Onko joillakin entisillä vanhoillislestadiolaisilla kokemuksia kirkon sielunhoidosta tai muusta missä voi käsitellä asioita? Psykoterapiassa terapeutin on ehkä vaikeampi miettiä uskonnosta johtuvia ahdistavia kysymyksiä.
Sielunhoitajalle ei varmaankaan ole vierasta, kun asiakas puhuu miten ahdistavana kokee opit siitä, että kaikki muut paitsi vl:t ovat epäuskoisia. Miten helvettiin joudutaan jos ei ole vl sekä miten Jumala vihaa ja rankaisee kaikkia, jotka hylkäävät vl-uskon. Miten kakki muut paitsi vl:t menevät helvettiin, joka ikinen. Miten Jumalan armo ja rakkaus, johdatus, yms mahtuu vain vl-uskoon eikä yhtään sen ulkopuolelle.
Ei ihme, että jotkut sekosivat hoitokokouksissakin, kun heidät julmasti heitettiin Saatanan haltuun. Toivottavasti kukaan ei kuvittele että se tarkoittaisi automaattisesti helvettiin päätymistä, jos joku hoitomies helvettiin on jonkun tuominnut. Eihän Jumala kysele vl-johtomiesten mielipiteitä siitä kuka pääsee taivaaseen ja kuka ei. Turhaa se on ihmisten leikkiä Jumalaa.
Jumala käsite tulee monille hyvin pelottavaksi vl-uskossa. Iskostetaan että on pakko olla vl, jos mieli päästä taivaaseen. Ei muuten ole ihme, jos joistakin ex-vl ihmisistä tulee ateisteja ja Jumalan kieltäjiä. Hehän ovat tottuneet niin kovaan ja tuomitsevaan Jumalaan, joka ei tunne mitään armoa muita kuin vl-uskoisia kohtaan. Moni menee toiseen äärilaitaan, hylkää kokonaan uskonnon.
Vanhoillislestadiolaisuudessa kun nimitetään epäuskoisiksi kaikkia, jotka eivät ole vanhoillislestadiolaisia. Sekin on Raamatun vastaista. Epäuskoinen on se, joka ei usko Jumalaankaan. Mutta jos uskoo niin ei voi olla epäuskoinen, vaikka ei vl olisikaan.
Miten te ex-vl:t olette selvinneet siitä pelon ja ahdistuksen tunteesta, mikä liittyy siihen kun ei enää usko että vl usko opettaisi kaiken oikein, Raamatun mukaan?
Olisi ehkä helpottavaa jutella jonkun kirkon papin kanssa uskonkysymyksistä ja saada vastauksia. Itse ainakin koen niin suurta henkistä tuskaa ja painetta joka päivä. Olen sekaisin niistä kauhukuvista, mitä on mieleeni iskostettu koko elämäni ajan. Mieleen on jäänyt hyvin se, miten maailma on paha, miten kaikki muut ovat armosta osattomia, jumalattomia syntisiä. Eihän vl usko ole vapaata ja onnellista uskoa.
On monia ehtoja ja tekoja oltava, jotta voisi olla vl-uskovainen. On syntilista, että mitä ei saa tehdä. Jos tekee jotakin mikä on syntiä johtomiesten mielestä niin pitää heti tehdä parannus. On varmaan sellaisia jotka eivät pysty lopettamaan jotakin syntiä, mutta eivät voi ymmärtää mikä saa tekemään syntiä. Heille on joka päivä vain suorittamista se anteeksipyytely, kunnes taas sortuvat uudelleen syntiin. Mikä saa heidät tekemään jotakin, mikä on vl-uskossa kielletyksi määrätty. Jumalahan ei vl uskon mukaan tunne armoa syntiselle, jos siitä synnistä ei luovu, eihän koko aika voi tehdä parannusta yhä uudelleen samasta synniksi seuroissa saarnatusta asiasta. Mutta ei kaikki pääse eroon jostakin vl-uskon synniksi luetellusta asiasta. Silloin kai alkaa tuntemaan itsensä pahaksi, syylliseksi, huonoksi uskovaiseksi. Sehän se on se ehto, että tekee parannuksen ja hylkää syntisen elämän. Mutta entä jos ei joku pystykään olemaan kunnon uskovainen parannuksenkaan teon jälkeen. Missä se armo sitten on? On vain vl-uskossa jatkuvasti taisteltava ja vahdittava itseään, ettei tee mitään minkä vl usko on synniksi luetellut.
Parannuksen voi tehdä muullakin tavalla kuin miten vl-usko opettaa, mutta vl uskossa ei voi kuin yhdellä tavalla.
Vanhoillislestadiolaisuudessa pitää kaikkien ajatella aina samalla tavalla, ei saa epäillä että entä jos joku asia ei olekaan syntiä. Sanotaan, että sielunvihollinen kiusaa ja houkuttelee kun ei näe vl uskoa oikeana ja viattomana.
