tämä mummu alkaa olla niin lopussa kaiken sen tylyyden ja kyykyttämisen jälkeen, että enää ei edes jaksa taistella. Pakotan joka päivä itseni olemaan ajattelematta lapsenlastani.
Monta kuukautta olen taistellut miniäni kanssa saanko olla lapsen kanssa vaiko en ja olen sen taistelun hävinnyt. Enää en jaksa.
Ei päivää että en ajattelisi miten teen tästä lopun. Jospa miniäni edes haudallani heltyisi ja joskus oppisi ajattelemaan muita kuin itseään.
Monta kuukautta olen taistellut miniäni kanssa saanko olla lapsen kanssa vaiko en ja olen sen taistelun hävinnyt. Enää en jaksa.
Ei päivää että en ajattelisi miten teen tästä lopun. Jospa miniäni edes haudallani heltyisi ja joskus oppisi ajattelemaan muita kuin itseään.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Luin tuon juttusi, ja ihan tuli paha mieli puolestasi. Minkä ikäinen lapsenlapsesi on? Miten läheiset välit aikaisemmin oli lapsenlapseesi? Ikävä kun lapset joutuvat pelinappuloiksi aikuisten välisissä jutuissa!!
Eikä riitely sukupolvien välillä kenenkään asemaa paranna. Luulisi että se nakertaa molempien henkistä kanttia. Toivon hartaasti, että saat taas tavata lapsenlastasi! Kaikilla lapsilla siihen ei ole edes tilaisuutta, kun isovanhemmat ovat kaukana, tai heitä ei enää ole ollenkaan.
Älä lannistu, jospa asiat vielä järjestyvät!
Kiitos ymmästämyksestä.
Lapsenlapseni on pian vuoden ikäinen. Koko hänen elämänsä ajan olen taistellut miniäni kanssa tapaamisista. Alusta asti oli selvää, että minulle ei anneta sitä mahdollisuutta mitä miniäni vanhemmat saavat. He asuvat kaukana ja minä aivan poikani perheen lähellä. Lapsen synnyttyä piti odottaa, että toiset isovanhemmat tulevat ja saavat ensin pitää lasta sylissä, sitten hänen ystävät ja kummit ja muut vasta sen jälkeen oli minun vuoroni.
Mitään normaalia kanssakäymistä ei voinut olla, sääntöjä ja kieltoja oli niin paljon, että en tiennyt miten pitäisi toimia. Hellyyttä ei saanut näyttää, leperrellä ei saanut, sylissä ei saanut pitää, vaippoja ei saanut vaihtaa, lahjoja ei saanut tuoda, leikkiä ei saanut, ei nukuttaa ei syöttää. Nämä kaikki oli sallittua kaikille muille mutta ei anopille.
Mikään ei ollut normaalia, mikään ei ollut sallittua. Miniäni mielestä lapsenlapseni oli minulle liian rakas ja tärkeä ja hän ei sitä hyväksynyt.
Vuosi tätä taistelua on jatkunut ja nyt aikani alkaa olla lopussa. Olen saanut lyhyellä ajalla jo kaksi lievää sydänkohtausta ja verenpainelukemani ovat nousseet pilviin. Mitään tallaista ei aiemmin ole ollut. Valvon yöt ja murehdin ja ikävöin lasta ja myös omaa poikaani jolla ei ole lupa käydä pikkuisen kanssa minun luonani.
Miniäni kielsi jo kuukausia sitten että en saa ostaa lapselle joululahjoja.
Kaikki mitä lapselle olen hankkinut, vaatteet, lelut, kirjat mitä tahansa ovat jollain salaperäisellä tavalla hävinneet.
Säästin lähes 30 vuotta poikani tavaroita, leluja, vaatteeita hänen tuleville lapsilleen ja kun annoin ne, ei niitä enää ole olemassakaan.
Monet maksavat maltaita sellaisista mutta minun miniäni kai heittää ne roskiin vain sen takia kun minä olen ne antanut.
