vaasalaisrunoutta osa 2

Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi

ISBN 951-1-01400-5

Kustannusosakeyhtiö Otava
Painettu Keuruulla 1976

Risto Rasan kutkuttavia tuokiokuvia, jotka
avaavat uusia katsontaovia asioiden ytimeen.
Vihreästä ovesta on käytävä sisään. On
löydettävä metsän olohuone siellä viihtyäkseen.
Rasa on löytänyt ja viihtyy.
On suuri kyky havannoida ympäröivää terävästi ymmärtä-
vällä kynällä. Tehdä monista itsestäänselvyyksistä näky-
västi huomionarvoisia ja saada kanssakävijät ajattelemaan,
että kerta kerran perään joka tapahtuma on ainutkertainen,
jokainen rutiininomainen suorituskin aina omanlaisensa.
Jokapäiväisissä arjen askareissakin on nyanssinsa, ja metsä
täynnä havainnoitavaa, joka täytyy vain pysähtyä huomaamaan.
Rasa tietää ja pysähtyy:
’’Koivun oksalla / korvan muotoinen pahka / kuin se kuuntelis’’
Näin luonnossa ja sitten kotioloihin:
Yö tulee muttei uni. / Ja vuoteesta on etsittävä varpaille /
uusi viileä kohta.

Leif Färding: Ihan kuin ihminen kuuntelisi

ISBN 951-0-12289-0
WSOY: graafiset laitokset

Painettu Porvoossa 1984

Leif Färdingiä ei elinaikanaan tarpeeksi kuunneltu ja
jos kuunneltiinkin, niin se ymmärtämispuoli jäi usein
puuttumaan. Hän oli vaikeasti tavoitettava hahmo, joka
tuli omalla ehdottomalla omistautumisellaan vapauden
määreen kaikin puoliseen kunnioittamiseen, niin teoissa,
tavoissa kuin nautintoaineiden käytössä aiheuttaneeksi
hämmennystä vähän laajempi alaisestikin.
Kotipuolessa taisi oudoksuminen olla hyvinkin raskauttavaa
ja aiheuttaa vahvoja ristiriitoja runoilijan mielessä.
Siksipä Lefa kuittaa runokirjan kansinimikkeeksi ’’Ihan
kuin ihminen kuuntelisi’’. Hänestä on täytynyt tuntua,
että häntä ikään kuin ollaan kuuntelevinaan koska saa
tekstejään julkaistuksi ja jonkin asteista suitsutusta osaavasta
kirjoittamisestaan ja runojen sisältörikkaudesta, mutta taka-alalla
alati sama nakertava tietoisuus, että useat ovat vain todella kuulolla,
eivätkä edes halua yrittää ymmärtää.
Raskas voi olla runoilijan osa. Färding ja hänen eletty
elämänsä on tästä kuin tyyppiesimerkki. Lefa halusi jakaa
kukkia koko kansalle, mutta niin harva niitä maljaansa laittoi.
Näin Färding tämän kokoelman viimeisessä runossa:
’’Viluisena mietin palaanko kiveksi
ja miten pitkä on matka.
Kuin orpo, huurteinen kaisla
värisen myöhäissyksyssä
ja väkevät aallot ympärilläni kertovat
matkan pituudesta.’’

