mä en kestä enää tätä elämää..
olin anorektisissa mitoissa viimeksi 4-5 vuotta sitten. kun lihoin normaalipainoiseksi, kaikki olettivat minun tervehtyneen. mutta silti olen ajatusmaailmaltani edelleen erittäin syömishäiriöinen.
äsken söin 2 isoa keksiä ja 100g sirkusaakkosia. ja minun oli pakko oksentaa!! viimeksi olen tahallisesti oksentanut luultavasti vuosi sitten.
olen siti onnistunut pudottamaan painoani parin viime kk:n aikana n. 5kg. nyt mittani ovat 168/68. eli aika normaali olen mittojeni puolesta, bmi on jotain 24 luokkaa.
mutta miten ihmeessä pääsen eroon anorektisista ajatuksistani? silloin, kun mittani olivat 165/45 voin paljon paremmin kuin nykyään. olen kamala läskivuori vaikka luvut kertoisivatkin muuta.
olin anorektisissa mitoissa viimeksi 4-5 vuotta sitten. kun lihoin normaalipainoiseksi, kaikki olettivat minun tervehtyneen. mutta silti olen ajatusmaailmaltani edelleen erittäin syömishäiriöinen.
äsken söin 2 isoa keksiä ja 100g sirkusaakkosia. ja minun oli pakko oksentaa!! viimeksi olen tahallisesti oksentanut luultavasti vuosi sitten.
olen siti onnistunut pudottamaan painoani parin viime kk:n aikana n. 5kg. nyt mittani ovat 168/68. eli aika normaali olen mittojeni puolesta, bmi on jotain 24 luokkaa.
mutta miten ihmeessä pääsen eroon anorektisista ajatuksistani? silloin, kun mittani olivat 165/45 voin paljon paremmin kuin nykyään. olen kamala läskivuori vaikka luvut kertoisivatkin muuta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mä niin sanotusti kans parannuin anoreksiasta, tosin sen jälkeen kärsin BED:istä, mikä on ihan loogista, kun ajattelee että eka näännyttää ittensä ihan laihaks eikä syö mitään tyyliin ja sit ku alkaa nostaa kalorimääriä ja annoksien kokoa niin jo se menee aika helposti ahimiseks.
Laihimmillani olin 160/44 ja nyt 160/noin 57. Eli normaalin mitoissa, niin ainakin kaikki mulle väittää. Mutta en ikinä oo päässy eroon anorektisista ajatuksista. Sun kirjotus kuulostaa ihan kuin suoraan multa, paitsi etten koskaan oo pystyny oksentaa niinku sä. Mä en uskalla, vihaan oksentamista niin paljon, se on kauheeta. Ois aika vahvaa osata se aina paniikin tullen.
Anyways, musta tuntuu kauheen ahistavalta nykyään. Miksen mä voinu pitää kiinni mun niistä 44kg:sta. Sillon todella olin laiha, mutta voin huonosti. Itkeskelin, palelin, oksetti syöminen...Haluisin takas siihen. Kun mulla oli tahdonvoimaa. Itsehillintää. Kun jaksoin uhmata nälkää...Mut se oli parin vuoden tulos se 44kg:oon pääseminen.
Miten sulla sitten muuten menee? Tuleeko syömisestä morkkis? Mulla on vieläkin sellasia päiviä pari viikossa kun meen kauppaan ja ostan kaikkee hyvää ja ahmin. En oksenna niin voit kuvitella miten kamala olo on jälkeenpäin. Kukaan ei vaan tajuu. Tuntuu et oon pattitilanteessa. Pitäis tehä jtn ja pian!! Kaikki luulee kans et oon terve, ei ketään kiinnostais ees vaikka makaisin letkuissa sairaalassa!
Joo eli mulla on ihan sama ku sulla. Suurinpiirtein kaikesta syömisestä tulee kamala morkkis. Ja mä vaan en osaa syödä niinku normaalit ihmiset.
Hyvä päivä on se, että en syö mitään. Joskus menee niin että oon eka syöny koko päivän vaan jotain porkkanoita ja sitte ku syön (jonkun tyrkyttämän) karkin niin koko päivä on pilalla. Ja sitte on ihan sama mitä suuhunsa pistää koska se yks karkki pilas jo kaiken.. :(
Ja en mä yleensä oksenna, sillon vaan jos on IHAN PAKKO. Ja yleensä oksennan jos on muutenkin paska olo ensin ja sitte syö jotain väärää niin olo on niin kaamea,että on pakko oksentaa..
Mä kyllä haluaisin olla niinku muutki ihmiset,että vois syödä ilman että siitä tulee niin paha mieli. Mutta kun sitä kerran on "saanu" ittensä niin ihanan laihaksi niin siihen vertaa koko ajan. Ja jos vertaa mua nyt ja mua ennen niin kyllä mä ottaisin niin paljon mieluummin sen mitä mä olin ennen.
Ja ku ei muakaan kukaan tajua. Tai siis kaikki muut ihmiset avomiestäni lukuun ottamatta luulee, että mä oon ihan terve. Ja ku ei se mun mieskään oikeen tajua, että miten syöminen voi olla mulle niin kauheeta.. Ja mua jotenkin hävettää se, etten mä osaa syödä, niin ei tee hirveesti mieli huudella tästä asiasta.
