Aina yksinäisyys ei tarkoita sitä, että todella olisi yksin (siis fyysisesti).
Minulla yksinäisyys on henkistä. Olen naimisissa, käyn töissä, minulla on työkavereita jne. joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin, mutta kuitenkin tunnen itseni todella yksinäiseksi. Minulla ei ole ketään, kenelle uskoutua. Minulla ei ole läheistä ystävää kenelle voisin soittaa tai kenen luokse mennä, kun haluaisin jutella. Miehen kanssa ollaan kasvettu erilleen - hänellä toinen nainen, jolle varmaan uskoutuu omissa asioissaan.
Minulla ei ole ketään ja kuitenkin olen koko ajan ihmisten ympäröimänä!!! Ongelmani ei ole ujoudessa vaan elämän pinnallisuudessa. Kukaan ei oikeasti tunne minua, enkä päästä ketään kuoreni sisään...
Olen todella yksin.
Minulla yksinäisyys on henkistä. Olen naimisissa, käyn töissä, minulla on työkavereita jne. joiden kanssa olen tekemisissä päivittäin, mutta kuitenkin tunnen itseni todella yksinäiseksi. Minulla ei ole ketään, kenelle uskoutua. Minulla ei ole läheistä ystävää kenelle voisin soittaa tai kenen luokse mennä, kun haluaisin jutella. Miehen kanssa ollaan kasvettu erilleen - hänellä toinen nainen, jolle varmaan uskoutuu omissa asioissaan.
Minulla ei ole ketään ja kuitenkin olen koko ajan ihmisten ympäröimänä!!! Ongelmani ei ole ujoudessa vaan elämän pinnallisuudessa. Kukaan ei oikeasti tunne minua, enkä päästä ketään kuoreni sisään...
Olen todella yksin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
tuttua meilläkin.joskus tekis mieli lähteä vaikka risteilylle.kun ois nainen samoin ajatteleva.minkä ikäinen olet
Tuo kuulostaa tutulta... Itsellänikin on ihmisiä ympärillä, muttei ketään oikeasti edes hivenen läheistä... :/ Usein tunnen itseni vähemmän yksinäiseksi yksin ollessani... Joskus vähän niin kuin surullinen klovni...
Kai ero on jo vireillä, vai elätko miehesi kanssa kämppiksenä? Valittelet ettei sinulla ole ketään kenelle uskoutua. Ehkäpä juuri siksi kun et ole koskaan päästänyt ketään kuoresi sisään.
Vedät ihmisiä puoleesi, mutta sen sijaan et viihdy ollenkaan itse heidän seurassaan. No, joku toinen voisi tykätä oikein kovasti toisten ihmisten antamasta seurasta, mutta ei saisi kuitenkaan seuraa kovin helpolla (ketään ei kiinnostaisi).
Mitä voisi sanoa? Murheensa kullakin...
Tiedän miltä tuntuu olla yksin vaikka ympärillä onkin ihmisiä. Olen myös naimisissa, tosin minun liittoni on onnellinen mutta siinä kaikki todelliset ihmissuhteeni ovatkin. Minulla on "kavereita", ehkä jopa ystäviä, mutta jotenkin en uskalla paljastaa sisintäni kenellekään. Tutustun hitaasti enkä näköjään ajattele asioista samoin kuin muut sillä minusta ystävyyttä ei ole se että saan kuulua samalle postituslistalle kuin ystävän 30 muuta hyvää ystävää. Työtoverit ovat juuri sitä miltä kuulostaakin - työssä tovereita mutta ei yksityiselämässä. Onhan noita ystäviä ollut menneisyydessä mutta yhdestäkään en ole saanut pidettyä kiinni. Vika on kai minussa. Jos mieheni on vaikka työmatkalla, saattaa mennä päiviä että en puhu kenenkään kanssa. Jos mieheni kuolisi, minulla ei olisi ketään kenelle puhua. Siis puhua oikeasti, syvällisesti. Joskus olen todella onnellinen kun puhelinmyyjä soittaa, silloin tunnen edes minuutin olevani olemassa...
asun avoliitossa, ja oltiin ennen hyvin läheisiä avomieheni kanssa. nyt ollaan jotenkin erkaannuttu... ja se surettaa todella. nytkin mies on kaverinsa luona kaljalla. minä täällä yksin.
olen ujo, ja minun on vaikea tutustua uusiin ihmisiin. yksi ystävä minulla kyllä on, mutta hän jotenkin jyrää aina minut.. olen yrittänyt kyllä kertoa tuntemuksistani, mutta en oikein saanut vastakaikua. ehkä en osaa sitä tarpeeksi selvästi tehdä. siis kertoa omista fiiliksistä ja asioistani...
en tiedä, mistä päin te muut tähän ketjuun kirjoittajat olette? minä olen Savosta päin..