Tuleeko teille muille kotona viihtyjille sellainen häpeällinen olo, kun liikutte ulkona?
Sellainen likainen olo, kuin olisi tehnyt jotain paheksuttavaa (eristäytyjä=outo/pervo "normaalien" mielestä). Inhottaa aina mennä ulos kyseisen olon takia!
Sellainen likainen olo, kuin olisi tehnyt jotain paheksuttavaa (eristäytyjä=outo/pervo "normaalien" mielestä). Inhottaa aina mennä ulos kyseisen olon takia!
Vastaukset 15
Vanhimmat
ikävä kyllä tulee! Sen takia en ulos menekkään ellei aivan pakko.
Mulla oli joskus nuorena tuollaisia tuntemuksia, kaikki katsoo ym. Nykyään ei enään ole, vaikka joskus ajattelen, huomaako muut minun olevan aina yksin.
Joskus pari vuotta sitten vielä oli myös tuollainen olo "ihmisten ilmoilla". Oikein tunsin kuinka hartiat painuivat kasaan ja katse tonttiin, tuntui kuin kaikki olisivat tarkkailleet ja alkaneet nauramaan heti jos tekisin virheen. Kaikkea tekemistä vaivasi oikeastaan kysymys siitä näytänkö nyt typerältä, ja seurasi uskomus siitä että jos ostaisin nuo kengät, näyttäisin idiootilta.
Se alkoi kuitenkin hiljalleen hiipumaan tuossa armeijan jälkeen, eikä enää oikeastaan paljon vaivaa. Veikkaisin sen johtuneet yleisestä arkuudesta ja huonosta itsetunnosta.
Vituttaa kyllä liikkua ihmisten ilmoilla normaaleissa arkiaskareissa silloin kun saanut pakit joltain. Kun tietää itse ettei tee sitä mitä haluaisi ja tarvitsisi eniten. Ja et ei jaksa kiinnostaa mikään ja on niin surullinen olo et itkee rupeis jos ei olis yhtään häpyä. Tällaisina päivinä usein käynyt niin et jos tuttu tullut vastaan ja moikannut, olen vasta hetken päästä tajunnut et hei se taisi olla mun tuttu ja sano mulle moi, mut ite en edes kunnolla nähny sitä, vaik ehkä vilkasinkin sinne päin. Täytyy vaan molemmin puolin ymmärtää et aina ei voi olla iloinen ja sosiaalinen ja hyvällä päällä, varsinkaan jos kukaan ei o aikasemminkaan kaivannu.
Mä ajattelen että on vähän turhan itsekästä luulla, että ympäristö on kiinnostunu siitä mitä teen. Kun ei niitä kiinnosta olenko sisällä niin miks niitä kinnostais yhtään enempää jos käyn ulkona.
...podin tuota tunnetta, mutta en nyt enää viime vuosina. Iltaiset kävelylenkit/kouluun kävely menee niin rutiinilla, etten mieti enää moisia. Varsinkin nyt talvella ihmiset ovat pukeutuneet eskimoiksi, eivätkä kylmyyttään ehdi jäädä ihmettelemään ohi meneviä. Kesällä se on eri juttu, kun porukat norkoilevat jossain puistonpenkeillä tai nurmikoilla kyttäämässä ohikulkevia. Se ahdistaa vähän.
Tosin nykyäänkin on ahdistaa esiintyä sellaisissa tilanteissa, joissa on epänormaalia olla yksin. Esimerkiksi kahvilassa käynti.
No enpä ole käymässä.
Tulee tännekin nolo olo. Monesti tekisi mieli esimerkiksi pysähtyä jossakin kuppilassa juomassa kahvia, mutta ei vain kehtaa.
Vituttaa tällainen oma saamattomuus ja pelko. Kaikki johtuu siitä, että sitä itse ajattelee liikkaa, että mitä muut ajattelevat minusta. Sitä siis elää toisten miellyttämiseksi tavallaan. Paha paikka.
