En olisi ikinä uskonut että minä lankeaisin tähän helvetin pirulliseen ja paskamaiseen tautiin. Minulla on aina ollut tosi hyvä itsetunto enkä ole koskaan välittänyt siitä mitä muut minusta ajattelevat. Olen pitänyt bulimiaa ja anoreksiaa tautina jota sairastavat vain heikolla itsetunnolla varustetut ihmiset. Ihmiset joille ulkonäkö on tärkeä. Olen yli kolmekymppinen kahden pienen lapsen äiti. Isä on kuvioissa mutta emme asu yhdessä. Arki on rankkaa pienten lasten kanssa. Yritän pitää kunnostani ja nyt rehellisesti myönnän että myös painostani huolta urheilemalla. Treenaan paljon ja kovaa. Lihoin tai siis painoa tuli kummastakin lapsesta 20kg jotka kuitenkin pudotin muutamassa kuukaudessa. Aika helposti ja ihan terveellisesti. Nyt olen tosi timmissä kunnossa. En ole laiha vaan hyvin treenattu. Paino ei ole muuttunut puoleen vuoteen, mutta vaatekoko pieneni 40-36. Kahden alle kolmevuotiaan kanssa olo ei ole helppoa. Hermo meinaa mennä, mutta koska olen opiskellut lasten kasvatusta monta vuotta yritän pärjätä ja olla hyvä äiti. Olo on perseestä ja kun saan lapset nukkumaan alan mässäämisen. Se helpottaa aluksi, mutta sitten tajuan kuinka tyhmää se on ja itseinho iskee täydellä voimalla. On kummallista vaikka oksentaminen tuntuu pahalta, mutta se myös tavallaan helpottaa. Minulla ongelma ei todellakaan liity syömiseen tai painonhallintaan vaan se on kummallinen tapa purkaa pahaa oloa. Ehkä ympäristön paineet ovat kuitenkin vaikuttaneet. Ihmettelenkin kuinka tänä päivänä kukaan pystyy pysymään tervejärkisenä tässä maailmassa. Naiselta vaaditaan enemmän kuin koskaan ennen. Pitää opiskella, hankkia ura, tehdä lapsia, olla hyvä äiti, pysyä nuorena ja kauniina. Joka tuutista pukkaa esimerkkejä ja neuvoja. Näytetään kuinka pukeutua, sisustaa koti, kasvattaa lapset, pärjätä uralla.... jopa seksiterapeutit neuvovat televisiossa hyvän seksin saloihin. Entä jos en halua sitä? Entä jos olen erilainen? Miksen saa elää elämääni niinkuin haluan? MIkä oikeus on kanssaihmisilläni tulla neuvomaan minua minun elämässäni? Perkele! Kolmekymppisenä kahden lapsen äitinä en pysty enää kapinoimaan muuten kuin oksentamalla! Sairasta! Sairas maailma!
Sairasta!
Teräsäiti
2511
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minua lohduttaa suuresti, että on muitakin aikuisia ihmisiä jotka sairastavat tätä tautia. Yhtenä häpeänaiheena minulla on, että tämähän on teinien juttu ja olenko minä mielestäni teini.
Olen myös mielessäni kapinoinnut näitä yhteiskunnan vaatimuksia vastaan. Ei kukaan kai pysty olemaan samaan aikaan täydellinen äiti, täydellinen vaimo, luomaan uraa ja vielä hoitamaan itseään sekä urheilemalla että henkisesti (siis laaja kaveripiirikin pitää olla).
Kysyit, että mikä oikeus kanssaihmisillä on neuvoa sinua. Ei olekaan oikeutta. Minä olen laittanut välejä poikki sellaisiin ihmisiin jotka ovat puuttuneet elämääni liikaa.
Minulla ainakin oksentaminen tuntuu pahalta, mutta toisaalta kun juuri se tuntuu pahalta, niin ei tarvitse ajatella muita ongelmia.
Hyvää jatkoa sinulle!
Sitä tämä on. Itselläni on vain yksi lapsi mutta hän on tavallista lasta haastavampi.
Sen olen huomannut että siinä välissä kun asiat menevät päin honkia niin syömishäiriö nostaa taas päätään. Pitää just luoda uraa(erittäin hankalassa työympäristössä PALJON vastuuta niskassa)
Ei tee mieli syödä...
Sitten pitää pysyä semmosena ja tämmösenä että kelpaa yleensäkkin tänne.
Ei jaksais...
Koko ajan tarttee varoa ettei vaan "rupsahda" ja luonne pitäis olla semmonen ettei jää yksin.
Nytkin pitäis rueta siivoamaan.... Saan meinaan olla hetken yksin..