omia kokemuksia ja tuntemuksia lapsenne syntymästä. oliko esim.raastavaa nähdä kun oma kulta kärsi.miten kestitte sen..ja minkälaista lohdutusta nainen silloin haluaa? leikkasitteko napanuoran? kylvetittekö?olitteko sairaalassa yötä perhehuoneessa.kuinka teidän elämänne muuttui sen jälkeen? onko suhteenne puolisoon parantuneet vai pahentuneet? kertokaa mulle!
t:pian iskä
t:pian iskä
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kerron mitä mieheni on minulla kokemuksestaa kertonut. Hän sanoi, että oli vaikea katsoa synnytyksen kulkua, kun minulla oli niin kovat kivut. Naisena voin sanoa, että pitää vain olla kannustava ja sanoa että kaikki menee hyvin ja kannustaa jaksamaan. Ei pidä vähätellä kipua tai asian raskautta- se olisi pahin virhe. Ei pidä myöskään loukkaantua, jos nainen ei reakoi avunantoosi tai jopa huutaa tai syyttää sinua. Synnytyksen kulkua ja tunteita ja kipuja ei pysty ennustamaan tai hallitsemaan. Itse olin niin kipeä että maailma sumeni vähän väliä ja luulin olevani oikeasti kuollut jossain vaiheessa..todellisuuden taju hämärtyy. Mieheni alunperin sanoi ettei halua nähdä alapäätäni ponnitusvaiheessa tai leikata napanuoraa, ja sanoin että se on ok! =) loppuen lopuksi hän kuitenkin kurkisteli kun tukkaa rupesi näkymään ja leikkasi napanuorankin. meidän sairaalassa lasta ei kylvetetty heti synnyttyä, vasta myöhemmin osastolla. mieheni harjoitteli sitäkin. emme olleet perhehuoneessa mutta mieheni tuli heti aamusta ja lähti illasta. oli suurena apuna. minä olin todella väsynyt ja kipeä synnytyksestä, kovin itkuinen ja hormonimylläkkä oli kova. tunsin etten osaa hoitaa vauvaa ja mieheni oli siinä suurena apuna ja se on ok ja kannattaakin ottaa roolia hoitamisessa. sairaalassa hoitajat ovat opettamista varten.
itse synnytyksen ajan mieheni oli todella hermostunut. hän aina sanoi että menee käymään jossain. itse olin niin pökkyrässä etten tajunnut hänen poissaolojaan välttämättä. hän oli käynyt isien huoneessa kahvilla..ja siivonnutkin siellä hermotuksissaan. voit siis liikkua vapaasti, ilmoitat vaan naisellesi että menet käymään muualla. huolehdi omasta jaksamisestasi ja ruokailuista, hoitajat huolehtivat kyllä itse synnyttäjästä. pidä naisesi kädestä kiinni ja pidä hänestä huolta tukijana ja miehenä. ole ylpeä hänestä!
suhde..se onkin sitten toinen asia. ruusuilla tanssimista lapsen saanti ei ole, se on selvää. vaikeuksiin on varauduttava..se on vain realistista. en halua pelotella mutta usein miten se on niin. toisille enemmän, toisilla vähemmän.
on otettava huomioon naisen tunteet ja se mihin ääripäähän naisen keho raskauden ja synnytyksen aikana vedetään, on jotain suurta! Mies joutuu vain seuraamaan vierestä ja mikään ei ole tärkeämpää naiselle kuin ymmärtäminen. ja sehän ei ole niin helppoa koska miehellä itselläänkin on omat tunteet ja tarpeensa. pitää kuitenkin muistaa että vaikka olisi kuinka väsynyt..se on ohi menevää ja pitää yrittää YHDESSÄ..ei erikseen!