Pitäisi ajatella niin, että aivan sama mitä muut ajattelevat. Älkää ikinä kieltäkö ja sano lapsillenne, että "lopeta itkeminen, kaikkihan sulle nauravat kun itket julkisesti".
Siis älkää ikinä kieltäkö ja ei saa sanoa lapsillenne "....".
En tiedä, oiskohan tällä jotain tekemistä itsetunnon kanssa. Mulla luultavasti on, paska kun on itsetunto niin ei kehtaa tehdä juuri mitään.
No mulle on sanottu tuota jo ihan pienenä lapsena.
Aina on moitittu ja verrattu toisiin lapsiin.
Ikinä ei ole hyväksytty sellaisena kuin on.
Ei ihme, että tämmösistä tulee tämmösiä.
Tuo on kasvattajilta paha tikki, verrata omaa lastansa muihin. Itseäni kiusattiin nuorempana ja vetäydyin kaikesta ihmisten tapaamistoiminnoista. Kotihiiri minusta tuli, vanhemmat kun vielä joskus kehuivat että on se mukava kun meidän poika ei käy ryyppäämässä jne, niin sitä alkoi jotenkin elämään sellaista elämää, että yritti miellyttää vanhempiaan ja muita. Nyt aikuistumisen myötä pikkuhiljaa alkaa tekemään asioita omalla tavallaan ja ilmaisemaan sen mitä haluaa.
Kieltäytyminen on yllättävän vaikeaa, sitä pitäisi harjoitella. Jos ei halua tehdä jotakin niin sanoo vain ei. Tämä on minulle ollut todella vaikeaa, monesti tuli tehtyä asioita muiden hyväksi. Ei sitä kauaa jaksa, kun huomaa että joku ei olekaan kiinnostunut minusta vaan minun palveluksistani.
Minäkin olen nolo, paitsi että tämä on jo virtuaalista. Olen riehunut täällä bittiavaruudessa noin tunnin ajan keskustelemassa itseni kanssa.
Mitäs jos menisit kiltisti nukkumaan. Otat tuosta tuon leikkikarhun kainaloon ja menet punkkaan. Ehkä tämä on vähän väärä paikka sulle, hehheh, aika tyhmää tuntea olonsa yksinäiseksi yksinäisyys-palstalla. Mutta kuule anna sä olet sellainen mörkö että olkkarin virtahepokin kusee housuunsa, Hellstenistä puhumattakaan. No mä kirjoittelen sulle sitten huomenna lisää jos kehtaan.
Haa, minäkin tein eilen samaa. Nolottaako minua? Ehkä vähän. Häiritseekö minua se että nolottaa? Ei.
Olen vähän miettinyt ja tehnyt sellaisen päätöksen että kirjoittelen vain sen annan kanssa ja sitten sellaisten kanssa jotka suoraan vastaa mulle.
Mutta en rupea pitämään yllä mitään yleistä keskusteluvireyttä; en vastaa jollekin vain siksi että edes joku sanoisi jotakin; en vastaa siksi että inhimillinen puoleni vaatisi minua reagoimaan jonkun itsetuhoisuuteen tai muuhun vastaavaan; en vastaa vittu mihinkään.
Joo anna, kyllä meille alkaa riittää nyt. Me voidaan yrittää jutella keskenään jossain missä ihmiset osaa tehdä muutakin kuin heittää välivittuiluja. Hittoon täältä palstalta nyt. Morjens Katkeralle miehelle ja Näkymättömälle miehelle ja failurelle ja Draw:lle.
Sen sijaan että noi reppanat olis sanonu mulle suoraan sun typerästä kirjoittelusta, ne plagioi sun idean vastata ite itelleen.
Mun mielestä niiden pentujen jutuissa ei kuitenkaan ihan niin paljon pointtia ollut että tätä palstaa kannattaisi katsoa enää yhtään.
Mutta se idea mennä kaljalle oli hyvä. Mekin, anna?