Onko isä nykyään aina mukana synnytyksessä? Onko kukaan synnyttänyt ilman, että isä olisi ollut paikalla? Voiko mies saada synnytyksestä jotain traumoja? Synnytyshän on aika kamalan näköistä touhua, ja itse ainakin pyörryin joskus yläasteella kun katsottiin synnytysvideota koulussa :D (toivottavasti niitä ei enää nykyään näytetä koulussa...)
Nainenhan siinä ei paljon ehdi ajattelemaan mitään semmoisia kun on keskittynyt vaan omaan "suoritukseensa" ja kivun kestämiseen, mutta voiko miehelle jäädä jotain henkisiä traumoja, kun hän tottumattomana ihmisenä näkee verta ja sisäelimiä ja toisen repeävän ja halkeavan siinä edessään kauheitten kipujen vallassa eikä pysty tekemään mitään?
Mistä syystä joskus ennen vanhaan mies ei saanut lainkaan olla synnytyksessä mukana? Johtuiko se siitä, että miestä haluttiin suojella traumoilta, vai siitä että mies olisi jotenkin häirinnyt synnytyksessä?
Tuntuu jotenkin kamalalta ajatella, että mies olisi mukana ainakaan ponnistusvaiheessa... Epäilen myös, että en siinä vaiheessa edes itse huomaa tai muista, ketä huoneessa on :D joten onko siitä kenekään kannalta mitään hyötyä, että mies olisi mukana? Onko teillä ollut mies mukana loppuun asti? Onko sillä oikeasti jotain merkitystä siinä vaiheessa? Haluaisin kuulla kokemuksia, kun itse en ole koskaan synnyttänyt...
Entä onko mahdollita, että mies olisi mukana avautumisvaiheessa, mutta siirtyisi sitten johonkin odotustilaan ponnistusvaiheen ajaksi? Nimittäin avautumisvaiheessa olisi sinänsä ihan mukava, jos olisi seuraa, koska sehän kestää yleensä kuitenkin aika kauan... Eikä siinä kai vielä miehelle voi traumoja tulla, kun ei vielä ole verta, sisäelimiä, ulosteita tms. mahdollisesti järkyttävää näkyvillä.
Nainenhan selviää synnytyksen aiheuttamista traumoista yleensä ihan eri tavalla, sillä kun vauva tulee maailmaan, niin se ilon tunne peittää kaiken alleen eikä kokemaansa kärsimystä enää muista. Mutta toimiiko se miehellä samalla tavoin? Vai näkeekö vähänkin herkempi mies synnytyspainajaisia loppu ikänsä? :D
Nainenhan siinä ei paljon ehdi ajattelemaan mitään semmoisia kun on keskittynyt vaan omaan "suoritukseensa" ja kivun kestämiseen, mutta voiko miehelle jäädä jotain henkisiä traumoja, kun hän tottumattomana ihmisenä näkee verta ja sisäelimiä ja toisen repeävän ja halkeavan siinä edessään kauheitten kipujen vallassa eikä pysty tekemään mitään?
Mistä syystä joskus ennen vanhaan mies ei saanut lainkaan olla synnytyksessä mukana? Johtuiko se siitä, että miestä haluttiin suojella traumoilta, vai siitä että mies olisi jotenkin häirinnyt synnytyksessä?
Tuntuu jotenkin kamalalta ajatella, että mies olisi mukana ainakaan ponnistusvaiheessa... Epäilen myös, että en siinä vaiheessa edes itse huomaa tai muista, ketä huoneessa on :D joten onko siitä kenekään kannalta mitään hyötyä, että mies olisi mukana? Onko teillä ollut mies mukana loppuun asti? Onko sillä oikeasti jotain merkitystä siinä vaiheessa? Haluaisin kuulla kokemuksia, kun itse en ole koskaan synnyttänyt...