näillä palstoilla on keskusteluja raskauden jälkeisestä seksielämästä ja tunneelämästä kannattaa etsiä niitä ja lukea vinkkejä. siellä on hyviä kirjoituksia. auttaminen kotona kotitöissä, lapsen hoitamisessa on ensiarvoisen tärkeää. koska aika on rajallista, kannattaa keksiä puolison kanssa yhteisiä harrastuksia..lähteä vaunujen kanssa lenkille jne. nainen useinmiten hermotuu jos mies jatkaa harrastuksiaan ja menojaan muina miehinä jättäen naisen kotiin. muista että nainen on kotona kiinni lapsessa 24tuntia /vrk. ei pääse missään vaiheessa eroon siitä..se on henkisesti todella raastavaa ja väsyttävää. tue naisen naisellisuutta..järjestä teille kahden keskeistä aikaa, kevennä juuri naisen kotitöiden määrää, kehu naisen kroppaa vaikka se ei olisikaan loistossaan. liikkukaa yhdessä, äläkä kannusta vain naista liikkumaan tai laihduttamaan yksin.avain sanat ovat auttaminen käytännössä ja ymmärtämine ja ns. silkkihansikkain kohteleminen ensimmäisen vuoden ajan. puhun nyt naisen näkökulmasta ja sinusta tuntuu että aina vain naista ajatellaan...en vähättele miehen taakkaa..todella en! se on täysin erilainen kuin naisen taakka mutta varmasti yhtä raskas. pitää varoa vähättelemästä toisianne..toistenne rooleja kotona/töissä/vauvan hoidossa..molemmat teette osanne ja molemmat on yhtä tärkeitä ja välttämättömiä. sinun kannattaa ottaa asioista selvää, en saa tähän millään mahtumaan kaikkia asioita joita kannattaa huomioida. ja toisaalta..kaikki ovat niin erilaisia ja niin ovat myös ongelmat. mutta ongelmia tulee. ja lapsi on kriisi parisuhteelle..melkeinpä poikkeuksetta. mutta siitä voi selvitä! kärsivällisyyttä ja rakkautta vaan. pitäkää toisianne arvossa.
Vaimoni oli kyllä tietoinen mihin ryhtyi ja minä myös, joten kivut eivät tulleet yllätyksenä kummallekaan. Tottakai välillä sattui aivan jumalattomasti, mutta molemmat kyllä tajusimme, että sattuminen tarkoittaa sitä, että homma menee eteenpäin niinkuin pitääkin. Itse asiassa siinä tilanteessa olin todella tyyni, eikä jännittänyt tippaakaan. Stressihormoni antoi varmaan potkua...
Napanuoran leikkasin ja täytyy sanoa, että pirun sitkeää ainetta tuo on :D Kätilö kylvetti (minulta ei edes kysytty ja toisaalta en välttämättä olisi uskaltanutkaan heti - niin pieni se oli) ja antoi piikin, mutta minä sain pukea. Perhehuoneita ei ollut vapaana, joten jouduin tulemaan yöksi kotiin, mutta sain kyllä olla äidin ja lapsen kanssa pari tuntia ennenkuin heidät siirrettiin osastolle. Seuraavana päivänä onneksi järjestyi perhehuonekin. Siellä sitä onkin leppoisaa köllötellä ja hoitaa pientä, kun tietää että jos hätä tulee niin apua saa nappia painamalla. Tosin meillä meni onneksi kaikki todella hyvin.
Elämä muuttui siinä mielessä, että aikaisemmat viikonloppuriennot yms. ovat jääneet, enkä suoraan sanottuna niitä edes kaipaa. Parasta ajanvietettä on leikkiä lattialla lapsen kanssa. Taidan olla pehmoisi. Suhde puolisoon on muuttunut ehkä hieman etäisemmäksi, mutta siitäkin on keskusteltu ja todettu, että lapsi on nyt tärkein ja suhde kyllä kestää vaikka ei aina niin intohimoista olekaan.
Ei sitä synnytystä kannata stressata. Olet siinä vaimosi vierellä ja tuot hänelle juotavaa tai mitä nyt sattuu tarvitsemaan. Paljon on myös puhuttu siitä, että ei kannata katsella sinne alapäähän kun lapsen pää alkaa näkyä - ettei menisi seksihalut - roskaa sanon minä. Onhan se suoraan sanottuna aikamoisen näköistä, mutta pääsetpähän näkemään lapsen ennen äitiä (hehehe) eikä siitä jää painajaisia (ainakaan minulle ei tullut).
Synnytyslaitokselle kannattaa ottaa hyvät kotihousut ja tossut ja mukava paita. Moni sanoo myös, että kannattaa ottaa musiikkia mukaan esim. korvalappustereoissa. Täytyy vain ihmetellä niitä jotka haluavat ennemmin kuunnella musiikkia kuin olla vastasyntyneen lapsensa kanssa. Synnytyksessä tosin meillä oli pari CD-levyä mukana, mutta ei sitä musiikkia oikein kuunneltu vaikka se taustalla pyörikin.
Pullautti löysästä pillustansa lapsen jonka sitten otti omakseen valtion (SDP:n) suotuisella avustuksella. Mulle jäi maksajan rooli. Ei edes tapaamisia. Isätön lapsi jälleen.
aina vain enemmän ja enemmän täällä "rakkaassa" suomessamme.