Tämä koko viikko on menny ihan päin persettä. Mä oon syöny joka päivä jotain herkkuja.. Oon varmasti lihonu..:(
Mutta kaikkea hyvää sulle nuna! Ja kiitos että vastasit mulle.
Toi on niin tuttu ilmiö, että eka syö kauheen kevyesti ja vähän päivän alussa, mutta sitten repsahtaakin ottamaan vaikka just yhen karkin, ni koko juttu meni sit muusiks. Mulla se on tollasta kierrettä. Ensin paastoon/syön vähän ja seuraavassa hetkessä saatanki olla ahmimassa tuskaan ja pahaan oloon. Munhan pitäis olla syömättä, koska sillon oisin vahva.
On vaan niin paha olo nykyään, et ei tiiä miten päin olis... :( Onks sulla esiintyny masennusta/ahdistusta tai muuta? Mulla on jo monen vuoden ajan. Joskus tuntuu et ei sais henkeekään ku ahdistaa niin...Yleensä aamusin. Ja sit on jtn ihme rytmihäiriöitä ja sydän lyö joskus kauheen nopee vaikka ei ois tehny mitää rasittavaa...Mun kroppa on ihan helvetillinen. En tajuu, miks mut on tarkotettu elää tänne, vaan kärsin koko ajan... :/
Sama juttu, munkin viikko on menny ihan huonosti, oon herkutellu ja piilotellu ahmimista perheeltä. Kenelläkään ei oo aavistustakaan mistään. Ne on hiton sokeita, mut toisaalta haluunkin olla rauhassa...Poikaystävä tietää et mulla on ollu s-häiriö, mut ei sekään oikeen tajua, et minkä takia mä valitsen nälän ku vois syödäkin hyvää ruokaa...Mut ei se oo helppoo selittääkään, kun morkkis tulee joka tapauksessa, söi vähän tai paljon. No ehkä omenasta ei niin paha olo henkisesti tuu, mutta ymmärsit varmaan mitä tarkotin.
Mäkin olisin niin mieluiten niin hoikka kun laihimmillani. Se oli yhtä taistelua koko ajan, mutta sitä elämä on. Ja se on se mitä haluun. Mun on laihduttava, en muuten voi elää itteni kaa. Mä en oo ollu normaali pitkiin aikoihin. Tuskin musta tuleekaan, ainakaan henkisesti.
Voimia sullekin.
Meillä on näköjään kaikki asiat ihan samalla lailla.. Aika outoa:)
Niin on mullaki ollu masennusta yms jo aika kauan. Oon mä käyny näiden juttujen takia mielenterveystoimistossakin "keskustelemassa" mutta viimeks oon käyny siellä ehkä n. vuosi sitten. Sillon mä tein sellasen deps-seulan ja sen mukaan mulla oli/on vieläki jonku asteinen masennus. Mutta ei sitä asiaa keretty kunnolla tutkia, ku mulla vaihtu ne hoitajat niin monesti että lopahti mielenkiinto käydä siellä.. :(
Jotenki jäi sitte sellanen fiilis siitä mielenterveystoimistosta ja sen henkilökunnasta, että ei niitä oikeen kiinnostanu. Ja ku niillä mun käynneillä oli sellanen "sivuvaikutus" että mä aloin syödä,syödä,syödä! Ku ne tavallaan anto mulle luvan syödä,ettei tarvi paastota yms, niin mä söin sitte nii kauheesti että aloin lihomaan..
Voi kun osais löytää sen kultaisen keskitien!
Ei mustakaan varmaan ikinä tuu täysin normaalia.. Mikä se normaali nyt sitten onkaan, mutta silti.
Mun masennus alko ku olin 15wee, ja se on ollu kausiluontoista kaikki nää 4 vuotta. Välillä saattaa olla tosi pitkiä jaksoja, kun kaikki on huonosti ja masentaa niin hemmetisti, mutta sitten välillä mahtuu pari päivää väliin, jolloin hymy käväsee huulilla ja on hauskaa. Mutta en kiellä, etteikö mulla hymyillessäni tai nauraessani ois ajatuksia. Koska mihin ne nyt muka katois? Mä hirveesti mietin aina sitä, mitä ihmiset musta aattelee, että ne näkee suoraan että oon epänormaali sekasikiö, joka ei osaa mitään. Tänään oon ahminu 2 suklaalevyy, en tosin putkeen, ja mä lupasin pitää kalorimäärät alhaalla. Paskat, millon mä oikeesti saan itteni laihduttaa taas laihaks?? Mähän vaan lihon...
Ite en oo koskaan käyny missään hoidoissa tai keskustelemassa jonkun ammattilaisen kanssa ajatuksista. Musta se ois turhaa, kun en sitä ite haluu. Mua kyllä uhkailtiin sillon 16-vuotiaana et jos laihdun vielä lisää ni mut viedään hoitoon (vasten siis tahtoani). Ei niin onneks sit koskaan käyny. Mut ois ollu omalla tavallaan ihanaa näpäyttää mun vanhemmille sairaalan letkuissa, että mä oon hauras, kuoleva olento. Se ois saanu ne tajuu, et oon arvokas, ku nyt ne tuntuu aattelevan muuta.
Poikaystävä on nykyään mun päivän piristys. Kyllä mä nykyään enemmän nauran, ku esim. vuos takaperin, mutta oon silti masentunu. En vaan näytä sitä ulospäin. Mut mäpä en haluukaan kultaista keskitietä, mä haluun laihaks taas.