Entä onko mahdollita, että mies olisi mukana avautumisvaiheessa, mutta siirtyisi sitten johonkin odotustilaan ponnistusvaiheen ajaksi? Nimittäin avautumisvaiheessa olisi sinänsä ihan mukava, jos olisi seuraa, koska sehän kestää yleensä kuitenkin aika kauan... Eikä siinä kai vielä miehelle voi traumoja tulla, kun ei vielä ole verta, sisäelimiä, ulosteita tms. mahdollisesti järkyttävää näkyvillä.
Nainenhan selviää synnytyksen aiheuttamista traumoista yleensä ihan eri tavalla, sillä kun vauva tulee maailmaan, niin se ilon tunne peittää kaiken alleen eikä kokemaansa kärsimystä enää muista. Mutta toimiiko se miehellä samalla tavoin? Vai näkeekö vähänkin herkempi mies synnytyspainajaisia loppu ikänsä? :D
Vastaukset 27
Vanhimmat
Oma kokemukseni: Mieheni oli mukana koko synnytysajan ja oli korvaamaton. Aluksi ihan seurana vain, mutta ponnistusvaiheessa ponnistimme yhdessä. Mies oli ihan siinä pääpuolessa eikä siis nähnyt verta tai mitään elimiä, silloinkin kun kaikki meni pieleen, mieheni katsoi minua silmiin, piti tiukasti käsistä ja esti niin minun panikoinnin. Se kokemus oli meitä lähentävä ja todella tärkeä miehelleni, pääsihän hän osallistumaan konkreettisesti lapsensa syntymään.
"...sillä kun vauva tulee maailmaan, niin se ilon tunne peittää kaiken alleen eikä kokemaansa kärsimystä enää muista."
Näinhän sitä aina sanotaan, ja näinhän se ei aina mene. Mieheni läsnäolo heti synnytyksen jälkeen oli kullanarvoista. Itkimme yhdessä kun emme tienneet selvisikö vauvamme hengissä ja odotimme tietoa shokissa. Meillä oikea ratkaisu siis oli miehen läsnäolo, molemmille. Mieheni koki itsensä arvokkaaksi tukiessaan minua/osallistuessaan niin tiiviisti lapsemme ensimmäisiin hetkiin.
Mutta jokainen perhe/pari tekee omat ratkaisunsa, sekin on mahdollista että mies poistuu ponnistusvaiheessa synnytyssalista. Ei kaikki miehet halua edes osallistua synnytykseen, ja silloin niitä traumoja tulee jos pakotetaan..
Tarkoitukseni ei ollut mitenkään peloitella tällä kokemuksella, kertoa vain että minulle mieheni läsnäolo synnytyksessä oli todella tärkeää. Tsemppiä sinulle synnytykseen!
Oma mieheni on ollut molemmissa synnytyksissä mukana ja koin hänet myös korvaamattomana tukena.Etenkin kuopuksen synnytys oli nopea, kivulias ja rankka joten koin mieheni paikalla olon turvallisena ja rauhoittavana.
Taidatte olla aika uusi pari kun noin kovasti mietit tuota miehesi "traumatisoimista" tai mitä miehesi synnytyksessä näkee.Omissa synnytyksissäni mies on kyllä koko ajan ollut pääpuolellani eikä alapäähäni katsomassa eli ei ole mitään repeämisiä tai muitakaan "kammotuksia" nähnyt.Näki kyllä kun minua synnytyksen jälkeen ommeltiin, mutta siinäkin oli minua kovan synnytyksen jälkeen tukemassa eikä tainnut siinä vaiheessa häntä paljon kiinnostaa mitä alaosastolleni tehtiin.Vauvahan oli siinä meidän vieressä.
Sitähän ei tiedä kauanko se itse ponnistaminen kestää ja siinä vaiheessa miehestä on kyllä tukea "apuponnistajana" eli tsemppaamassa itseäsi.Ja kyllä henkilökunta pitää miehen "huilaamaan" jos näyttää ettei mies kestä tai häntä pyörryttää tms.Enkä ole koskaan kuullut yhdenkään miehen sanovan näkevänsä painajaisia synnytyksestä tai muusta siihen liittyvästä, ylpeitä isiä ovat kaikki olleet ja ylpeitä myöskin siitä, että ovat saaneet olla synnytyksessä mukana.
revetä, muttei haljeta ja sisäelimet ei tule näkyviin.