Tämä on taas yksi osoitus siitä, että maailman vihatuin olento jolla ei ole ihmisarvoa on länsimainen valkoinen mies.
En minä ainakaan mitään napanuoraa leikannut. On kai yritetty tehdä jonkinlainen traditio. En kyllä tiedä mitä järkeä siinä on. Tunteeko olevansa huono isä jos ei leikkaa lapsensa napanuoraa, vai saako synnytyshenkilökunta jonkinlaista tyydytystä nähdessään isän leikkaavan lapsensa napanuoraa vai onko kyseessä jokin miehuuskoe? Homman keksijä varmaan vakuuttelee sen lähentävän lasta ja isää. Vanhempien ryypätessä kavereiden kanssa keskustelu menee "urotekoon" napanuoran katkaisusta. Ihan kuin vihkisit sillan käyttöön. No kai se on kivaa katkaista joku napanuora. Minä olin synnytyksen aikana vähän takavasemmalla ja kun lapsen itkun kuulin niin purskahdin itkuun. Kun hoitaja sitten antoi lapsen minulle niin itkin onnesta ja vaimollani oli ilme kuin koiraemolla jonka pennun vieras ihminen ottaa käteensä. En tiedä onko se vaimon alapään tuijottelu niin tarpeellista. Minä ainakin odotin sitä lasta kuin lapsi joulupukkia. Ei siinä mies pysty paljoakaan tekemään ja jos olet siinä takavasemmalla niinkuin minä olin. Siis vaimon pään vasemmalla puolella (tai voithan olla oikeallakin puolella) niin voit kuunnella vaimosi toiveita ja toteuttaa niitä.
Lapsen arvon nostamiseksi kannattaisi kuitenkin mennä naimisiin ennen lapsen syntymää, sillä sosiaalitoimistossa tehtävä isyyden tunnustaminen kuulostaa kunniakkaalta, mutta kyseessä on vaimollesi tehtävä huoraamisepäilykuulustelu jossa kyllä isyyden ylpeys ja kunnia viedään lopullisesti. Sosiaalityöntekijät saavat sinut tuntemaan kuin lapsi olisi jokin lahja sosiaalitoimistolta ja se alentaa lapsen arvoa. maistraattiin tekemään kuulutukset ja sopimaan vihkiaika ja sitten naimisiin jos ei jo olla.
Itse jouduin myös tunnustamaan isyyteni, mutta homma meni todella helposti. Kummankin nimet paperiin ja se siitä. Aikaa meni about 5-min.
Olen kuullut kyllä muunkinlaisista tilanteista, jotka ovat yltyneet lähes kolmannen asteen kuulusteluiksi. Vaikuttikohan oman kokemuksen helppouteen, että sossutäti olikin itse asiassa noin 50-V mies?
Tuo napanuoran leikkaus taitaa kyllä olla jokin nykyajan muoti-ilmiö ja yritys saada isällekin aktiivisempi rooli koko hommassa. Itse leikkasin, mutta ei minua siihen pakotettu.
Monennestako lapsesta oli kysymys ja oliko millainen paikkakunta. Minulla ensimmäisen lapsen tunnustamisesta tuli todella paha mieli, kun yhteishuoltajuudessakin pihtailtiin, ihan kuin heillä olisi siihen jotakin sananvaltaa ja se isyyden tunnustamiseen liittyvä isyyden toteaminen oli se varsinainen pelleily. Ajatteli reppana että kun on sosiaali-VIRANOMAINEN niin on vähän niinkuin poliisi-VIRANOMAINEN ja pellekuulusteluhan se oli. Mies sen suoritti. Kyse oli sosiaalidemokraattisesta kaupungista ja ilmeisesti kyseinen henkilö oli myöskin sosoaalidemokraatti. Kun sitten muutimme keskustavoittoiselle seudulle, niin toisten lasten kanssa vaan nimi paperiin ja muutenkin kaikki oli sujuvampaa. Avioliitto solmittiin vasta paljon myöhemmin. Sosialistisessa kaupungissa oli niin paha olla ettei yhteiselostakaan meinannut tulla mitään ja meinasimme erota vaimon kanssa, mutta kun muutimme keskustavoittoiselle seudulle niin elämä tuntui paljon luonnollisemmalta. Voisin tarkemminkin selittää, sillä monista luonnollisista asioista on tehty joissakin kaupungeissa sosiaalipoliittista tekotyötä. Luulen ettei sen isyydentunnustamisen asiallisuudella ole tekemistä tunnustuksen vastaanottaneen virkailijan sukupuolen kanssa vaan sen kaupungin politiikan kanssa. Sosiaalidemokratiaan liittyy sellainen käsitys ettei tavallisella ihmisellä ole kunniaa ja silloin viedään se isyyden kunnia. Olen esimerkiksi nähnyt saksalaisen upseerin isyystunnustuksen ja siinä oli niin juhlallisen tuntuinen paperi kuin olla ja voi. Paperista ihan huokui se kunnia mitä se saksalainen upseeri tunsi tunnustautuessaan suomalaisen lapsen isäksi.