Kun edes tietäisin mitä olen tehnyt että tämän kohtelun ansaitsin. Riittikö vain että olen hänen miehensä äiti.
Itse en keksi mitään mitä pahaa koskaan olisin hänelle tehnyt. Olen kohdellut häntä paremmin kuin hän koskaan olisi ansainnut ja vain sen tähden kun hän on poikani vaimo.
Pahaa sanaa en ole sanonut, kaiken olen tehnyt hänen hyväkseen mitä olen osannut ja voinut ja enempäänkin olisin valmis jos vain saisin nähdä pikkuista. Kaipaan sitä lasta joka hetki niin, että en kykene tekemän mitään, en lähtemään minnekkään, en syömään en nukkumaan....
ja minun on pakottauduttava unohtamaan hänen olemassaolonsa että jotenkin selviän päivästä toiseen. Nyt se alkaa vain olla täysin mahdotonta, en enää jaksa tätä ikävää.
Itse olen sen puoleen onnellisessa asemassa, että saan nauttia lapsenlapsistani. Mutta jos se jostakin syystä evattäisiin, niin varmaan tunnelmat olisivat samat kuin sinulla. Tässä elämänvaiheessa lapsenlapset ovat tärkeintä elämässäni. Ymmärrän toki olla heitä omimatta, ja kunnioitan vanhempien kasvatusperiaatteita.
Ihmettelen miniäsi kieltoa leperrellä, tai pitää lasta sylissä. Tuskin täällä maailmassa hellyyttä liikaa on, eikä lapset pilalle sillä mene että saavat hellyyttä.
Ja se joululahjojen ostokielto, ja säilyttämäsi tunnearvoiset tavarat!?!?
Minäkin olen säästänyt lasteni joitakin leluja, ja kunhan lapsenlapset kasvavat, niin uskoisin että heistä on kiinnostavaa nähdä millä heidän vanhempansa ovat leikkineet.
Nämä ajatukset ovat täältä mummovinkkelistä katsottuja, mutta itse aikoinani olin todella kiitollinen anopilleni siitä että hän "paapoi"
lapsiani.
Eikä minulla olisi ollut oikeuttakaan kieltää lapsiltani suhdetta mummoonsa. Nyt aikuisina lapseni ovat sitä mieltä, että mummon kautta he saivat aivan korvaamatonta tietoa menneistä ajoista, ja sitä kaikkein tärkeintä: PYYTEETÖNTÄ RAKKAUTTA!
Voimia sinulle! Vaikka tuntuukin kuin taistelisit tuulimyllyjä vastaan.
Kirjoittele tälle palstalle miten asiat edistyvät.
kirjoittanut tänne ja minäkin vastasin sinulle.
Tilanteesi näyttää vain entisestään pahentuneen. Tuntuu, että olet romahduksen partaalla. Kertomuksesi tuntuu uskomattomalta ja järkyttävältä. Kuitenkin pitäisi kuulla myös miniän mielipide ennenkuin voi näin raskaisiin syytöksiin ottaa kantaa.
Se minua kaikkein eniten ihmetyttää, ettei poikasi ole puuttunut tilanteeseen. Onko hänkin hylännyt sinut kokonaan, vai käykö luonasi?
Jokin syy miniän käytökseen on pakko olla. Jos hänellä on mielenterveysongelmia, niin luulisi, että olisit niistä tietoinen. Olitko väleissä miniän kanssa ennen lapsen syntymää?
Muistelen edellisistä kirjoituksistasi, että miehesi kuitenkin vielä elää. Jos näin on, et kuitenkaan ole tilanteessa yksin. Ihmettelenkin mitä mieltä hän asiasta on.