No parasta kai varautua kuitenkin pahimpaan ja kertoa se miehellekin, ettei tule sitten yllätyksiä... Mies saa pian muuten sen kuvan, että synnytys on oikeasti sellainen kuin telkkarissa :D
Parempi, että hän tietää karun totuuden jo etukäteen harkitessa osallistuakko synnytykseen, kuin että sitten pyörtyy kauhusta synnytyssalissa ja näkee monta vuotta painajaisia...
niin no, asiahan riippuu miehestä...
mutta meillä meni niin, että aunperin mies ei olisi halunnut synnytykseen enkä mäkään välttämättä olisi halunnut häntä mukaan, koska pelkäsin hänen saavan siitä traumoja ja seksielämän loppuvan täysin. lopulta mies kuitenkin pä''tyi mukaan ja yllättävää oli, ettei hän saanutkaAN mitääb traumoja ja on vieläpä ollut kiinnostuneempi seksistä kuin vuosiin (ei mitenkään usein halunnut)... ja mun mies on sellainen, joka muutenkin inhoaa kaikkia eritteitä yms. tulipas sekava viesti, vauva sylissä ja mielessä, heh..
Vielä meillä ei ole kokemusta tuosta ihmeellisestä tapahtumasta kun synnytys mutta puhuttu on... Mieheni on sairaala veri neula jne kammoinen,mutta rohkeesti hän on tulossa mukaan. En ole sen kummemin valaissu mitä tulemaan pitää enkä painostanut ollenkaan mukaan. Pikemminkin kun puhetta on ollut niin todennut että en pety jos joutuu kesken poistumaan. kaikki omalla painollaan ja aikuinen ihminen kyllä ymmärtää ettei se varmastikkaan mikään maailman siistein tapahtuma ole... Mutta turha siitä on tehdä etukäteen suurta numeroa,saattaapi olla että mies jäisi kaikkien kauhu kertomuksien jälkeen suosiolla oven ulkopuolelle,ja huonolla tuurilla saa traumansa siitä ettei ole ollut mukana lapsensa syntymässä?
Meillä takana kaksi synnytystä ja mieheni oli molemmilla kerroilla mukana. Asiasta ei edes keskusteltu, vaan miehelleni oli itsestään selvää, että tulee tuekseni. Ekalla kerralla hän näki lapsen syntymän alusta loppuun, eikä tapahtumasta jäänyt mitään traumoja, päinvastoin miehestäni oli hieno kokemus nähdä oman lapsensa syntymä (vaikka raju tapahtuma onkin). Tosin mieheni on sitä tyyppiä, joka ei pienistä hätkähdä ja tiesin hänen kestävän synnytyksen siinä missä minäkin. Koin mieheni läsnäolon todellä tärkeäksi, koska kätilö ei ehtinyt olla paikalla koko aikaa, joten mieheni seurasi supistuskäyriä ja oli muutenkin tukena ja turvana. Olisi kamalaa ollut olla yksin synnytyssalissa (ainakin näin jälkikäteen ajatellen).
Toisella kertaa kumpikin meistä jo tiesi mitä tuleman pitää, mutta halusin silti sen tutun ja turvallisen ihmisen lähelleni synnytyssaliin. Uskon myös, että miehelle tekee hyvää nähdä, mitä ponnistuksia synnytys naiselta vaatii ja miten unhotumaton hetki on yhdessä nähdä oman vauvan syntymä.
meillä kans oli molemmissa mukana. toisella kertaa vitsaili vaan. että kyllä sää osaat nää hommat jo, että eihän hänen tarvii tulla..
mulla mies oli ku toisena kätilönä. siinä se piti mun toisesta jalasta ku aloin ponnistaan, eli koko homman näki... ennen ekaa lasta oli sanonu ettei haluis tulla ku jotku(työkamut)olivat sanoneet et halut lähtee... mut kovastihan tuolla haluja on.. eli ei vaikutusta..... meiän ukolle.
