olen ollut avoliitossa jo kahdeksan vuotta, eikä suhteessa enää ole kovinkaan paljon romanssia jäljellä. kunhan eletään. seksi ei ole kiinnostanut aikoihin ja kaikki tuntuu tasaisen harmaalta, mutta- toisaalta arki toimii ihan kohtuullisesti ja tiedän, että mieheni rakastaa minua. minä vain en taida rakastaa häntä enää, jos koskaan olen tosissani rakastanutkaan. en tiedä.
nyt olen ilokseni ja kauhukseni ihastunut toiseen. kyseessä on vieläpä meidän kummankin hyvä ystävä; tiedän ihan tarkkaan millainen ihminen hän on, kaikkea sitä mitä olen aina toivonut ja myös kaikkea mitä mieheni ei ole. mukava, fiksu, tyylikäs, hyvännäköinen ja taiteellinen, on kiinnostunut samoista asioista kuin minäkin...
olen kai katsellut häntä jo hyvinkin pitkään, mutta vasta muutama päivä sitten myönsin itselleni tämän tunteen, ja siitä lähtien olen tuntenut itseni kymmenen vuotta nuoremmaksi ja olo on niin ihmeellisen kevyt etten tiedä miten päin olisin.
hän ei varmaan ole kiinnostunut minusta, ja luulen, etten ala häiritsemään meidän kolmen elämää tällä. jos kerron miehelleni, hän jättää minut ja katkaisee välit myös ystäväänsä. jos kerron ihastukselleni, hän varmaan säikähtää tunteitani, ja lakkaa pitämästä minuun yhteyttä.
mitä minä hyötyisin tekemällä kaikki onnettomiksi tyhjän takia?
meneeköhän tämä ohi? vaikuttaa vain niin paljon vakavammalta kuin jotkut aiemmat pikkuihastukset joskus, koko maailma tuntuu erilaiselta, tuntuu kuin olisin herännyt vuosia kestäneestä harmaasta unesta. kiepun kuin lehti tuulessa, putoan ja kohoan taas ja nautin joka hetkestä kun voin ajatella häntä.
nyt olen ilokseni ja kauhukseni ihastunut toiseen. kyseessä on vieläpä meidän kummankin hyvä ystävä; tiedän ihan tarkkaan millainen ihminen hän on, kaikkea sitä mitä olen aina toivonut ja myös kaikkea mitä mieheni ei ole. mukava, fiksu, tyylikäs, hyvännäköinen ja taiteellinen, on kiinnostunut samoista asioista kuin minäkin...
olen kai katsellut häntä jo hyvinkin pitkään, mutta vasta muutama päivä sitten myönsin itselleni tämän tunteen, ja siitä lähtien olen tuntenut itseni kymmenen vuotta nuoremmaksi ja olo on niin ihmeellisen kevyt etten tiedä miten päin olisin.
hän ei varmaan ole kiinnostunut minusta, ja luulen, etten ala häiritsemään meidän kolmen elämää tällä. jos kerron miehelleni, hän jättää minut ja katkaisee välit myös ystäväänsä. jos kerron ihastukselleni, hän varmaan säikähtää tunteitani, ja lakkaa pitämästä minuun yhteyttä.
mitä minä hyötyisin tekemällä kaikki onnettomiksi tyhjän takia?
meneeköhän tämä ohi? vaikuttaa vain niin paljon vakavammalta kuin jotkut aiemmat pikkuihastukset joskus, koko maailma tuntuu erilaiselta, tuntuu kuin olisin herännyt vuosia kestäneestä harmaasta unesta. kiepun kuin lehti tuulessa, putoan ja kohoan taas ja nautin joka hetkestä kun voin ajatella häntä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mistä tiedät ettei kaveri tunne sinua kohtaan samoin?
Mistä tiedät ettei avomiehesi ole ihastunut myös johonkin naiseen?
Ajattele jos kumpikin olisitte ihastuneita ja olisitte vain yhdessä kun ette hennoisi lopettaa kun ajattelisitte toisen rakastavan ja kumpikin toivoisi olevansa jossain muualla ja kärsisitte?
Lopulta, kenen elämää elät, omaa vai miehesi?
Olisiko onnetonta kokeilla elämää uudella alulla?
olen miettinytkin noita.
ihastukseni tunteista en voi tietää, vaikea vain kuvitella että minä häntä kiinnostaisin. ehkä se asia minulle vielä avautuu, tunteeni ovat usein niin läpinäkyviä että tarkasti minua katsova varmasti arvaa.
avomieheni sen sijaan tiedän ihan tarkalleen- hän ei ole hivenenkään vertaa salaileva ihminen. hänellä on kerran ollut ihastus, ohimenevä juttu, ja kerran lähes pettämiseksi luettava tekonen ja molemmat hän tuli välittömästi tunnustamaan minulle, vaikka ehkä olisin ollut onnellisempi jos en olisi tiennyt.