Ne jotka ovat vl-uskoisia eivät varmaankaan käänny kirkon puoleen sielunhoidollisissa kysymyksissä.
Sielunhoitajalle ei varmaankaan ole vierasta, kun asiakas puhuu miten ahdistavana kokee opit siitä, että kaikki muut paitsi vl:t ovat epäuskoisia. Miten helvettiin joudutaan jos ei ole vl sekä miten Jumala vihaa ja rankaisee kaikkia, jotka hylkäävät vl-uskon. Miten kakki muut paitsi vl:t menevät helvettiin, joka ikinen. Miten Jumalan armo ja rakkaus, johdatus, yms mahtuu vain vl-uskoon eikä yhtään sen ulkopuolelle.
Ei ihme, että jotkut sekosivat hoitokokouksissakin, kun heidät julmasti heitettiin Saatanan haltuun. Toivottavasti kukaan ei kuvittele että se tarkoittaisi automaattisesti helvettiin päätymistä, jos joku hoitomies helvettiin on jonkun tuominnut. Eihän Jumala kysele vl-johtomiesten mielipiteitä siitä kuka pääsee taivaaseen ja kuka ei. Turhaa se on ihmisten leikkiä Jumalaa.
Jumala käsite tulee monille hyvin pelottavaksi vl-uskossa. Iskostetaan että on pakko olla vl, jos mieli päästä taivaaseen. Ei muuten ole ihme, jos joistakin ex-vl ihmisistä tulee ateisteja ja Jumalan kieltäjiä. Hehän ovat tottuneet niin kovaan ja tuomitsevaan Jumalaan, joka ei tunne mitään armoa muita kuin vl-uskoisia kohtaan. Moni menee toiseen äärilaitaan, hylkää kokonaan uskonnon.
Vanhoillislestadiolaisuudessa kun nimitetään epäuskoisiksi kaikkia, jotka eivät ole vanhoillislestadiolaisia. Sekin on Raamatun vastaista. Epäuskoinen on se, joka ei usko Jumalaankaan. Mutta jos uskoo niin ei voi olla epäuskoinen, vaikka ei vl olisikaan.
Miten te ex-vl:t olette selvinneet siitä pelon ja ahdistuksen tunteesta, mikä liittyy siihen kun ei enää usko että vl usko opettaisi kaiken oikein, Raamatun mukaan?
Olisi ehkä helpottavaa jutella jonkun kirkon papin kanssa uskonkysymyksistä ja saada vastauksia. Itse ainakin koen niin suurta henkistä tuskaa ja painetta joka päivä. Olen sekaisin niistä kauhukuvista, mitä on mieleeni iskostettu koko elämäni ajan. Mieleen on jäänyt hyvin se, miten maailma on paha, miten kaikki muut ovat armosta osattomia, jumalattomia syntisiä. Eihän vl usko ole vapaata ja onnellista uskoa.
On monia ehtoja ja tekoja oltava, jotta voisi olla vl-uskovainen. On syntilista, että mitä ei saa tehdä. Jos tekee jotakin mikä on syntiä johtomiesten mielestä niin pitää heti tehdä parannus. On varmaan sellaisia jotka eivät pysty lopettamaan jotakin syntiä, mutta eivät voi ymmärtää mikä saa tekemään syntiä. Heille on joka päivä vain suorittamista se anteeksipyytely, kunnes taas sortuvat uudelleen syntiin. Mikä saa heidät tekemään jotakin, mikä on vl-uskossa kielletyksi määrätty. Jumalahan ei vl uskon mukaan tunne armoa syntiselle, jos siitä synnistä ei luovu, eihän koko aika voi tehdä parannusta yhä uudelleen samasta synniksi seuroissa saarnatusta asiasta. Mutta ei kaikki pääse eroon jostakin vl-uskon synniksi luetellusta asiasta. Silloin kai alkaa tuntemaan itsensä pahaksi, syylliseksi, huonoksi uskovaiseksi. Sehän se on se ehto, että tekee parannuksen ja hylkää syntisen elämän. Mutta entä jos ei joku pystykään olemaan kunnon uskovainen parannuksenkaan teon jälkeen. Missä se armo sitten on? On vain vl-uskossa jatkuvasti taisteltava ja vahdittava itseään, ettei tee mitään minkä vl usko on synniksi luetellut.
Parannuksen voi tehdä muullakin tavalla kuin miten vl-usko opettaa, mutta vl uskossa ei voi kuin yhdellä tavalla.
Vanhoillislestadiolaisuudessa pitää kaikkien ajatella aina samalla tavalla, ei saa epäillä että entä jos joku asia ei olekaan syntiä. Sanotaan, että sielunvihollinen kiusaa ja houkuttelee kun ei näe vl uskoa oikeana ja viattomana.
