En muistele pahalla, enkä kovin hyvällä olessani seuroissa, pienellä paillakunnalla, vahempieni ja siskojeni mukana silloin, kun oli vuosiluku n. 1965-70 luku. Olin silloin n. 10.vuotias. Vanhat mummut itkivät, ei ollut nuoria ystäviä seuroissa, paha mieli, valvoin yöt. Ne on jäänyt pysyvästi mieleen: suru, näkkileivän syönti taukojen aikana mummuille ja papoille, , surullinen poislähtemisen kaipuu että kun pääsis pois täsätä maailmasta, ei ollut hyvät eväät elämän askeleille pienelle pojalle, itku se suru jatkuu elämäni aikoina, vaikka olen kouluttautun hyvään ammattiin
Huutava kysymys uskosta
osasto
8716
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
ei postaisi, ihan oikeaa asiaa, muillakin varmaan samantyyppisiä mietteitä, odotellaan keskusteluja. yst terv.
postakoon moppi toisen
Minun ensimmäiset muistoni seuroista ovat samantyyppisiä, 60-luvulta. Muistan kun äitini itki seuroissa, se oli n. 5-vuotiaasta pikkutytöstä todella pelottavaa. Luulin, että äidilleni tehtiin jotain pahaa, äiti ei koskaan selittänyt miksi hän itki.
Nämä seurakokemukset ovat värittäneet käsitystäni Jumalasta ja uskosta yleensä, se tuntui/tuntuu ahdistavalta ja pelottavalta. Jumala on vaativa ja ankara. Virret ja laulut tuntuivat myös ahdistavilta.
Eräs mummo parkui kauheasti kuin susi enkä tiedä vieläkään miksi kun olin niin pieni etten ymmärtänyt. Muistan jonkun sanoneen mummolle että sinussa on paholainen tai jotain sinne päin. Erittäin ahdistava oli kokemus. Mutta on myös lämpimiä muistoja.
Monesti ihmettelen miksi meidät pienet piti viedä sinne.
Elämme vapaassa yhteiskunnassa, ja myös uskonnon vapaudessa, mutta se mitä nämä Anti- Kirutukset tekevät, olisi mielestäni Poliisin asia. Meillä on selvää näyttöä ihmisten kiduttamisesta ja piinaamisesta, sekä useista itsemurhista, suunnattomasta tuskasta puhumattaan. Jos tällainen tapahtuisi jossain muualla, jossain muussa yhteydessä, kun uskonnossa, sanon sen uskovaisena ihmisenä, olisivat herrat linnassa ja oikeutetusti.
En voi unohtaa sitä suurta tuskaa ja syyllisyyden tunnetta, mitä lapsena koin ollessani Lesdiolais- seuroissa, ihmiset huusivat ja olivat niin suuressa tuskassa, että luulin heidän kuolevan. Tämä oli minulle juuri Karjalasta muuttaneelle pojalle paha juttu, sillä olin pitänyt kotikotuksia ja seuraoja evankeliumin ja ylistyksen foorumeina sekä rukoustilaisuuksina, jossa Raamattu oli esillä. Siellä ei niitä näkynyt, usko kuulemma tulee kuulemisesta??????? kyllä varmaan, Rauhanyhdistykseen, saatanaan vai Jumalaan, se on saarnamiehestä kiinni. En todellakaan veisi omia lapsia sinne, koska kaikkein suurimmat räyhääjät ja valehtelijat ja toisten kiusaajat ( pelottelu tulimerellä ja alle kouluikäisillä ) löytyvät juuri sieltä.
Mielestäni RY;n kiusaamiskampanjaan on saatava muutos.
Miksi ne pelottelivat alle kouluikäisillä? mitä pahaa ne niin pienet sitten tekivät?
Se koko Lestadilaisuus perustuu peloitteluun, siinä ei ole sitä perinteistä Herran pelkoa, vaan Herrojen pelkoa, sairasta seurakuntaa kaikki tyyni.
mummolassa tai joskus muissakin naapureissa, ihan niin pienenä kuin muistan, koin jo silloin ne seurat jotenkin kauniina, varsinkin ne virret ja siionin laulut oli lapsesta ihania. Ei siellä kukaan hyppinyt, kiljunut tai ääneen itkenyt, vaan ihan normaalia seurustelua, kahvittelua, puheita. Joskus joku saattoi pyyhkiä silmiään, kun evankeliumi herkisti.
Kummallista, että niin eri tavalla voi muut tuntea.
Noista seuroista on minulle jäänyt sydämeen suuri rakkaus Jeesukseen. Kotonani ei uskoa tunnustettu. Sitä toivoin hartaasti.