi en kelvannut kummallekkaan? Mikä minussa on vialla? Olenko todellakin niin ruma kuin minusta tuntuu? Olenko vastenmielinen? Vai mikä siinä on...
Yritän paaduttaa itseäni jotta en enään tuntisi rakkauden tuomaa tuskaa.Yritän olla huomaamatta tätä maailman varmasti suloisinta poikaa ja hänen pakkelinaamaansa.Yritän olla muistamatta pientä koiraani joka sai surmansa tullessaan kohti kotia,kohti pentujaan ja perhettään,kohti minua.En halua olla missään tekemisissä kenenkään kanssa,minuun on langetettu kirous.Kaikki josta välitän ja jota rakastan,viedään niin kauas minusta,että minulla ei ole toiveita saada niitä takaisin enään ikinä.Tässä ei suinkaan ollut vielä kaikki kokemani tuska.Osa siitä on liian tuskallista kirjoitettavaksi,osaa en jaksa.Olen varma siitä että vielä joskus tulen kostamaan niille jotka ovat kiduttaneet minua niin julmasti että elämäni ei ole enään elämisen arvoista.Koulukiusattuna olen yrittänyt jatkaa elämääni siitä hetkestä eteenpäin,jolloin rakkaani työnsi minut pois elämästään.Olen niin katkera elämälleni joka antoi tämän kaiken vain minulle.Nykyään elämäni on tuskaa.Pientä hellitystä tähän naruun,joka kiristää kaulallani tuo oma pieni kidutusväline-kokoelmani,joka tulee vielä jonakin päivänä kostamaan kaikille niille,jotka kiduttivat minua enemmän kuin ruumiillisesti ikinä voi kiduttaa.Ehkä olen sairas,ehkä en,mutta en voi mitään,enkä haluakkaan voida.Haluan vain upottaa hehkuvan kuuman veitsen kaikkien kiduttajieni jalkalihaksiin ja sivellä haavan suolalla.
Voitte kuvitella,että tällaisten mielikuvien takia minulla ei juurikaan ole monta ystävää,vain ne harvat ja valitut jotka eivät tiedä minusta mitään.Olen vihainen kaikille miehille,en halua tehdä heidän kanssaan mitään.Tulevaisuuteni on pirstaleina silmieni edessä,enkä halua koota sitä.En kuulu minnekkään,en tule mistään,en ole menossa minnekkään,enkä ole missään.
Näiden ja kymmenien muiden tapausten takia voisin olla vaikka 50 vuotta vanha,sillä erotuksella että minulla on vastuuta enemmän kuin monella viisikymppisellä.Minulle purkavat huoliaan monet kaverini ja myös vanhempani,jotka erosivat juuri.En kestä kuunnella kaikkea mitä minulle sanotaan,mutta en voi muutakaan.Kun olisi itselläni edes joku jolle voisi purkautua.Vihaan poliisia niiden ystävieni kanssa,jotka ovat korviaanmyöten sekoittuneet huumeisiin,pahoinpitelyihin ja muihin sellaisiin.Kirjoitan tämän vain siksi,että ne kaksi vaarallisen myrkyllistä pilleriä polttaa taskuani taas,vain entistä voimakkaammin.En kaipaa sääliänne,en vihaanne,enkä kaipaa muitakaan polttavan kuumia tunteitanne,en välitä.En vain halua haavoittaa itseäni uudestaan,enkä halua repiä vanhoja haavoja auki enään kartaakaan.Haluan vain kostaa,jotta pääsen rauhassa levähtämään.....että ei enään koskaan tarvitse nousta jokapäiväiseen kidutukseen..kouluun.
Haluan kuolla.
Kirjoittanut Joanette Elianan pyynnöstä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Siis anteeksi vaan: kuinka kukaan voi rakastua johonkin tietokonepelin hahmoon ja tuntea itsensä hylätyksi, kun ei saakaan tältä rakkautta?!?
Toiseksi: miten ihmiset eivät osaa enää kirjoittaa ollenkaan? Eivätkö he lue mitään kirjoitettua teksti, lehtiä tai kirjoja? Eivätkö he lukiessaan näe että pisteen ja pilkun on aina välilyönti (kuten esim. tässä tekstissä). Tuollainen pötköteksti herättää pelkkää ahdistusta ja vastenmielisyyttä lukijaa kohtaan.
Niinhän se vaan menee, että välillä kaikki on kohdallaan ja elämä hymyilee, toisinaan taas ottaa kaikki ne pienimmätkin asiat päähän. Usein riittää kun nukkuu kunnon yöunet ja aamulla illan murheet on poissa. Jotkut asiat jää kiertämään mielessä ihan rasittavaksikin asti, mutta kuitenkin taas sujuu lopulta. Jos ei oo kenelle puhua niin kirjoittaminenkin voi monella tapaa auttaa purkamaan solmuja. Ainakin se helpottaa kun miettii ongelmia toiseltakin kulmalta. Haluat purkaa tunteita niin kerro niistä lisää. En sääli, en vihaa, enkä tarjoa polttavan kuumia tunteita, sen sijaan mä voin kuunnella jos haluut jonkun vakavasti sua kuuntelevan. [email protected]
Miksi ihmeessä kannat vihaa sisälläsi ja haaveilet kostavasi ihmisille, jotka ovat sinua satuttaneet?? Eiväthän nuo ihmiset ole mitään pahaa sinulle halunneet, eivät tietoisesti ja harkiten ole sinua satuttaneet eivätkä loukanneet! Olet vain pettynyt OMISSA odotuksisssasi. Nuo odotukset ovat olleet vain SINUN pääsi sisällä, eivät muut ihmiset ole mitään ajatustenlukijoita. Yhtä hyvinhän joku poika samasta koulusta on saattanut salaa ihailla sinua kaukaa. Mitäs tykkäisit, jos hän tulisi sinua syyttämään hänen satuttamisestaan ja loukkaamisestaan ja puhkuisi kostoa ja vihaa? Sanalla sanoen, mitään pettymystä et olisi joutunut kokemaan, ellet olisi omassa pikku päässäsi kehittänyt suuria odotuksia jonkun toisen ihmisen suhteen. Sitä paitsi joittenkin kahdeksasluokkalaisten ja nuorempienkin "rakastumiset" nyt ovat niin keskenkasvuisten touhua, että korkeintaan ihastumisesta voi olla kysymys. Eihän kenenkään koko loppuelämä mene oikeasti pilalle sen vuoksi, ettei ole saanut omakseen jotain poikaa, johon on ihastunut koulussa... hei haloo!!! Yritä ottaa vastuu itsestäsi, tunteistasi ja elämästäsi, vaikka taidatkin olla vielä niin nuori, että siihen mennnee monta vuotta. Kelaa vähän, jos asuisit esim. Afganistanissa, saattaisit painiskella koko lailla toisenlaisten ongelmien kanssa, joten vähän suhteellisuudentajua!