mitään muuta en olisi osannut edes kuvitella. oma turvattomuuden tunteeni oli ainakin niin suuri, että ilman sitä tietoisuutta että kädestäni pitää maailman rakkain ja luotettavin ihminen en olisi varmaan selvinnyt niin nopeasti ja hyvin mitä toimitus meni. varsinkin, kun vauvallamme oli koko synnytyksen ajan rytmihäiriöitä, niin olisi ollut mitä hirveintä olla tilanteessa yksin. niillä kätilöillä kun on muutenkin kädet täynnä töitä, eivätkä todellakaan päivystä sängyn vieressä joka hetki!
mies odotusaikana vielä mietti että tulisiko vai ei, mutta päätti tulla koska tiesi minun sitä toivovan ja oli kuulluut ystäviltään jo muutaman positiivisen kokemuksen ja rohkaisun. ja jälkeen on sanonut että hetkeäkään ei kadu! omien sanojensa mukaan oli hänen elämänsä paras ja aidoin kokemus, eikä ikinä vaihtaisi pois. että ellei olisi tullut, olisi menettänyt jotain täysin ainutlaatuista ja ihanaa. ja olen itsekin varma, että isän ja pojan erittäin tiivis ja lämmin suhde sai alkunsa siellä synnytyssalissa =)
minusta olisi ollut hirveää, että isä olisi suljettu oman lapsensa syntymästä ulkopuolelle, onhan hän jo koko odotusajan joutunut olemaan "ulkopuolinen". eikä sitä tilanteen ainutlaatuisuutta voi ymmärtää eikä kuvailla joka ei ole kokenut, miten ihana on se tunne kun vauva lasketaan äidin vatsalle saamaan ensimmäinen koko perheen halaus, suukot ja ilon kyyneleet. enkä muuta voinut kuin itkeä ilosta ja liikutuksesta kun isänsä otti hellästi pienen poikansa isoihin kouriinsa mitä suurinta rakkautta silmissään ja vei ensimmäiselle pesulle =))
ennenvanhaanhan nyt ei ymmärretty edes sitä että äiti on synnytyksen pääosassa. silloin oli kätilö kuningas ja koki että isät on vain tiellä. no, siihen aikaan naista ei muutenkaan ollut olemassa vyötäröstä alaspäin, että mistäköhän johtui se, ettei isät olleet mukana? typerintä maailmassa.
eikä siellä synnytyksessä mitään litrakaupalla verta ja vielä vähemmän sisäelimiä näy. eikä se isä mitään repeämistäkään nää, ellei nyt sitten pidä koko aikaa nenäänsä 10 cm päässä äidin emättimestä. kummallisia käsityksiä sinulla. suurin osa ei repeä ollenkaan tai tulee muutama nirhauma jotka ei kyllä ulospäin näy. ja isähän meillä ainakin oli minun rinnallani pääpuolessa koko ponnistusajan, piti kädestä kiinni, pyyhki hikeä otsalta ja kehui miten hienosti menee ja tukka näkyy jo!! se, jos joku antoi lisää voimia ja tunnetta siitä että yhdessä selvitään vaikka mistä.
meillä ainakaan ei miehelle ole tosiaan mitään traumoja jäänyt, mukaan tulee kakkosestakin, jos vaan saadaan esikoiselle kaitsija hommattua. toivottavasti saadaan, itseä ainakin hirvittää ajatuskin mennä sinne saliin yksin. seksikin maistui ihan yhtä hyvin muutama viikko synnytyksestä kummallekin.
kukin tietysti tyylillään, mut enpä ole vielä kenenkään synnytyksessä mukana olleen miehen kuullut katuvan menoaan. päin vastoin kaikki ovat sanoneet että eivät edes ymmärtäneet etukäteen miten hienon tapahtuman olisivat menettäneet elleivät olisi menneet.
Mulla ei siis mies ollut mukana loppuun asti, mutta en silti ollut yksin vaan mulla oli mukana ystävä joka on itse synnyttänyt.
