Miten olet löytänyt musikaalit, teatterin, baletin tai oopperan? Herääkö jokin tietty tunne/ajatus esitystä katsoessasi vai oletko itse harrastaja? En tiedä herättääkö aihe keskustelua, mutta kokeillaan... Ainakin tulee avattua omat ajatukset "paperille".
Muistan kuinka aikanaan ihastuin Sound of music-musikaalista niin, että vaikka en laulumiehiä ollutkaan, niin hyräilin pian muutamia kapplaeita ulkoa. Tosin taisi ihastuksessa olla paljon mukana hehkeää pääosan esittäjää.... Kuitenkin sitä mukaan kun vastaan käveli "uusia" teoksia (Superstar, My fair lady, Maija poppanen...) olin aivan yhtä innostunut. En aiemmin ole yrittänytkään miettiä mistä se johtui. Kun kuitenkin vielä muutama vuosi takaperin huomasin että saatoin satunnaisena iltana laittaa Cats:n videon pyörimään tai että Oopperan kuimmitus oli edelleen suosikkilevyjäni aloin miettiä asiaa tarkemmin. Totesin että jos kerran pidän levyistä / elokuvista näinkin paljon niin kannattaa varmaan käydä paikanpäällä katsomassa. Muutaman esityksen jälkeen olenkin ollut innoissani uudesta harrastuksesta....
Mikä siinä sitten viehättää? Musikkalit itsessään välittävät minulle tietynlaisen välittömän yhteyden laulajaan. Tuntuu siltä kuin hänen sanottavansa (viha, rakkaus, ilo...) olisi jotenkin aidompaa kun sen laulaa. Ehkä laulu (varsinkin nyky-yhteiskunnassa) viestii ikäänkuin siitä että on tosissaan. Että asia tulee suoraan sydämmestä? Jokatapauksessa laulajan kanssa muodostuu vahva myötäelämisen tunne. Tätä tunnetta vahvistaa voimakkaasti useissa suosikkimusikaaleissani tanssi. Artisti ikäänkuin "tunkee" asiaansa yleisön korvista ja silmistä, jolloin ei voi olla reagoimatta.
Toinen kiehtova näkökulma on kokonaisuus ja ajatus siitä mitä esityksen aikaansaaminen edellyttää. Useita yksittäisä esiintyjiä jotka ovat harjoitelleet pienestä pitäen, kokeneen koreografin, musiikin, kaiken yhteensovittavan ohjaajan.... Väkisinkin tulee tunne että tälläinen on mahdollista vain tietynlaisen yhteiskunnan kehityksen kauttaa....
Miten olet itse löytänyt harrastuksen?
Muistan kuinka aikanaan ihastuin Sound of music-musikaalista niin, että vaikka en laulumiehiä ollutkaan, niin hyräilin pian muutamia kapplaeita ulkoa. Tosin taisi ihastuksessa olla paljon mukana hehkeää pääosan esittäjää.... Kuitenkin sitä mukaan kun vastaan käveli "uusia" teoksia (Superstar, My fair lady, Maija poppanen...) olin aivan yhtä innostunut. En aiemmin ole yrittänytkään miettiä mistä se johtui. Kun kuitenkin vielä muutama vuosi takaperin huomasin että saatoin satunnaisena iltana laittaa Cats:n videon pyörimään tai että Oopperan kuimmitus oli edelleen suosikkilevyjäni aloin miettiä asiaa tarkemmin. Totesin että jos kerran pidän levyistä / elokuvista näinkin paljon niin kannattaa varmaan käydä paikanpäällä katsomassa. Muutaman esityksen jälkeen olenkin ollut innoissani uudesta harrastuksesta....
Mikä siinä sitten viehättää? Musikkalit itsessään välittävät minulle tietynlaisen välittömän yhteyden laulajaan. Tuntuu siltä kuin hänen sanottavansa (viha, rakkaus, ilo...) olisi jotenkin aidompaa kun sen laulaa. Ehkä laulu (varsinkin nyky-yhteiskunnassa) viestii ikäänkuin siitä että on tosissaan. Että asia tulee suoraan sydämmestä? Jokatapauksessa laulajan kanssa muodostuu vahva myötäelämisen tunne. Tätä tunnetta vahvistaa voimakkaasti useissa suosikkimusikaaleissani tanssi. Artisti ikäänkuin "tunkee" asiaansa yleisön korvista ja silmistä, jolloin ei voi olla reagoimatta.
Toinen kiehtova näkökulma on kokonaisuus ja ajatus siitä mitä esityksen aikaansaaminen edellyttää. Useita yksittäisä esiintyjiä jotka ovat harjoitelleet pienestä pitäen, kokeneen koreografin, musiikin, kaiken yhteensovittavan ohjaajan.... Väkisinkin tulee tunne että tälläinen on mahdollista vain tietynlaisen yhteiskunnan kehityksen kauttaa....
Miten olet itse löytänyt harrastuksen?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.