...ja siksi sen tänne kirjoitinkin,jotta paineet sisällä vähän helpottaisi.....:) Jos joskus haluan purkautua niin sinun nimi on heti tokana listalla... :)
Lukaisepa ylempänä Alkoholi-palstalla oleva kirjoitus "alkoholisti äiti" ja mieti sen jälkeen, mahdatko sittenkään olla niin kovin huono-osainen ja kaltoinkohdeltu... Tämmöisiäkö nykynuoret ovat, ei minkäänlaista pettymysten sietokykyä. Kaikki on saatu lapsena mitä on sormella osoitettu ja sitten kun huomaa ettei kaikkea voikaan saada, niin pettymys ja turhautumat saavat aikaan suhteettoman suuria reaktioita joko ajatuksen tai toiminnan tasolla (vrt. Heinojen surmat, Eveliinan surma).
Tästä aiheesta on keskusteltu muuallakin ja sanon vielä kerran.... :).....Arvatkaa kerran kuka tiesi Eveliinan murhasta ennen poliisia?... :).... :) ja poliisit on perseestä..........................
Mielenkiintoista lukea näkemystä naisen näkökulmasta. Jotenkin tuntuu tutulta, vaikkakin tätä vasten huomaan omien ongelmieni olevan vieläkin... inhottavampia. Ymmärrän paremmin sitä valtavaa kuilua mikä on minun ja normaalin välillä. Itselläni on hieman samankaltaista kehitystä, tosin hitaampana ja toiselta puolelta sukupuolten linjaa. Ehkä enemmän painottuu fyysiseen puoleen, mikä ei liene yllätys. Olin myös koulukiusattu pitkälti kaikki 12 vuotta, vaikkakin Lukiossa sitä ei enää niin ilmennyt. Olin pullukka ja erikoinen normaalista näkökulmasta. Täydellinen yksinäisyys kesti pitkälti 23 vuoteen jolloin lopulta naksahti. Kaikki rakkauden kohteet olivat antaneet rukkaset aika törkeästi. Vaikka olen aina pyrkinyt olemaan mahdollisimman kohtelias, poikkeuksena tuohon fyysisyyteen. Laihdutinkin jopa 20 kiloa jotta olisin edes hieman miellyttävämpi. No, jälleen yksi rakkauden kohde pisti kyllä niin pahasti pään sekaisin että lopulta yritin neljästi itsemurhaa ja söin vuoden psyykelääkkeitä. Fyysinen yksinäisyyskin katkesi yhden yön suhteeseen, joka oli pettymys ja eipä ole koskaan haukuttu kuin silloin. Ehkä se puoli ei ole sitten minua varten. Ystäväpiiri on poikkeuksellisen laaja, mutta kun suurin osa on jo pariutunut, se tuottaa vain tuskaa nähdä mitä muilla on mutta minulla ei. En tiedä mikä minussa on sitten niin vialla, etten kelpaa kenellekään. Mielenkiintoinen seikka oli myös se, että tuo ahdistus alkoi nousta voimakkaammin vasta tuossa 20 ikävuoden nurkilla... Näille, jotka syyllistävät että muilla on huonommin: muistakaa, jokaista ihmistä on lähinnä hänen omat ongelmansa. Ehkä olen sen verran tunteeton, että en ole oikeastaan milloinkaan pystynyt tuntemaan empatiaa muiden kuolemia kohtaan. Se on kohtalo. Ainoa, mikä sai hetkellisen tunteen purskahduksen: al-qaidan kaappaamien koneiden matkustajat. Olen suunnannut paljon voimavaroja vastustaakseni roskaväkeä, joka pyrkii anarkiaan. Kuolema kaikille poliisin vastustajille. Älä kysy mitä valtio voi tehdä sinulle, vaan mitä sinä voit tehdä valtiolle. Yksinäisyys on suunnannut näinä synkkinä roskaväen (vegaanit, eläinaktivistit, globalisaation vastustajat, ihmisoikeusaktivistit, freeganit, rauhanaktivistit, anarkistit...) nousun aikana yhä voimakkaampaan vastarintaan näitä aatteita vastaan. Ehkä se saattaa selittää yksinäisyyttäni, mutta se on vasta reaktio yksinäisyyteen, ei alkulähde. Hulluus on toistaalta ihan mielenkiintoistakin.
Mielenkiintoista tekstiä! Vähän hiontaa ja jatkoa, ja siitä saisi loistavan kirjan.
Se herätti jännittäviä mielikuvia!