menettäneet osan järjestänne (tai kaiken) tämän ihastumisen tai rakastumisen myötä? Itselläni on mielessäni vain tämä yksi mies, joka on saanut aivoni pahasti pois toiminnasta. Hyvä että pystyy arkiset kuviot hoitamaan, muuhun ei älyllinen kapasiteetti riitäkään. Hän täyttää pääkopan joka hetki. Ja outoa on jo se, että kirjoittelen tänne, lueskelen hulluna näitä juttuja ja toivon, että hän olisi just kirjoittanut jonkun tietyn jutun mulle.
Työtä tai opiskelua pystyy pakenemaan vaikka lenkkipolulle, mutta ei tätä kun sen miehen pitää sielläkin jatkuvasti täyttää mun pääni. Vähemmästäkin saa jo kohta burn outin kun ei saa ihastumiselta rauhaa..
Työtä tai opiskelua pystyy pakenemaan vaikka lenkkipolulle, mutta ei tätä kun sen miehen pitää sielläkin jatkuvasti täyttää mun pääni. Vähemmästäkin saa jo kohta burn outin kun ei saa ihastumiselta rauhaa..
Vastaukset 6
Vanhimmat
että silloin kun tulee niin tärkeä ihastus eteen niin sen tärkeyden vasta tajuaa... :/ elän samaa vaihetta...
koen joka päivä ja TURHAAN varmasti.
meitähän riittää.....
Itse samassa tilanteessa olin tuossa keväällä ja kesällä.. sitten rohkaisin itseni ja mietin ettei se ota jos ei annakaan, ja ei siihen (aloitteellisuuteen) ainakaan kuole. Tuntui niin turhauttavalta hautoa samaa asiaa päivästä toiseen.. Päätin että joko laitan tekstarin tai kirjoitan mailin 'hänelle', tuolle neitoselle..
niin... Kirjoitin sitten mailin, jossa kuitenkin varoin säikyttämästä häntä liikaa vuodattamalla ja pyysin häntä vain kohteliaasti kahville/treffeille.
Kävimme kahvilla. Vaikka selvisi ettei se ihastus sitten molemminpuolista olekaan, mutta tänään olemme kuitenkin ns. hyvän päivän tuttuja.
Nyt on KUITENKIN ainakin helpompi HENGITTÄÄ kun ei asia enää vaivaa. Ja olen pikkuhiljaa päässyt hänestä sillä tavalla "yli" että ei tunne enää sekoavansa.
Oikeasti, eihän kukaan nyt lyö, suutu taikka kuole jos hänelle tunnustaa ihastumisensa? Eihän? Vaikkei se molemminpuolista sitten olisikaan?
Palkkioksi voitte kuitenkin joka tapauksessa aloitteellisuutenne jälkeen saada raikasta ilmaa sydämeenne ja sen vapauttavan tunteen: "SAINPAS SANOTTUA" :)
Joo mut miehelle ei pidä IKINÄ tunnustaa.
oli sellaiset tunnelmat. Aikaa asioiden käsittelyyn meni kuukausia, mutta sitten tilanteeseen ikäänkuin tottui. Ehkä kipua ei niin huomaa kun se on jokapäiväistä.
Jälkikäteen on outoa ajatella lamaantumisen hetkiä. Eihän ihastuminen kuitenkaan koko elämä ole, vaikka paljon onkin. Nyt tuntuu siltä, että aikaa olis kulunut paljon enemmän kuin reilu vuosi. Päivät on kulunu hitaammin.
Ihastuksen suhteen mitään ei ole tapahtunut, mutta olen prosessoinut asioita mielessäni ja saanut niitä suhteutettua.