Katariina Kotomäki:
Laulu voitti kiven hiljaisuuden

Runogalleria 2003
Yliopistopaino / pikapaino, Helsinki

Varsin hieno ja omanlaatuinen kirjoittaja on
Katariina Kotomäki, jonka viimeaikaisiin
saavutuksiin lukeutuu myös erään sanoituksensa
saattaminen Englannin hovin tietoisuuteen.
Erinäisissä yhteyksissä on Vaasassa Kotomäen tekstejä,
jotka hän on myös itse säveltänyt, kuultu aina silloin tällöin.
Ja kyllä niitä saisi vaikka useamminkin joku jossain
esittää ja mieluummin aina välillä muuallakin kuin
vain hengellisesti suuntautuneissa tilaisuuksissa, sillä
Katariinan tekstiannissa on valopilkkuja tarjottavaksi
aivan kaikelle kansalle.
Kotomäellä on tarinankertojan lahja ja on suorastaan
synti, että hän tulee kerrontansa särmikkyyttä väliin
tukahduttaneeksi liiallisilla jumaloppien julistuksilla.
Jumala on OK, sen voi sanoa pienemmilläkin kirjaimilla
ja jättää itse kunkin päätettäväksi miksi näin on.
Mutta tietäähän Katariina, että arkirealismista on usein
löydettävissä totuus ja todistusvoima:
’’Samat nahkarotsit ohittavat
samat raha-automaatit,
ja samat unelmat kiiluvat
samojen alekamppeitten silmäniskuissa.’’
Kotomäki haluaa myös todistaa huolensa luonnosta
ja sen tilasta markkinavoimien ikeen alla:
’’Voi vallanhalua
voi sairasta maailmaa!
Avohakkuina itkee kuoleva metsä.
Kuka sinut parantaa äiti-maa,
kuka sydämenlyöntisi tuskat tuntee.
miten löydät ikimetsien
äärettömän viisauden?’’
Just niin paitsi, että avohakkuu on kyllä jo tehtaalle
tallennettua metsää, mutta jos viereen on pläntti
tai isompikin sarka puuvyöhykettä jäänyt, niin sehän
siinä itkee, vaikka ei just kuolemassa olisikaan.

Pertti Nieminen: Täällä tuulee aina

ISBN 951-1-15203-3

Kustannusosakeyhtiö Otava
Painettu Keuruulla 1997

Tällainenkin runoilija kuin Pertti Nieminen on
Vaasassa käynyt syntymässä ja elämän alkutaipaleen
Länsirannikon helmessä kokenut.
Tästä Niemisen kirjan nimestä ’’Täällä tuulee aina’’
tulee kyllä ainakin minulla heti tämä kotikylä
mieleen, kun niin usein tuntuu siltä, että kun tuolla
kaupungilla on kävellen tai fillarilla liikenteessä, niin
meni mihin tahansa niin aina tuulee ja useimmiten vastaan.
Että sellainen paikkahan tämä Vaasa on.
Kirja koostuu havainnoista, juttelusta ja muistiinpanoista,
mikä meikäläisen mittapuulla tekee kirjasta heti mielen-
kiintoisen, koska näitä tekstiulottuvuuksia on normaalia
enemmän tarjolla. Nieminen tuntee tematiikan ja osaa
aikajanaa hyödyntää:
’’Eivät Laulujen kirjan runoilijat / kolmetuhatta vuotta sitten /
kirjoittaneet kuusta ja keijuista. / Heidän mieltään painoi /
ministerien ahneus / ja virkamiesten vilppi, /
he kirjoittivat surusta ja ahdistuksesta.’’
Näin on ollut ja tulee olemaan, niin kauan kuin
yhteiskunta voimissaan on. Poliitikot eivät anna
periksi koskaan ja rattaat ovat jo ammoisista
ajoista lähtien pyörineet omalla painollaan.
’’Myöhemmin syntyi / suurliikemiesten luokka, / mutta sen
jäsenille ei annettu arvoa; / vain sotilaita halveksittiin enemmän.’’
Näinkin on joskus ollut. Nykyisin kyllä se on mennyt vähän
siihen, että eräät suurliikemiehet tuntuvat kyllä johtavan
jo joitain poliitikkojakin ja jotkut koko puoluetta, jotkut jopa
yhteiskuntaa. Rahahan se nimittäin jumalista päättäväisin.
Nieminen jatkaa:
Kai minunkin runoistani / löytää kiinalaisia piirteitä, /
vaikka kriitikot eivät osaa / etsiä niitä oikeista paikoista.’’
No, tämähän on vain tätä, josta kirjailijan itsensä ei tarvitse
toteamustaan kummempia piitata ja kyllä tässä pärjäillään
ilman kiinalaisia piirteitä aivan yhtä hyvin kuin niiden kanssa.
’’Pikkutunneilla / soi radiosta Albenizin ’’Cordoba’’. /
Viski on lopussa, teekannu tyhjä; / lopussa ei ole rakkauteni
musiikkiin / eikä ihaniin naisiin, / mutta ehtiikö niistä koskaan /
tarpeeksi kirjoittaa / lyhyen elämän aikana / kun on niin paljon
muutakin. / Mutta ihanista naisista sentään.’’
Pertti Niemisellä on paljon sanottavaa ja painavaa
sellaista. Hän kuuluu myös tähän armoitettuun
luokkaan joka osaa oikeilla säädöillä sykähdyttää ja
tuoda painettuun sanaan merkityksellistä voimaa.
Hän myös tietää mitkä asiat arvostamisen arvoisia ovat.