Mies oli toki osan avautumisvaiheesta seurana ystävän lisäksi. Lapsi syntyi 7.31 ja mies lähti kotiin nukkumaan yhden aikaan yöllä ja aamusta sitten töihin. Näin siksi, kun hän on todella sairaala-, piikki- ja verikammoinen. Ei olisi siis kuitenkaan kestänyt loppuun saakka. Hänelle tuli jo huono olo siitä, että näki supistusten sattuvan minuun.
En toki koskaan odottanut, että hän pystyisi siihen. Toivoin kyllä, mutta tiesin toisin. Pyysin sitten ystäväni mukaan ja hänestä oli apua. Alussa en antanut kenenkään koskea itseeni, mutta hän oli seurana ja ponnistusvaiheessa hän kätilön kanssa käski, ponnista vaan, vielä vaan ja välillä hengitä syvään.
Ponnistuksen jälkeen jouduin kohdun kaavintaan, kun istukka ei tullut kokonaan ulos. Oli todella kiva nukutuksesta herätessä, että oli tuttu naama paikalla ja saattoi osastolle asti. Hieman oli tokkurainen olo, varsinkin kun oli menettänyt paljon verta.
Ennen vanhaan luullakseni miehen oletettiin olevan synnytyksessä vain tiellä. Kun minä synnyin 24 vuotta sitten ei isäni ollut mukana eikä ollut annettu edes mahdollisuutta siihen. Vaan eipä olisi isänikään pystynyt siihen, kun on todella verikammoinen.
Mutta siis kyllä mun mielestä on hienoa kun on joku tukena loppuun asti ja kyllä sen toisen ihmisenkin huomaa, hakee siis tukea hänestä.
Mies voi toki poistua ponnistusvaiheen ajaksi synnytyssalista ja palata sitten kun vauva on syntynyt. Ehkä mun mieheni pystyy siihen sitten mahdollisella seuraavalla kerralla.
Aika hurja mielikuva sulla synnytyksestä, musta ei ainakaan suihkunnu verta seinille aikä ulosteita eikä liiemmin sisäelimiä ja kipujakaan ei ollu kitos epiduraalin että ei jääny miehelle mitään traumoja. Episiotomia leikkaamisen näki vahingossa mutta ei oo senkään takia yöunia menettäny.
Mulla ainakin mies oli hyödyllinen ponnistusvaiheessa kun tuki selästä ja kannusti jatkamaan. Sähän sen ite päätät millo haluut et mies on paikalla ja millo ei mut mä en ois laskenu kyl miestä hetkekskää pois synnytyssalista....eikä se ois halunnu lähtäkkää.
Käyppäs tuol isien palstalla kysymäs miten ne on kokenu synnytykses mukana olon, veikkaan et moni sanois et oli hieno kokemus nähä oman lapsensa syntyvän.
meillä oli mies mukana synnytyksessä ja kaikki meni todella hienosti. Mieheni kammoaa verta ym. mutta kertoi minulle itse synnytyksen jälkeen ettei siinä tsemppi- mielentilassa tule miettineeksi verta tai muutakaa. Suurimpana asiana hänen ja varmasti jokaisen muunkin isän mielessä pyöri äidin ja vauvan hyvinvointi ja jaksaminen.
Niin ja eihän sen isän tosiaan tarvitse sinne haarojen väliin kurkkia, mulle miehestäni oli verraton apu kun hän seisoi vierelläni ja silitteli hiuksiani rauhoittavasti. Meillä ainakin kätilöt siistivät paikat nopsaan synnytyksen jälkeen ettei isän eikä äidin tarvinnut verisiä ja limaisia suojapapereita edes nähdä.
