Löysin joku aika sitten vanhan kirjeeni jota en ollut lähettänyt eräälle jo menetetylle ystävälleni. Hän oli mulle koko elämä ja hän sai minut ymmärtämään et elämäs on valoisampiakin puolia eikä vain pelkkää tyhjyyttä ja inhottavia ihmisiä.. joten lukekaa jos haluatte enkä vaadi et ymmärtäisitte lukemanne mut saa sitä halutessa kommentoidakin..
"Mä en tiedä miksi mä sulle kirjotan, mutta ehkä se on helpompi tapa kertoo omista huolistaan vaikka tuskin sua enää kiinnostaa. Voi olla että tää on viimeinen kirje ja varmaan onkin, riippuu siitä onnistunko mä siinä mitä aion tehdä. Tää elämä ei oo enää mua varten, mulla ei oo enää mitään menetettävää. Mä karkoitin kaikki mulle tärkeät ihmiset luotani sanomalla niille jotain mikä loukkas niitä. Sekin että sä sanoit rakastavas mua tuntui jotenkin oudolta, sillä kukaan ei ole koskaan sanonut mulle sitä sanaa tai lausetta, ihan míten vaan. Ensimmäistä kertaa mäkin pystyin sanomaan jollekin, että rakastan sitä. Sä sait mut uskomaan, että on olemassa hyviäkin ihmisiä eikä vain pahoja. Mä rakastan sua vieläkin, vaikka se on meidän väliltä kuollutkin.
Me ollaan suunniteltu mun kaverin kans, että järjestettäis jonkinlaiset bileet mutta mä vain ajattelen sitä miten saisin itseltäni hengen pois. Mä tiedän, että se on väärin mutta mä oon niin väsynyt taistelemaan enää. Mä en haluu satuttaa enää ketään vaikka tiedän että ehkä on joku jota tekoni satuttaa, kuolema kun on lopullista. Kukaan ei oo huomannu miten mä kärsin ja miten mun sielu on riekaleina. Sen minkä kerran menettää ei voi saada takaisin. On paljon asioita joista ei voi puhua, mutta joskus niistä täytyy pystyä kertomaan, vaikka se tekisi kuinka kipeää. Sulla on aina paikka mun sydämessä ja omalla tavallani tulen rakastamaan sua aina."
Kirjeen toiselle puolelle olin kirjoittanut seuraavanlaisen runon:
"Jos mä kerran voisin
katsoa sua silmiin,
suudella huuliasi,
painaa poskeni poskeasi vasten...
jos mä vain kerran voisin
tuntea tuoksusi lähelläni,
pitää kättäsi kädelläsi,
olla sun vierelläsi...
mä olisi onnellinen."
Lukiessani kirjettä huomasin miten onneton ennen olinkaan ja tuli sellainen kuristava tunne kurkkuun. Tuon kirjeen kirjoituksen aikoihin olin muutenkin varma ettei kukaan välitä minusta oikeasti ja kaikki vain leikkivät tunteillani. Viiltelin, käytin lääkkeitä ja join, se helpotti mua ja nautin kivusta jota viiltely aiheutti. Nyt elämä on paljon parempi vaikka mietinkin joskus mennyttä ja se houkuttelee mua hetkinä jolloin elämä potkii päähän takas menneisyyteen, "helpompaan elämään". Taistelen menneisyyttäni vastaan koko ajan ja tähän asti olen selviytynyt voittajana. Mut miksi kiusata teitä juttuani lukevia enempää vaikka on mulla paljon muutakin sellaista tapahtunut lapsuudessa jota tuskin kukaan koskaan pystyy ymmärtämään. Ehkä kerron siitä joskus jos olen valmis siihen koska se on edelleen mulle arka asia enkä haluaisi repiä haavojani auki.