Eila Laasanen: Ovien kynnyksellä

Omakustanne, Vaasa 2003
ISBN 952-91-5840-8

Eila Laasanen on näitä pitkän linjan runon kulkeneita,
joille kosolti oppia on taipaleelta kertynyt, mutta hän on
nimenomaisesti kulkenut runojaan jo ennen oppejakin
ja siksi tästä kokoelmasta on havaittavissa osaava
tekijä jolle on sanan lahja suotu.
Kirja alkaa todella hienosti, jopa tyhjentävän merkityksellisesti
rytmitetyllä rakennerunolla, joka ottaa lukijan omakseen,
Näin se menee:
’’Tässä / on se alku / emäseurakunta / tapulikaupungin kupeessa. //
Muoto / on säilynyt // liike / joskus pysähtynyt //
kunnes taas / muotoutunut uudelleen. //
Kaikki / mikä on kulkenut ohi / on jättänyt jälkensä. //
Jokainen / eri tavalla, // samalla tavalla / ei kukaan, //
Kunnes taas / joku sana / isku tai huuto / pysäyttänyt tai saanut
liikkeelle, / alkamaan tästä.’’
Näin vahva aloitus laitta odottamaan jatkolta paljon; se vaatii paljon.
Eikä Laasanen petä vaan antaa runon kulkea:
’’piirto piirrolta kuvio / tekijänsä muotoinen //
sitä runoilijan / on turha jäljitellä //
tervehdys tulee paljon kauempaa’’
Ja näinhän ne näreet on.
Loppulisäykseksi vielä, että kannen jyrkkä mustavalkoisuus
toimii graafisesti erittäin onnistuneesti.

Risto Rasa: Taivasalla
ISBN 951-1-09818-7

Kustannusosakeyhtiö Otava
Painettu Keuruulla 1987

Katotta kävellään, kun taivasalla ollaan tai sitten maata
möllötetään ja pilviä vahdataan tai mitä nyt hyvänsä.
Luonnossa kuitenkin ja mahdollisimman luonnollisessa tilassa
ja näinhän Rasan tahdissa mennään, ja räntäsade on taivaan-
lahja siinä missä muutkin sääolosuhteet.
Mieltä liikuttavat pienet havainnot helisyttävät hetkellisiä otoksia
polun varrella. Luonnon ja arjen askareet kietoutuvat yhteen.
Ja niin kevyellä otteella Rasa niitä toisiinsa rinnastaa ja sekoittelee.
Herkkää tuntoa ja oivallusta vaaditaan arjen ainutkertaisuuden
rekisteröintiin. Ja puhun nyt luomakunnan arjesta, kaikesta
ympärillä ja ympäristössä tapahtuvasta, rutiineista jotka usein
huomiotta jäävät. Kertautuvat tapahtumat opettavat näkemään
vivahteita, jos katsot, etkä vain katsele. Ne ovat viittoja
ymmärryksen kasvattamiseen:
’’Haljenneessa hopeapajussa / tähyän ensimmäiseen oksanhaaraan, /
päivänvaloon. / Yöllä vanne kirpoaa, vaijerit katkeavat. /
Näen pajun unta.''
Seuraavassa Rasa näkee sitten jotain muuta:
’’Jäätelit murtuivat merikiviä vasten / Kuin metalliin syöpyivät /
nämä vinot viivat: // räntäsateessa / alastomassa koivussa / västäräkkejä’’
Samassa sateessa oli korpikuusessa palokärki otsa kurtussa
kotokolonsa suuaukolla, tiedän minä.