Joten kaikki iskät vaan mukaan synnytykseen, se on kuitenkin pariskunnnan yhteinen projekti tuo vauvan maailmaan tuominen..=)
mies oli mukana synnytyksessä.täälläpäin ainakin kätilö laittaa siihen synnyttäjän pään kohdalle tuolin ni ei se isä mitään repeämisiä tms nää.pelkästään kun lapsi nostetaan sieltä.meille jäi ainakin hyvä fiilis koko hommasta
Mun mies ei halunnu esikoisen synnytykseen v-99. Musta se oli ihan ok. Ei se oo mikään pakkotilanne, jos toinen kokee, ettei siitä oo siihen. Mä luulen, että pakottaminen ei johtais mitenkään toivottuun lopputulokseen (että se ois ylpeä vauvasta, paremminki ylpeä ittestä..). Toinen syntyi, ja mies edelleen sitä mieltä, ettei kestä nähdä mua kivuissa. Synnytin yksin, alta 2 tuntia. Kolmas kun tuli, olin jo kuukausi ennen synnytystä auki 2cm. Tyttökaveri sanoi, että se oli 2cm auki, kun se oli ollu kuusi tuntia sairaalassa.
Hetki, kun tuli, synnytin miehen käsille. Ukko parka. Tasan ei käy onnen lahjat. Toinen teki kaikkensa sen synnytyksen välttääkseen ja lopulta synnytin autoon suoraan sen syliin.
Yhtä paljon se rakastaa kaikkia tyttöjään kuitenkin. (kaikki tyttöjä). Ei sen oo loppujen lopuksi niin paljon väliä, onko mies synnytyksessä mukana, jos muu homma toimii. Synnytyksen jälkeenhän vasta on se todellinen tulikoe.
Meillä on selvää, että mies lähtee mukaan edes samaan rakennukseen. Eli jos heikottaa, voi lähteä pois salista ja mennä sinne lepohuoneeseen odottelemaan.
Mutta eiköhän tuo selviä, odottelee esikoista niin innokkaasti (:
Onpa kumma juttu että naisen kyllä oletetaan selviävän synnytyksestä loistavasti, vaikka hänhän ne kivutkin kärsii. Miksei mieheltä oleteta samaa vaikkei hänen tarvitse edes kivuista kärsiä? Monikin tuntuu puhuvan miehestään kuin pikkulapsesta ja lässyttelee siitä että kun se on niin sairaalakammoinen. Olen minäkin sairaalakammoinen mutta en sen takia aio jättää lapsia hankkimatta. Jos mies meinaa jotain traumoja saada siitä että _minä_ synnytän niin sitten olen kyllä valinnut ihan väärän miehen. Mitä sellainen mies tekee, jos vaikka lapsemme tulevaisuudessa loukkaantuu, jos ei voi verissään olevaa lasta traumojensa takia toimittaa sairaalaan?
Alkuperäinenkin on itse pyörtynyt pelkästään synnytysvideota katsoessa ja on silti menossa synnyttämään, näin ymmärsin. Miksi sitten miettiä saako mies jotain traumoja, kumma juttu. SAmalla tavalla kai sitä nainenkin on tottumaton näkemään verta ja sisäelimiä kuin mieskin.
Lapsi on yhteinen asia nykyisin monessakin mielessä enemmän kuin entisaikaan. Eihän ne miehet ennenvanhaan edes vaippoja vaihtaneet lapsilleen, muusta hoitamisesta puhumattakaan. Katsottiin että se on vain naisten asioita. Osittain varmaan liittyi siveellisyys-ajatteluunkin tuo ettei miestä päästetty synnytykseen mukaan.
Kyllä minulla ainakin mies on se ensisijainen tuki ja turva kaikessa asiassa ja ainoa ihminen joka tuntee minut ihan läpikotaisin niin hyvässä kuin pahassa. Miksi siis en häntä ottaisi oman lapsensa synnytykseen mukaan?
Niinhän se toisaalta on, että mies voi tuntea itsensä hyvin ulkopuoliseksi, mikäli hän ei saa olla mukana oman lapsensa syntymässä... Siksi se onkin jotenkin käsittämätöntä, että vielä niin vähän aikaa sitten miehen oli kiellettyä tulla synnytykseen mukaan (en tiedä mitä miehet silloin itse siitä ajattelivat, oliko se sitten heidän mielestään normaalia ja oikein?).
"Alkuperäinenkin on itse pyörtynyt pelkästään synnytysvideota katsoessa ja on silti menossa synnyttämään, näin ymmärsin."