Ne jotka ovat vl-uskoisia eivät varmaankaan käänny kirkon puoleen sielunhoidollisissa kysymyksissä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kun irrottauduin vl-uskosta, ajattelin että katsotaan, voisinko saada yksinäisyydessäni tukea kirkon sielunhoitajalta. Valitsin varmaan onnettoman tapauksen työntekijöiden joukosta, sillä hän ei kyennyt auttamaan mitenkään. Hänen maailmansa oli vähintään yhtä ahdaskatseinen kuin minut eristäneiden vl-uskovaistenkin. Hänellä ei ollut hyväksyvää rakkautta eikä laajaa näkemystä.
Kirkon piirissä toki on laajaa ja rakkaudellista näkemystä omaavia, esim. Tulkaa kaikki -liike nykyisten kirkon vaalien yhteydessä. On monia tunnettuja pappeja joilla on aitoa sanottavaa, esim. rovasti Liisa Tuovinen.
Itse kuitenkin petyin kirkon kykyyn tukea. Luin Augsburgin tunnustuksen kannesta kanteen ja joitakin muita kristinopin keskeisiä tekstejä. Totesin etten sydämessäni voi yhtyä niihin ajatuksiin. Lisäksi kirkkon omat käytännön ratkaisut olivat kaukana omista näkemyksistäni vaikkapa nais- ja mies-pappeuskysymyksessä.
Siten minulla oli vankat ja väistämättömät perustelut erota kirkon jäsenyydestä.
Vuosikausien psyykkisessä kivussa, jonka irrottautuminen vl-liikkeestä ja erottamienn suvusta ja perhestä aiheuttivat, on eniten auttanut omakohtainen lukeminen ja mietiskely sekä hyvät ystävät.
Jokainen joutu tekemään päätöksensä yksin.
Toivon lämpimästi kaikkea hyvää sinulle omalla tielläsi!
Jatkan vielä. Viittasit, avaaja, siihen että vl-liikkeestä lähtenyt /ulos joutunut voi kadottaa kokonaan yhteyden Jumalaan.
Voi ryhtyä ateistiksi tms.
Asia ei ole näin suoraviivainen suinkaan.
Ihmisellä on aina myötäsyntyisenä hengellinen ulottuvuus, spiritualiteetti. Omaa ja Organisoitunut dogmeihin sidottu yhteisöllinen traditio, uskonto, on vain yksi tapa sitä toteuttaa. On monia muitakin tapoja.
itse en kaipaa jumalasuhteeseeni kanssani täsmälleen samalla tavoin ajattelevien painostavaa yhteisöä. hengellisyys on laajempi käsite kuin vain olla jonkin yhteisön rajoissa ehdollisesti hyväksytty ihminen.
Laajasti ajattelevat ja asioita mietiskelleet, elämänkokemusta hankkineet ja minut tällaisenani hyväksyvät ystävät riittävät. Monista asioista voimme olla eri mieltä eikä se suinkaan estä ystävyyttä.
Mitä hengellisyyden toteuttamiseen tulee, yksi tärkeimpiä seikkoja eettisen vastuun kannalta lienee se, millä tavoin me toisiamme kohtelemme eläessämme. Riippumatta siitä missä uskossa elämme. Olemme kaikki keskenämme veljiä ja sisaria ja meitä koskee lähimmäisyys.
Kun luin kirjoituksesi tajusin yhtäkkiä niin monta asiaa, että niin se on. Ihminen on hengellinen olento ja on väkivaltaa sitä yrittää kahlita ihmisen keksimiin sääntöihin. Jumala kyllä ohjaa ja kertoo, mikä on hyvää ja mikä ei. Rukous on kantava voima. Kaikkea hyvää sinulle!
Eipä ole kokemusta kirkon sielunhoidosta. Ja syykin on ainakin itselleni hyvin selvä. Olen hiljattain lähtenyt vl:istä, mutta uskoani en ole jättänyt. Itselläni vaikuttaa se, että olen lapsesta asti kuullut etteivät kirkon papit ole uskovaisia... Se kyllä jättää jälkensä, tuntuu, että on hyvin vaikea luottaa, että heillä olisi jotain annettavaa.
Enempi on tullut keskusteltua vl:ien ja ex-vl:ien kanssa uskon asioista. Mutta rankkaa se on, kun jopa omat vanhemmat ja sisarukset pitävät minua epäuskoisena. Puhumattakaan ystävistä ja tuttavista.
Olisi mukava kuulla, jos jollain on kokemuksia.
Vaikeinta varmaan on ollut miettiä uskon asioita juuri siitä näkökulmasta, että mitä Raamattu todella opetaa ja mikä on opittua ja juurrutettua lestadiolaisilta.
Krito-ryhmästä voisi olla apua. Tietoa täältä:
http://www.krito.fi