Minä olen saanut tehdä kaikkea sitä, mikä sinulta on kielletty, mutta olen 100%:n varma, että jos olisin asemassasi, olisin luovuttanut. En koskaan olisi ruvennut tällaisesta asiasta taistelemaan. Rakastan äärettömästi lapsenlapsiani, mutta jos minut olisi työnnetty pois, en olisi ruvennut matelemaan kenenkään edessä. Eiväthän ne lapsenlapset koko maailmaa ole. Läheskään kaikilla heitä ei todellakaan ole, tai esim. avioeron vuoksi yhteydet ovat katkenneet. Syitä on pilvin pimein.
Loukkaannut varmasti, mutta kyllä minä olen sitä mieltä, että sinun suhtautumisesi, kylläkin ikävään tilanteeseen, on epänormaali. Mitä sinä öitäsi valvot ja murehdit SAIRAALLOISESTI lasta, johon ei edes oma poikasi anna sinun tutustua. Eihän kysymyksessä kuitenkaan ole sinun oma lapsesi. Kiukku puoleltasi selviämisesi kannalta tekisi poikaa.
Tilanne on sellainen, ettet näytä pääsevän siitä yli omin voimin. Yritä saada aika vaikka mielenterveystoimistosta. Jos voisit keskustella jonkun puolueettoman henkilön kanssa, niin ehkäpä saisit ammattilaiselta järkeviä neuvoja.
Olen hyvin pahoillani puolestasi ja toivon todella, että saisit apua ennenkuin romahdat ihan kokonaan, tai saat sen viimeisen sydänkohtauksen.
Sinulle on lapsenlapseen kohdistuneesta rakkaudesta tullut tavallaan sairaus, josta sinun tulisi parantua. Tuntuu, että kaikki tunteesi kohdistuvat pienokaiseen. Koko ajatusmaailmasi pyörii vain vauvan ympärillä. Tuntuu, että mikään muu ei enää merkitse sinulle mitään.
Miniäsi ehkä pelkää syviä tunteitasi. Hänestä ne eivät ehkä tunnu luonnollisilta, vaan ahdistavilta.
Ilmeisesti miniäsi ajattelee, että olet niin tunnekuohun vallassa, että pieni lapsi ei pysty ottamaan niin suurta annosta rakkautta vastaan.
Voitko keskustella kenenkään ulkopuolisen kanssa täsätä asiasta?
Äideille on äitiysneuvola, lapsille on lastenneuvola, ongelmalapsille on kasvatusneuvola, mutta meille mummeille, kummeille ja omaisille ei ole mitään paikkaa, missä saisimme ääneen puhua tunteistamme ja saada niihin järjestystä, jos meillä on ongelmia omien lapsien ja lapsenlapsiemme kanssa.
Emme voi mennä terveyskeskukseen ja vastaanotolle puhumaan lapsenlapseen kohdistuvasta torjutusta rakkaudestamme!
Voimmeko mennä mielenterveystoimistoon? Onhan tässäkin kysymyksessä elämän aiheuttama henkinen tuska ja ahdistus?
Sinä olet puhekumppanin tarpeessa. Kirjoita tänne meille palstalle. Ehkä meistä ei ole mitään apua, mutta sinulle itsellesi voisi olla hyväksi, kun voisit kirjoittaa tunteitasii pois sydämestäsi.
Mielenterveystoimisto on yksi mahdollinen paikka, missä voi käydä purkamassa ahdistustaan vaikeasta tilanteesta ja saada siihen uutta näkökulmaa ja selviytymiskeinoja. Toinen mistä voisi olla apua on seurakuntien perheasiain neuvottelukeskus. Sinne voi hyvin mennä myös mummo puhumaan suhteestaan aikuisen lapsen perheeseen ja sieltä voi saada tukea ja ihan käytännön neuvojakin.
Hae ihmeessä apua itsellesi! Toivon, että tilanteenne paranee ja pääsette lapsi ja sinä tutustumaan toisiinne. Älä anna periksi! Muista kuitenkin se, että syytteleminen ei ole paras tapa lähestyä miniää. Vaikka hän olisikin tässä tilanteessa "syyllinen", koeta antaa anteeksi ja olla muistuttamatta menneistä, jos hän vähitellen alkaa tulla suvaitsevaisemmaksi. Kaikkea hyvää teille!