omaa elämääni elän. pelkään, että mieheni jättäminen ei tekisi minua onnellisemmaksi, vaan onnettomaksi. sitten kun olen menettänyt sekä mieheni että ihastukseni saisin yksin miettiä olisiko kannattanut sittenkin harkita uudelleen ennenkuin teen mitään peruuttamatonta. sitten saattaisivat taas muistua mieleen siitä entisestä hyvätkin puolet, mutta myöhäistähän se silloin olisi.
en ole kovinkaan rohkea ihminen, vaikka moni niin luulee. haluan elämäni olevan perusasioiltaan järjestyksessä. jos lähden ajamaan takaa virvatulia ei siitä taida hyvä seurata.
en minä edes tiedä, mitä haluan,
toisessa vaakakupissa koko nykyinen elämäni, toisessa tämä uusi ihana tunne hänestä!
hän! tahtoisin kertoa koko maailmalle hänestä, tahtoisin kävellä hänen kanssaan lumisateessa, on kuin kevät olisi tullut nyt marraskuussa vuosien talven jälkeen.
hän on suuri houkutus minulle, pelkään tekeväni jotain typerää joka tuhoaa kaiken. Tahtoisin niin lähestyä häntä ja kertoa miten pakahduttava olo minulla on. Olemisen sietämätön keveys! Tämä tunne, hauras kuin sudenkorennon siivet ja kuitenkin se vie minua, vie hullun lailla, kantaa jossain todellisuuden yläpuolella.
Kuin vuoristoradalla, vuoroin ylös, on niin ihanaa vain muistaa hänen tapansa hymyillä, hänen silmänsä joiden ilmeestä ei koskaan voi päätellä liikaa, ne hymyilevät ja salaavat ja houkuttavat lähemmäksi, ja välillä tunne ettei ole hänen arvoisensa ja silloin putoan niin huimaa vauhtia että murskautuisin jos osuisin maahan, mutta ei, aina käännyn ennenkuin kosketan graniittia.
tunnen itseni niin käsittämättömän nuoreksi, miten kolmikymppinen voi kokea kuin 15-vuotias? kuin silloin, kun ensimmäisen kerran ihastuin enkä koskaan uskaltanut sitä ihastustani lähestyä. aivan samalla tavoin asiat saavat taas tuoreen merkityksen, runot, kaikki ennen nähty ja tehty on taas uutta ja niin totta.
moni tavallinen asia elämässäni menettää merkityksensä ja muuttuu typeräksi ja banaaliksi.
Mitä uusi mies voisi alkuhuuman jälkeen tarjota sinulle verrattuna nykyiseen? Mitä sinä voit antaa hänelle? Oletko itse "mukava, fiksu, tyylikäs, hyvännäköinen...jne" ?
ei, en minä ole itse kovinkaan mukava ihminen. en tyylikäs, en kaunis. älykkäänä ja taiteellisena minua on kyllä usein pidetty, itse olen jäävi niistä sanomaan. ei minulla ole tarjota hänelle kuin ihailua ja räiskyviä tunteita. hän kyllä viihtyy seurassani ja olemme keskustelleet paljon monenlaisista asioista ja hän ymmärtää minua usein paljon paremmin kuin mieheni.
en kuvittele saavani häntä, ja yritän olla järkevä etten vain menisi sanomaan hänelle mitään varomatonta edes vihjaten.
olen niin kyllästynyt raahaamaan perässäni nykyistä miestäni, joka on usein kuin iso lapsi, ei huolehdi huomisesta eikä mistään käytännön asioista, ei vaivaudu pukeutumaan ehjiin vaatteisiin, ei yhtään hoitamaan itseään, ei ole tulossa koskaan miksikään. toki me olemme kaikki kolme varsinaisia taivaanrannanmaalareita ja hulluja, hiukan vain eri tavoin.
ehkä minulla on kolmenkympin kriisi, en tiedä. tuntuu vain niin mahdottoman vaikealta toistaa samoja riitoja päivästä toiseen, hakea miestä kapakasta ja läksyttää kerta toisensa jälkeen samoista asioista, se tuhoaa minutkin. minusta on tullut nalkuttava akka.
toki hän tekee paljon minun eteeni, tiedän sen. sehän tässä on niin vaikeaa. hän haluaa että olen onnellinen, mutten minä osaa! kun puhun jostain minulle tärkeästä, hän ei ole samaa mieltä, kaikki kerääntyy sisälleni.
pahinta on, etten halua miestäni. kosketus ei tunnu miltään. olen jo pitkään torjunut hänet, koko ruumiini on ollut haluton ja kylmä, luulen ettei edes alussa välillämme ollut mitään kovin eroottista minun puoleltani. hän tuntui enemmänkin turvalliselta, välitti minusta kun en itsekään piitannut.
kuvitelkaa! luulin, etten enää edes osaisi tuntea näin, nyt olen onnellinen siitä ettei kaikki olekaan minulta ohi. pitäisikö minun jo tässä iässä unohtaa että olen tunteva olento? eikö minulla olisi enää oikeutta kokea väristyksiä itsessäni, millaista on haluta miestä todella, haluta häntä ihan kokonaan, sormenpäitä myöten?