Olen kyllä tätä miettinyt pitkään ja hartaasti, että pystynkö minä siihen. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että täytyyhän minun pystyä, kun kaikki muutkin naiset pystyvät ja se on kuitenkin loppujen lopuksi ihan luonnollinen tapahtuma... Ja olen kuullut niin paljon vakuuttelua, että normaalista synnytyksestä ei jää itselle traumoja, ja se on lopulta kaiken kärsimyksen arvoista :)
Mutta se ei ole yhtä selvä juttu minulle, että onko miestä "tehty" kestämään niin rajua kokemusta. Nainenhan se on suunniteltu kestämään, hormoonit yms. auttavat asiaa ja olen minä nyt muutenkin jo mielestäni "kestävämpi" kokemaan kaikkea kamalaa kuin silloin 15-vuotiaana :D
Mutta ei haluaisi painostaa toista sellaiseen, josta tietää itsekin pyörtyneensä... Ja sitten kun mies ei välttämättä edes kehtaa sanoa, ettei hän halua tulla synnytykseen, ettei häntä pidettäisi "nynnynä"... Sanoo vaan, että "päätä sinä, tulenko vai en"
Totta joka sana. Samaa asiaa ihmettelin ekaa viestiä lukiessani. Onneksi nykyään taitaa olla tavallisempaa että mies tulee mukaan synnytykseen kuin että ei tulisi. Aika heikkohermoinen mies saa olla kysymyksessä, jos noinkin luonnollisen tapahtuman takia menettää yöunensa, halunsa tai saa traumoja.
mua kattelemaan auton renkaidenvaihtoakaan. Enkä minä pakota miestä synnytykseen. Ite on haluttava tulla. (onneksi haluaakin).
ja mites noi kaks asiaa liittyvätkään toisiinsa??
renkaanvaihto onnistuu keneltä tahansa, munilla tai ilman. synnytys on edelleenkin vaan naisten toimintaa, ikävä kyllä...
eipä tule kyllä yhtään ainoota asiaa maailmassa mieleen mikä onnistuis vaan mieheltä ja mitä nainen pitäisi "pakottaa" katselemaan.. omituinen on kyllä mun mielestä suhtautuminen luonnolliseen asiaan jos osallistuminen oman lapsen syntymähetkeen nähdään pakottamisena.
Olen sanaton.
Toi on ehkä typerin lause mitä mä oon koskaan kuullu.
Siis miten joku voi verrata renkaiden vaihtoa ja synnytystä.
Ehkä kannattais joskus mennä kattomaan renkaiden vaihtoa niin ymmärrät että se ei ole niin vaikeaa ja jännää kuin luulet.
Ei siis ihan oikeesti. Herranjumala.
Itse ajattelin sinisilmäisesti etukäteen ettei sitä miestä sinne tarvita koska hän ei voi mitään tehdä ja itse selviän kyllä. Miheni kuitenkin piti itsestään selvänä sitä, että tulee mukaan ja hyvä niin! Synnytykseni kesti 21 tuntia, sinä aikana uskoni meinasi moneen kertaan loppua mutta mieheni jaksoi tukea ja kannustaa, hän oli kaiken kivun keskellä korvaamaton tuki! En olisi halunnut hänen näkevän kaikkea, itsekin ajattlin halujen menevän mutta eipä mennyt vaikka hän kävi jopa kokeilemassa kätilön ohjaamana vauvan tukkaa ja oli ponnistusvaiheessa katsomassa alapäässä. Väliliha leikattiin ja repesinkin, mutta se ei ole aiheuttanut miehelleni traumoja! Hän on vaan erittäin ylpeä isä ja ylpeä myös minusta, arvostaa enemmän kun on nähnyt mitä jouduin kokemaan!
ja näki aitiopaikalta koko tapahtuman. Ei säikähtänyt/eikä saanut traumoja/eikä hävinnyt seksihalut jne.
Oli ihanaa kun mies oli mukana tukemassa ja kannustamassa kun tuntui että voimat loppuvat ihan kokonaan.
