Miksei jäljityslaitteita

Etsi käsiisi vaikka kaikille metästyskortin maksaneille tuleva Metsästäjä-lehti ja ylläty: jäljityslaitteita on myytävänä vaikka millä mitalla, eikä hintakan paha ole, muutamalla satasella lähtee ja tutkaversio halvemmallakin. Onpa jollakin dementiapalstalla kerrottu hoitoon tulleesta mummosta, jolle pappa oli juuri tällaisen vehkeen laittanut.

Näissä on vaan se puute, että vaatii jonkun verran kekseliäisyyttä, että lähetin pysyy potilaan mukana. Mikrosiruversioitakin on olemassa, mutta ei ikäihmistä, varsinkaan dementoitunutta katsota sen arvoiseksi, että kannattaisi heille niitä laittaa. Niinpä heitä yleensä pidetään visusti lukkojen takana tallessa, vaikka liikuntakykyä ja halua olisi liikaakin.
suzyannen mainitsemalla tarralla ei ole yhtään mitää virkaa, kun ei ole hämärintä aavistusta, mihin kaikista mahdollisista ilmansuunnista on menty, varsinkaan maaseudulla. Ihmisten ilmoilla on käytetty mm. erikoislaatuista pukeutumista, joka ilmaisee muille, että tämä kulkija ei ole täysiss sielunvoimissa, mm. karvahattua kesällä tai pelkkää yöpaitaa ja aamutakkia.

sukulaisellesi muuttoa hoitokotiin ? Ei vaikuta hyvältä, kun talvi tulossa. Toinen ja haastavampi vaihtoehto, ottaa omainen kotiinsa tai muttaa hänen luokseen.

ajatella kirjoitti:

sukulaisellesi muuttoa hoitokotiin ? Ei vaikuta hyvältä, kun talvi tulossa. Toinen ja haastavampi vaihtoehto, ottaa omainen kotiinsa tai muttaa hänen luokseen.

Hei ja kiitos viestistä! Onneksi nyt on sellainen tilanne, että lumet ovat sulaneet pois eikä jäätikköjäkään ole. Ja hän liikkuu yhä vähenevissä määrin ulkona, että se vähentää kaatumisen pelkoa.

Kun omaiseni sairastui, mietimme silloin ihan tosissaan just näitä intervallipaikkoja ja kyselimmekin niitä, mutta se oli sellaista kaaosta tuo sairaus, joka tuli "kuin puskista" vaikka jollain tapaa siihen oli tiennyt varautua kun muisti oli jossain määrin heikentynyt ja ne käytöshäiriöt alkoi tulla ilmi. Ja sukulaiseni on sairaanhoitaja, joka oli silloin töissä dementia - kodissa, tiesi että kyse oli siitä. Sairaus oli tuntematon.

Silloin alussa, kun sairaus todettiin eli tammikuussa 2002, omaiseni luona olivat hänen lapsensa vuoroviikoin hoitamassa taloutta ja katsomassa perään. Ja se päättyi "porttikieltoon" eli sairastuneen lapsille tuli "lähestymiskielto" neurologian polin toimesta. Se tuntui tosi oudolta jättää täysin sekava vanhus, joka ei tiennyt missä on eikä tuntenut kotiaan, jossa on asunut yli 40 vuotta, 2 kertaa aamussa käyvän kotipalvelun ja 2 kertaa kuukaudessa tulevan kotisairaanhoidon varaan. Sitä "porttikieltoa" kesti 2 kuukautta ja sitten vähän kerrallaan hän taas tottui omaisten käynteihin.

Nämä lähes 5 vuotta on tuntuneet todella pitkiltä ja vaiheita on ollut monenlaisia. Hän tuntuu jotenkin ahdistuvan lastensa käynneistä. Ensimmäinen tunti menee ok, mutta jos siellä alkaa esim. tupaa lämmittämään tai muita töitä, alkaa hän hermostua. Oma rytmi menee sekaisin. Ja sitten vielä huolestuttaa tuo ruokailun puute. Hän ei osaa syödä yksin ollessaan kai enää aamupuuroakaan, joka löytyy ruokakomerosta ja sama koskee valmiita ruokia. Ruokapalvelu ei toimi maaseudulla. Mutta onneksi syö, kun toiset syö hänen kanssaan.

Kaiketi nämä 2 vaihtoehtoa, jotka mainitsit ihan aiheellisesti, eli "ottaa omainen kotiinsa tai muuttaa hänen luokseen" on poissuljettuja, joten jäljelle jää vaihtoehtona just tuo hoitokoti - ajatus, aluksi intervallipaikalla. Eli että osan olis kotona ja osan siellä. Mutta se ajatus tuntuu hiukan vieraalta, vaikkakin turvallisimmalta. Yritämme vielä huolehtia hetken hänestä kotonaan eli n. 3 kertaa viikossa ja päivittäinen puhelinyhteys, mutta täytyy sitä intervallijuttua harkita / hoitokotia, ennenkuin vanhusta hoitavat omaiset palaa itse loppuun - ja se taitaa olla lähellä...

Mutta kiitos viestistä ja hyvää joulunodotusta! Terveisin Suzyanne.