Minusta on täysin luonnollista surra sitä, että ei pääse normaalisti luomaan suhdetta omaan lapsenlapseensa. Myös lapsen kannalta tilanne on todella ikävä. Nyt hän ei vielä osaa sitä surra, mutta vähän isompana hän varmasti arvostaisi rakastavaa isovanhempaa. Surusi on siis täysin oikeutettu ja ymmärrettävä, eikä sairaalloista.
Siinä kuitenkin toiset kirjoittajat ovat olleet oikeassa, että sinun pitäisi saada apua itsellesi, että selviät tästä tilanteesta. Hae apua itsellesi ja pyri myös ammattilaisten avulla saamaan tuo pattitilanne laukeamaan edes vähän, että saisit edes joskus lasta tavata.
Mieti yksin ja toisten kanssa rehellisesti myös sitä, oletko jotenkin itsekin vaikuttanut miniän käytökseen. Joskushan sitä itsekin ymmärtämättään saattaa loukata toista pahastikin. Jos olet vaikka niin tehnyt, voit varmaan myös yrittää parantaa tilannetta tekemällä aloitteen sovintoon.
Jos taas olet varma, että miniäsi on täysin ilman syytä katkaissut välit sinuun ja estää tapaamasta lasta, on sinun oikeus tuntea siitä suuttumusta. Älä kuitenkaan pura suuttumusta miniääsi, koska se ei varmaan tilannetta parantaisi. Parempaa tulevaisuutta teille kaikille!
enkä ymmärrettävyydestä, mutta edelleenkin se menee mielestäni sairaalloisuuteen asti.
Kirjoittajahan on saanut jo kaksi sydänkohtausta ja verenpaine on noussut pilviin. Hän sanoo suoraan, että hänen aikansa alkaa olla lopussa.
Kyllä tässä mielestäni on jo vakava masennus kyseessä, siis mielenterveysongelma, eli sairaus.
Eihän kukaan ole sanonut, ettei hän saisi asiaa surra, mutta kun hänellä, mitä ilmeisimmin, rupeaa olemaan henki, tai hengenlähtö kyseessä, niin eikö sureminen silloin ole mennyt sairaalloiseksi?
Eihän se lapsenlapsen puuttuminen nyt sentään koko muuta elämää saa sivuuttaa. Varsinkin, kun lapsi kuitenkin on terve, elää ja hengittää. Asiat voivat yht´äkkiä muuttua, kun lapsi kasvaa, tai sitten ei. Sen kanssa on vain elettävä.
Minä olen viisi kertaa istunut tyttäreni sairasvuoteen äärellä, hänelle tehdyn aivoleikkauksen jälkeen. Viimeksi ajattelin, että minä en enää kestä, en kestä. Sitten vastentahtoisesti ajatuksistani kumpusi, että pakkohan minun on kestää. En minä tästä mihinkään pääse.
Viimeisestä leikkauksesta on nyt yli neljä vuotta ja tuolla hän yläkerrassa lukee lehteä. Tosin koskaan ei voi tulevaisuudesta olla varma.
Ei se, ettei saa tavata lapsenlasta, tosiaankaan ole maailman pahin asia. Kun niitä pahoja asioita tulee tarpeeksi paljon, rupeaa suhteuttamaan niitä toinen toisiinsa. Harvalla se elämä kuitenkaan mitään ruusuilla tanssimista on. Ei edes lastenlasten kanssa. Aina on jotain...
Apua kirjoittaja kuitenkin tarvitsee ensitilassa. Keskustelu ammatti-ihmisen kanssa varmasti olisi parasta, mutta voihan olla, että jokin lievä lääkityskin olisi paikallaan. Terveyskeskuksestakin ehkä saisi apua tai ainakin neuvoja, mihin ottaa yhteyttä.