Toiseen synnytykseen mies ei päässyt..toivotaan että tähän kolmanteen kerkeää.Halukas on kyllä tulemaan:)
Eihän sinne pakko ole lähteä, mutta kun parisuhde on kunnossa, niin mies kestää kyllä synnytyksen ja myöskin "toipuu" siitä. Sairaalakammoiset on sitten eri juttu, mutta niitä on varmaan aika harvassa.
Minusta miehen on hyvä olla mukana siksikin, että ymmärtäis äidin tarvitsevan lepoa synnytyksen jälkeen. Kun näkee koko urakan, osaa varmasti arvostaa puolisoaan enemmän. Ennen synnytystä hän pelkäsi selviänkö kivuista, mutta synnytyssalissa pelkoa ei enää näkynyt. Miehen mukanaolo oli mielestäni parasta kivunlievitystä. Olisi ollut raskaampi urakka ilman miehen tukea.
Mieheni kylvetti vauvan heti syntymän jälkeen ja se on varmaan yksi arvoikkaimmista asioista mitä hän on koskaan tehnyt.
Eihän isän tarvitse sinne alapäähän tuijottaa. Mieheni oli synnytyksessä mukana, mutta komensin pysyttelemään siellä yläpään puolella ja näin sitten tekikin.
Hyvin tuo on toipunut, eikä traumoja saanut. Eikä koe, että kokemus olisi jotenkin vaikuttanut häneen muuta kuin positiivisesti.
Ponnistusvaiheessa et taatusti piittaa siitä, vaikka huoneessa olisi Paavi porukoineen. Aivan sama siinä tilanteessa, kunhan saisi vain sen projektin päätökseen.
Eipä noita traumoja tullut itsellenikään, vaikka minä en myöskään ole koskaan ollut kiinnostunut synnytyskuvia katselemaan. Valmennuksenkin synnytysvideon skippasin tyystin, ja pärjäsin ihan hyvin ilmankin. Tiedän ilman videoitakin, mistä lävestä ne lapset tulee.
Tosi monessa viestissä mainitaa, että kyllähän miehen on hyvä nähdä millainen rääkki synnytys naiselle on, että osaa sitten arvostaa lapsensa äitiä enemmän. Samoin miehen läsnäoloa perustellaan sillä, että ei nainenkaan saa valita, meneekö synnytykseen vai ei. Yhteinen projektihan se lapsi on.
Minä olen eri mieltä. Mitä nainen hyötyy tästä marttyyriasenteesta? "Koska minut on pakotettu kärsimään, niin sinä saat kyllä luvan katsoa vierestä. Osaatpahan sitten arvostaa minua enemmän!" Meillä mieheni arvostaa minua ihan ilman synnytystäkin ja minä arvostan miestäni niin paljon, että annan hänen itse valita tuleeko mukaan vai ei. Tiedän, ettei ole helppoa katsoa avuttomana vieressä lähimmäisensä kipua. Miksi meidän molempien olisi kärsittävä?
Olen edellisen kirjoittajan kanssa varsin samoilla linjoilla. En ymmärrä, miksi isän mukanaolosta täytyy tehdä jokin kynnyskysymys. Palstan luonteen huomioiden suurin osa kirjoittajista on varmasti nuoria, joille synnytys on eräänlainen seremonia, kuin kirkkohäät, joissa miehille on miltei vuorosanoja myöten roolijako valmiina: mies "antaa tukea ja turvaa", "jakaa kokemuksen", "vahvistaa suhdettamme" ja "pesee lapsen". Ehkä olisi vain hyväksyttävä, että joillekin synnytys on joukkuelaji, toisille yksilölaji. Itse en miestä synnytykseen ota, sillä tiedän itse tarpeeni ja kykyni. Toisaalta en miestäni kiellä tulemasta, päätös on ihan hänen omissa käsissään. Minun henkilökohtaisen mielipiteen mukaan isän tärkein rooli alkaa vasta kotona, kun todellinen arki alkaa. Synnytys on yhteinen kokemuksemme siitäkin huolimatta, näkeekö mieheni tuskaa ja verta vai ei. Synnytyksessä läsnäololla ei mitata rakkauden tai arvostuksen määrää.