rakkaus puheenaiheena, ajattelin kertoa teille oman näkemykseni siitä. Herkkänahkaisia varoitan heti etukäteen, että lopettakaa tämän lukeminen jo nyt, koska totuus ei ole kovin miellyttävää kuultavaa. Tarkoitukseni ei ole luokata ketään.
Rakkaus. Mikä se on? Mistä se tulee? Miksi se tulee? Miksi se sattuu kun sen pitäisi tuottaa meille mielihyvää?
Milloin me kaikki koetaan ensimmäistä kertaa rakkautta? Eikö se olekin silloin kun tullaan tähän maailmaan? Kun synnytään. Syntymällä tuotetaan todella paljon kipua ja tuskaa äideillemme. Siinä koetellaan ensimmäistä kertaa äidinrakkautta. Rakastaako hän meitä siitä huolimatta? Ja miten meidän äitimme ottaa synnytettyään meidät vastaan, ottaako heti syliin tai hylkiikö ensiksi, ottaako meidät vastaan rakastaen, tulee vaikuttamaan meihin ja miten me koetaan rakkaus lopun elämämme. Vaikka me ei muisteta sitä, ei se silti meistä mihinkään katoa. Se tunne, se kokemus. Se on jotain mitä me koetaan ja tunnetaan aika ajoin mutta kuitenkin ymmärtämättä sitä. Ja samahan jatkuu koko meidän kasvun ajan. Jatkuvasti koetellaan äitimme rakkautta kaikilla kolttosilla ja kepposilla. Alitajuntamme kysyessä, että rakastaako äitimme meitä silti. Kaikesta huolimatta, hyväksyen meidät sellaisena kun ollaan. Pojan hänen suhde äitiinsä muokkaa hänen käsityksensä naisiin. Tytön suhde isäänsä taas hänen käsityksensä miehiin. Sitä voi jokainen tarkastella itse. Olemalla rehellinen itselle. Ne jotka on saanut lapsuudessa paljon oikeaa, todellista ja ehdotonta rakkautta osakseen, osaavat myös antaa sitä. Jotka ei ole, niillä se mielikuva rakkaudesta on toisenlainen. Ja se jatkuu niin kauan, kunnes pysähdytään tarkistamaan omia käsityksiämme siitä.
Kaikkihan kuitenkin pitää siitä mielihyvästä, nautinnosta ja hekumasta mitä rakkaus tuo tullessaan. Jokainen kestää sen. Jokainen haluaa sen kestävän. Mutta kun se ei sitten kestäkkään ikuisesti, petytään ja luovutetaan. Mutta jos se kaikki kuuluu rakkauteen, tulee myös samojen asioiden vastakohdat mukana. Se on nimenomaan sitä tuskan tuottamista. Usein tahatonta. Mutta siinä taas koetellaan rakkautta. Onko se todellista? Rakastaako toinen meitä vioistamme huolimatta? Sellaisina kun ollaan? Toisia se koettelee enemmän, toisia vähemmän mutta silti se koettelee jokaista meitä kun se kohdalle osuu. Pahinta siinäkin on se, että valitettavan usein se koettelu karkaa hallinnastamme. Ei enää osata toisin. Silloin pitäisi jokaisen kysyä itseltä, että tuntuuko minusta todella hyvältä olla paha toiselle? Kestäisinkö itse saman? Haluaisinko toisen tekevän minulle siten? Jos ei, niin miksi olen tekemässä sitä toiselle? Eihän kukaan meistä pysty oikeasti muuttaa toista ihmistä. Jos joku kuvittelee pystyvänsä siihen, se elää kyllä aika harhaisessa maailmassa. Voidaan saada toinen salamaan ja piilottamaan itsensä. Voidaan alistaa toinen tai alistua itse mutta syvällä sisimässämme kuitenkin tiedetään totuus itsestämme. Ja sehän ei katoa sieltä mihinkään. Voidaan ehkä unohtaa se. Ja silloin ollaan eksyksissä. Löytääksemme uudestaan se tie, meidän täytyy katsoa itseemme. Silloin kun jokaiselle henkilökohtaisesti tulee se ymmärrys, ettei toista voi muuttaa, jää jäljelle enää yksi ratkaisu. Jos muutosta elämäänsä haluaa, täytyy muuttaa se lähin. Ja kuka se onkaan joka on aina lähinnä meitä. Eiköhän se ole MINÄ ITSE? Jos uskottelee itselle jotain muuta, silloin valehtelee.
Lopuksi vielä niin paljon, ettei rakkaus ole ikinä itsestäänselvyys. Se että tunnetaan sitä, ei tarkoita, että osataan rakastaa. Sekin on taito mikä on opittava. Ihan niin kuin kaikki muukin mitä opitaan eläessä. Ja siinä astuu kuvaan ne koettelut. Siitä saadan oppi, että mikä on rakkaudessa hyvää ja mikä on pahaa. Toiset oppii, toiset ei. Tai ei ehkä edes halua oppia. Elämä on valintoja. Jokainen tekee omansa. Vaikka kuin tuntuisi, että toinen valitsee puolestamme, tekee lopulliset valinnat kuitenkin jokainen itse.
