Kesästä lähtien olen syönyt masennuslääkettä (Cymbalta). Masennus sinänsä ei ole uusi tuttavuus, edellinen rankka jakso oli kuutisen vuotta sitten.
Olen ollut nykylääkityksellä mielestäni tasapainoinen, joskus jopa iloinen. Mutta nyt olen huomannut (n. 4 kk:n käytön jälkeen) että kaikista asioista on tullut täysin yhdentekeviä. Parisuhteessa asiat menevät päin helvettiä, siippa uhkailee erolla. Itse olen vain tyyliin, että "so what" (aiemmin olisin moisesta kiipeillyt seinille).
Alanko olla siis elävä kuollut? Ja eikö olisi parempi olla kuollut kuollut kuin tällainen tunteeton?
Fiilis pääasiassa on vain sellainen "aivan sama, saatana". Tahtois vain pois. Vituttaa.
Olen ollut nykylääkityksellä mielestäni tasapainoinen, joskus jopa iloinen. Mutta nyt olen huomannut (n. 4 kk:n käytön jälkeen) että kaikista asioista on tullut täysin yhdentekeviä. Parisuhteessa asiat menevät päin helvettiä, siippa uhkailee erolla. Itse olen vain tyyliin, että "so what" (aiemmin olisin moisesta kiipeillyt seinille).
Alanko olla siis elävä kuollut? Ja eikö olisi parempi olla kuollut kuollut kuin tällainen tunteeton?
Fiilis pääasiassa on vain sellainen "aivan sama, saatana". Tahtois vain pois. Vituttaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuota minäkin usein pohdin. Että onko minusta muka mitään iloa kenellekkään tällaisena vaikeana ihmisenä, joka ei ole kiinnostunut kenenkään asioista eikä jaksa olla kenenkään seurassa, ja jolla ei ole edes mitään sanottavaa koskaan, kellekkään, mistään. Olisi varmaan parempi olla kuollut, niin en loukkaisi ihmisiä niin paljon.
Itsekin olen käyttänyt masennuslääkettä (seromex) kaksi vuotta. Tänä aikana olin todella "tunteeton" ja mikään ei tuntunut miltään. Ajattelin aivan samoin, että olenko elävä kuollut. Toisaalta taas olin hyvin tasapainoinen ja elämä oli helppoa ja mukavaakin.
Kun lopetin lääkityksen, tunteet palasivat vähitellen. Hienointa oli kuitenkin, ettei masennus palannut tunteiden mukana!
Juttele kumppanisi kanssa asiasta, tieto voi helpottaa asiaa. Sinua itseäsi voisin neuvoa niin, että "pakota" itsesi välittämään niistä asioista edes hiukan, mitkä ovat kumppanillesi tärkeitä ja mistä itse ennen välitit. Tämä auttoi minua ainakin.
Jaksamista!!
alussa tuntu, että lääkkeiden käyttö muutti elämääni positiivisesti eli tulin paljon energisemmäksi ja kaikenlaista toimintaa, tekemistä sai aikaseksi, mut nykysin usean vuoden käyttäneenä tuntuu olotila menneen lääkkeiden myötä jotenkin "mitään sanomattomaksi" mikään ei kiinnosta, enkä enää jaksa keskittyä mihinkään pitkälksi aikaa. Olotilaani vois kuvailla, että ruumis vaan on ja elää, mut mieli/sielu mikä lie on ihan muissa atmosfääreis eli kyl tää pitkäaikainen pelkkä lääkitys turruttaa ihmisen olotilaa, jotta millään mitään väliä! Pitäisi todellakin lääkäreiden pystyä tarjoamaan ihmisille jotain muutakin kun kirjoitella reseptejä. Lääkäris oon viimeks käynyt n. 3v. sitten, sillä reseptit vaan jätän terv.keskuksen toimistoluukulle ja sielt sit saan parin päivän pääst hakee uudet lekurin kirjottamat reseptit eli huonoa terveydenhoitoa tämmönen kun ei minkäänlaista kontrollia tai tutkimuksia lääkkeiden pitkäaikais käytöstä näytä täs maas olevan! Itse en jaksa enää välittää miten käynee mulle, mutta jos esim. nuorillekin on tällanen systeemi, niin kyllä meil kohta on mieletön määrä kuntoutettavia, eläkeläisiä ja muita yhteiskunnan ulkopuolelle jääviä ihmisiä. Sosiaalitoimesta en mitään tiedä, kun en heitä tarvitse, mutta ei sielläkkään näytetä paljon ihmisten elämälaadun parantamisesta huolta kannettavan, vaik toimeentulotuet on varmasti valtava kustannus kunnille? Tällasii ajatuksia yhden "syrjäytyneen" ihmisen elämästä!