silloin kun tapasin mieheni, elämäni oli erilaista. suhteeni silloiseen suureen rakkauteeni oli ohi, hän oli jättänyt minut eikä millään ollut mitän väliä.
olin vähän päälle kahdenkymmenen. käyttäydyin itsetuhoisesti, käytin liikaa päihteitä, minulla oli liikaa yhdenyön juttuja, kokeilin kai pystyisinkö tuhoamaan itseni. viikolla hoidin kyllä opiskeluni, mutta viikonloppuisin en juuri selkeää hetkeä nähnyt, heräilin milloin mistäkin lattialta välillä edes muistamatta miten olin sinne joutunut.
niille ihmisille, joiden seurassa siihen aikaan liikuin ei juuri kuulu hyvää nykyisin. pari on kuollut, yhden kuulin olevan vankilassa, silloinen paras ystäväni on parhaillaan mielisairaalassa. mieheni oli minulle pelastus siitä kaikesta, missähän muuten nyt olisinkaan.
jos jättäisin hänet, mihin jalkani minut sitten veisivät? ihastukseni ei luultavasti kuitenkaan huolisi minusta, ja tuntuu aika pelottavalta tietää, että saattaisin taas vuosien jälkeen päästää irti todellisuudesta ja kokeilla vapaata pudotusta ja ehkä tällä kertaa todella pohjaan saakka.
mitä hän voisi tarjota minulle alkuhuuman jälkeen?
toisenlaisen elämän. en jaksa uskoa, että kyllästyisin häneen, toki tässä vaiheessa kaikki sanovat ihastuksistaan näin. hän voisi antaa minulle nautinnollisen ihon kosketuksen, tunteet jotka olen kadottanut ja nyt löytänyt hänessä.
hänen kanssaan voisin tehdä asioita, joita en nykyisin voi, joita mieheni ei halua kuten minä; matkustaa, tavata monenlaisia ihmisiä, kokea uusia asioita. hän on vaihteleva, kulkeva, näkevä. hän rakastaa samoja asioita kuin minä. Hn on yhtä hullu kuin minä.
hänellä on kunnianhimoa ja suuria suunnitelmia, ei sillä väliä toteutuvatko ne ajatukset. häntä voisin ihailla.
jotenkin sain sellaisen kuvan, että elät liikaa toisen kautta. Kaikki tekemisesi ja haaveesi liittyvät mieheen. Millaiset ovat omat tavoitteesi ja unelmasi, jos parisuhdetta ei oteta lukuun? Oletko hukannut itsesi vai etsitkö sitä vasta? On melkein muodikasta suositella terapiaa, mutta historiaasi lukien voisin niin sanoa.
toki kun puhun tässä ihastuksesta, asiat tulevat pakostakin käytyä enemmän tai vähemmän miessuhteideni kautta.
on minulla muukin elämä. pääsin arvostettuun kouluun ja suoritin sen hyvin arvosanoin ja sain työpaikankin. tulevaisuudenhaaveita on: haluaisin edetä nykyisestä vaatimattomasta työstäni sellaiseen mikä paremmin vastaisi koulutustani ja lahjojani, ja se taitaa olla mahdollistakin. minulla on harrastuksia ja ystäviä, mutta toki ihminen jonka kanssa viettää suurimman osan vuorokaudesta työajan ulkopuolella vaikuttaa elämään melko lailla.
en ole hukannut itseäni enkä etsi, tiedän jo kuka olen ja mitkä ovat ongelmani itseni kanssa. olin kyllä kauan kadoksissa ja heittelin äärimmäisyydestä toiseen, ensin ylikilttinä ja sitten yhtäkkiä aikuistuessani olikin sisäinen pakko kokeilla jotain ihan muuta olotilaa.
olet myös oikeassa, kyllä. minulla on taipumusta takertumiseen ihmissuhteissani.
terapiaa en ole harkinnut todellisena vaihtoehtona, vaikka tiedän olevani aika epävakaa persoona. jotenkin tarvitsen sitä tietoa, että olen aina lopulta selvinnyt itse.
kerro tuntemuksistasi miehesi kanssa. Monesti se auttaa parempaan parisuhteeseen. Mutta jos ei kuitenkaan, niin, suhteesta siirtyminen suhteeseen onnistuu tosi harvoin. Olejenkorsia tarvitset lähteäksesi, mutta päätös olla yksin onkin jo saavutus. Yksin ollessasi voit miettiä rauhassa mitä seuraavalta parisuhteelta haluat ja mitä arvostat.
olen yrittänyt keskustella, asioita on jauhettu loputtomiin, on riidelty ja neuvoteltu ja kokeiltu muuttaa asioita mutta kukaan ei lopultakaan voi toista ihmistä muovata mieleisekseen. ja jos ihastuksestani kerron, se on sama kuin tekisin eron, sillä mieheni tuskin kuuntelee sanaakaan sellaista vaan lähtee heti. hän on ehdoton.
en usko lähteväni yksin, jos kaksinkaan tästä suhteesta, voi olla että minulle riittää tämä ihastumisen valonsäde.