En omassa puheenvuorossani halunnut sanoa, että tuntemasi rakkaus lapsenlapseen olisi sairaalloista, vaan kokemasi torjunta, ja ahdistus ja suru, jota koet, on nyt vain ajan myötä lisääntynyt, ja se tekee sinut sairaaksi. Et pääse irti siitä ajatuksesta, että rakkautesi ei kelpaa. Siksi olet joutunut näiden tunteiden sisään, niin ettet pääse pois, normaaliin tunne-elämään.
Siksi toivoisimme, niin minä, kuin näköjään moni muukin kirjoittaja, että hakisit ammattiapua omaien tunteittesi selvittämiseksi. Mielesi on kaaoksessa ja olet sydänkohtaukseen saakka stressaantunut, kuten nimimerkkisikin sanoo.
Eivätkö miehesi ja poikasi pysty sinua tukemaan?
He eivät ymmärrä tunteitasi?
Mielestäni nyt ei pidä hakea syytä siihen, miksi tähän on tultu, ja kenen vika on, ettet saa tutustua lapsenlapseen. Nyt on sinun itsesi saatava mielenrauhasi takaisin. Sinulla on oikeus hakea ja saada apua.
Uskoisin, että sitten asiat muutkin selviävät.
Voimia sinulle!
Vaikea ottaa kantaa, varsinkaan kun ei ole kuullut miniän versiota asiasta.
Mitä miniä sanoo syyksi?
Eikö oma poikasi osaa sanoa asiasta mitään?
Miniä ei halua puhua ja itse en halua tehdä poikani elämää vielä vaikeammaksi kuin se jo on. Hän joutuu elämään sen ihmisen kanssa eikä se varmasti ole helppoa.
Poika kuitenkin asuu mielummin vaimonsa kuin äitinsä kanssa, mietippä sitä seuraavat pari viikkoa.
Mummu ei ole haluamassa poikaansa kotiin. Hän haluaisi luoda suhteen lapsenlapseensa. Siinä on iso ero.
Pojalle ja hänen vaimolleen ei ole oikein vielä selvinnyt, mikä on lapsi. Lapsi on henkilö, oma persoonansa, jolla on oikeuksia.
Lapsella on oikeus paitsi vanhempiinsa, myös isovanhempiinsa ja heidän hellyyteensä.
Ei lapselta saa kieltää ihmisiä. Veriside mummusta lapseen on olemassa, ja lapsellekin sen tulee olla tärkeä.
Viestisi on itsetuhoinen.. ITSETUHOISET AJATUKSET JA yksivuotias lapsi eivät kuulu yhteen! Kehoitan sinua hakemaan itsellesi ensin apua ja sinun on kuntouduttava huomattavasti tuosta syvästä masennukesestasi, ennen kuin edes mietit tapaavasi lapsenlastasi!! Itsemurhasta on jokainen itse vastuussa, siitä ei voi syyttää miniää, ei lapsen lastaan, ei mitään ulkoista tekijää! Terveen ihmisen psyyke kestää elämään kuuluvat ristiriidat!! Kehoitan sinua ottamaan heti yhteyttä psykiatriseen päivystykseen tai jos tuntuu että viikonlopusta selviät niin soita maamantaina ensitöiksesi mielenterveystoimistoon!! En usko että olisit oman pienen poikasikaan lähelle halunnut psyykkisesti voimakkaasti oireilevaa ihmistä! Jokainen äiti suojelee omaa lastaan! Sovitaanko nyt niin, että haet itsellesi apua?? ja aivan varmasti sen jälkeen kun pääset tervehtymisen tielle, saat tavata pientä lapsen lastasi ja poikaasi, tietenkin heidän perheelle sopivalla tavalla! Poikasi perhehän elää nyt toki heidän perheen omaa elämää!! Sinä olet aivan varmasti pojalle tärkeä äiti ja lapsen lapselle tärkeä mummo ja sinulle on heille sopiva sija, heidän elämässä!! Voimia ja jaksamista avun hakemiseen ja tervehtymiseen!! T. Yksi äiti