"Mä en tiedä miksi mä sulle kirjotan, mutta ehkä se on helpompi tapa kertoo omista huolistaan vaikka tuskin sua enää kiinnostaa. Voi olla että tää on viimeinen kirje ja varmaan onkin, riippuu siitä onnistunko mä siinä mitä aion tehdä. Tää elämä ei oo enää mua varten, mulla ei oo enää mitään menetettävää. Mä karkoitin kaikki mulle tärkeät ihmiset luotani sanomalla niille jotain mikä loukkas niitä. Sekin että sä sanoit rakastavas mua tuntui jotenkin oudolta, sillä kukaan ei ole koskaan sanonut mulle sitä sanaa tai lausetta, ihan míten vaan. Ensimmäistä kertaa mäkin pystyin sanomaan jollekin, että rakastan sitä. Sä sait mut uskomaan, että on olemassa hyviäkin ihmisiä eikä vain pahoja. Mä rakastan sua vieläkin, vaikka se on meidän väliltä kuollutkin.
Me ollaan suunniteltu mun kaverin kans, että järjestettäis jonkinlaiset bileet mutta mä vain ajattelen sitä miten saisin itseltäni hengen pois. Mä tiedän, että se on väärin mutta mä oon niin väsynyt taistelemaan enää. Mä en haluu satuttaa enää ketään vaikka tiedän että ehkä on joku jota tekoni satuttaa, kuolema kun on lopullista. Kukaan ei oo huomannu miten mä kärsin ja miten mun sielu on riekaleina. Sen minkä kerran menettää ei voi saada takaisin. On paljon asioita joista ei voi puhua, mutta joskus niistä täytyy pystyä kertomaan, vaikka se tekisi kuinka kipeää. Sulla on aina paikka mun sydämessä ja omalla tavallani tulen rakastamaan sua aina."
Kirjeen toiselle puolelle olin kirjoittanut seuraavanlaisen runon:
"Jos mä kerran voisin
katsoa sua silmiin,
suudella huuliasi,
painaa poskeni poskeasi vasten...
jos mä vain kerran voisin
tuntea tuoksusi lähelläni,
pitää kättäsi kädelläsi,
olla sun vierelläsi...
mä olisi onnellinen."
Lukiessani kirjettä huomasin miten onneton ennen olinkaan ja tuli sellainen kuristava tunne kurkkuun. Tuon kirjeen kirjoituksen aikoihin olin muutenkin varma ettei kukaan välitä minusta oikeasti ja kaikki vain leikkivät tunteillani. Viiltelin, käytin lääkkeitä ja join, se helpotti mua ja nautin kivusta jota viiltely aiheutti. Nyt elämä on paljon parempi vaikka mietinkin joskus mennyttä ja se houkuttelee mua hetkinä jolloin elämä potkii päähän takas menneisyyteen, "helpompaan elämään". Taistelen menneisyyttäni vastaan koko ajan ja tähän asti olen selviytynyt voittajana. Mut miksi kiusata teitä juttuani lukevia enempää vaikka on mulla paljon muutakin sellaista tapahtunut lapsuudessa jota tuskin kukaan koskaan pystyy ymmärtämään. Ehkä kerron siitä joskus jos olen valmis siihen koska se on edelleen mulle arka asia enkä haluaisi repiä haavojani auki.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mä synnyin tänään, monia vuosia sitten, mutta yhtä hyvin mä voisin olla kuollut?
Yhtään sellaista niin tärkeää juttua ei ole vielä ollut jotta voisin olla katumatta sitä, että en pystynyt potkaseen jakkaraan altani tai painamaan liipasimesta?
Kyyneleet silmissäni.
Miten joku voi kirjoittaa minun ajatukseni paperille?
Tuo kaikki tuska, jonka pidin piilossa.
Viilsin ranteeni moneen kertaan. En ehkä kuitenkaan toivonut kuolemaa tosissani.
Halusin huomiota.
Väärin keinoin.
Nyt, monen vuoden kuluttua tuosta kaikesta, tiedän. Tiedän, ettei viina, lääkkeet ja se kaikki muu... ollut oikea ratkaisu.
Olen onnellinen että pääsin siitä pois.
Toivottavasti olet sinäkin.
Koskettava kirje. Liikutuin kyyneliin...