P.s. En meinaa kommentoida kirjoitustani millään tavalla.
Rakkaus. Mikä se on? Mistä se tulee? Miksi se tulee? Miksi se sattuu kun sen pitäisi tuottaa meille mielihyvää?
Milloin me kaikki koetaan ensimmäistä kertaa rakkautta? Eikö se olekin silloin kun tullaan tähän maailmaan? Kun synnytään. Syntymällä tuotetaan todella paljon kipua ja tuskaa äideillemme. Siinä koetellaan ensimmäistä kertaa äidinrakkautta. Rakastaako hän meitä siitä huolimatta? Ja miten meidän äitimme ottaa synnytettyään meidät vastaan, ottaako heti syliin tai hylkiikö ensiksi, ottaako meidät vastaan rakastaen, tulee vaikuttamaan meihin ja miten me koetaan rakkaus lopun elämämme. Vaikka me ei muisteta sitä, ei se silti meistä mihinkään katoa. Se tunne, se kokemus. Se on jotain mitä me koetaan ja tunnetaan aika ajoin mutta kuitenkin ymmärtämättä sitä. Ja samahan jatkuu koko meidän kasvun ajan. Jatkuvasti koetellaan äitimme rakkautta kaikilla kolttosilla ja kepposilla. Alitajuntamme kysyessä, että rakastaako äitimme meitä silti. Kaikesta huolimatta, hyväksyen meidät sellaisena kun ollaan. Pojan hänen suhde äitiinsä muokkaa hänen käsityksensä naisiin. Tytön suhde isäänsä taas hänen käsityksensä miehiin. Sitä voi jokainen tarkastella itse. Olemalla rehellinen itselle. Ne jotka on saanut lapsuudessa paljon oikeaa, todellista ja ehdotonta rakkautta osakseen, osaavat myös antaa sitä. Jotka ei ole, niillä se mielikuva rakkaudesta on toisenlainen. Ja se jatkuu niin kauan, kunnes pysähdytään tarkistamaan omia käsityksiämme siitä.
Kaikkihan kuitenkin pitää siitä mielihyvästä, nautinnosta ja hekumasta mitä rakkaus tuo tullessaan. Jokainen kestää sen. Jokainen haluaa sen kestävän. Mutta kun se ei sitten kestäkkään ikuisesti, petytään ja luovutetaan. Mutta jos se kaikki kuuluu rakkauteen, tulee myös samojen asioiden vastakohdat mukana. Se on nimenomaan sitä tuskan tuottamista. Usein tahatonta. Mutta siinä taas koetellaan rakkautta. Onko se todellista? Rakastaako toinen meitä vioistamme huolimatta? Sellaisina kun ollaan? Toisia se koettelee enemmän, toisia vähemmän mutta silti se koettelee jokaista meitä kun se kohdalle osuu. Pahinta siinäkin on se, että valitettavan usein se koettelu karkaa hallinnastamme. Ei enää osata toisin. Silloin pitäisi jokaisen kysyä itseltä, että tuntuuko minusta todella hyvältä olla paha toiselle? Kestäisinkö itse saman? Haluaisinko toisen tekevän minulle siten? Jos ei, niin miksi olen tekemässä sitä toiselle? Eihän kukaan meistä pysty oikeasti muuttaa toista ihmistä. Jos joku kuvittelee pystyvänsä siihen, se elää kyllä aika harhaisessa maailmassa. Voidaan saada toinen salamaan ja piilottamaan itsensä. Voidaan alistaa toinen tai alistua itse mutta syvällä sisimässämme kuitenkin tiedetään totuus itsestämme. Ja sehän ei katoa sieltä mihinkään. Voidaan ehkä unohtaa se. Ja silloin ollaan eksyksissä. Löytääksemme uudestaan se tie, meidän täytyy katsoa itseemme. Silloin kun jokaiselle henkilökohtaisesti tulee se ymmärrys, ettei toista voi muuttaa, jää jäljelle enää yksi ratkaisu. Jos muutosta elämäänsä haluaa, täytyy muuttaa se lähin. Ja kuka se onkaan joka on aina lähinnä meitä. Eiköhän se ole MINÄ ITSE? Jos uskottelee itselle jotain muuta, silloin valehtelee.
Lopuksi vielä niin paljon, ettei rakkaus ole ikinä itsestäänselvyys. Se että tunnetaan sitä, ei tarkoita, että osataan rakastaa. Sekin on taito mikä on opittava. Ihan niin kuin kaikki muukin mitä opitaan eläessä. Ja siinä astuu kuvaan ne koettelut. Siitä saadan oppi, että mikä on rakkaudessa hyvää ja mikä on pahaa. Toiset oppii, toiset ei. Tai ei ehkä edes halua oppia. Elämä on valintoja. Jokainen tekee omansa. Vaikka kuin tuntuisi, että toinen valitsee puolestamme, tekee lopulliset valinnat kuitenkin jokainen itse.
P.s. En meinaa kommentoida kirjoitustani millään tavalla.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Viisaasti kirjoitit!!!
ennen ei kukaan sinua rakasta.