Ensimmäinen lapsi oli ja paikka Helsinki.
olekkaan, niin kerrompa kuitenkin miten meillä..
mies oli mukana synnytyksessä alusta loppuun 8 viikkoa sitten.supistukset alkoivat säännöölisinä jo aamu neljältä...minä sitten valvoin siitä asti ja kun mies heräsi aamu kymmenen aikaan, hän hieman loukkaantui kun en ollut herättänyt häntä...totuus kuitenkin on, että ei hänest olisi paljoa apua ollut...kivut eivät olleet silloin vielä kovat eikä sairaalaan pitänyt lähteä...pitihän nänen antaa nukku että jaksaa sitten valvoa jos synnytys venyy...
no sairaalaan lähdettiin iltapäivällä...otettiin siinä ilokaasua ja istuttiin keinutuolissa...oli helpottavaa kun mies piti toisella kädellä kiinni ja toisella kädellä keinutti keinua samalla kun minä hengitin ilokaasua...hän muistutti hengittämisestä ja rentoutumisesta...
kun ponnistusvaihe alkoi, minun maailmani sumeni..en muista siitä jälkeenpäin paljon mitään...mutta oli ihana kun mies seisoi vierellä ja hänen kättään sain puristaa...jälkeenpäin nauroi että ei ollut tiennyt millainen voimanpesä olen..hän oli joutunut tosissaan painamaan vastaan kädellä ja että hän jossain vaiheessa oli sanonut minulle että minun pitää päästää irti...jotta hän sai vaihdettua kättä... :)
hän ainakin katsoi kun lapsi tuli ulos...olin puoli istuvassa asennossa ja siinä hän pystyi olemaan siis myös minun tukenani, samalla näkemään pojan ulos tulon..siinä on äiti niin sekaisin että en osannut edes katsoa kumpi tuli, vaan piti ihan kysyä, vaikka näin palleron suoraan edessäni verisenä ja limaisena:) eikä miehele ole mitään traumoja jäänyt..ei ole ainakaan sanonut mitään ja seksiä harrastamme ihan normaalisti(vähemmän kuin ennen, väsymyksen ja vaavin takia mutta kuitenkin normaalisti).Isä leikkasi kyllä napanuoran..ei kylvettänyt, ei edes kysytty halusiko..Emme olleet perhehuoneessa...totesimme että koska perhehuone maksaa kuitenkin sen kaksi kertaa enemmän ja mies ei vält edes pystyisi olemaan siellä, niin mitä turhaa...mies oli niin väsynyt että hän meni kotiin nukkumaan ensimmäisenä iltana(nukuin minäkin ja vauva oli vauvalassa), toisena iltana meillä kun mies lähti viettämänän varpajaisia niin oikeastaaan siinä olisi vain ollut yksi yö yhdessä..toki perhehuoneet on hyvä juttu isille ketkä haluavat viettää ensihetkekt vaavin kanssa, mutta meille perhehuone ei ollut välttämätön..isät kun ainakin hyksin naistenklinikalla saa olla klo10-21 äidin ja lapsen kanssa, ja mies vietti siellä aikansa aamusta iltaan...ja kun mies sai nukuttua hyvin ne kolme yötä, mitä minä jo valvoin, niin olipa ainakin valppaana ja nukkuneena kotona auttamassa kun tulimme kotiin..
eräs äiti kirjoitti todella hyvin mitä tulee ottaa huomioon... :)
meilläkin on ehkä keskinäinen hellyys ja läheisyys jäänyt pienemmälle, mutta uskon että se aikaa myöten korjaantuu...kumpikaan ei nähtävästi kärsi tilanteesta joten...olemme molemmat niin väsyneitä ettei sitä jaksaisikaan kiehnätä toisen vieressä...
meillä on miehellä menohalut pysyneet samana,minä taas totuin jo raskausaikana ettei aina pääse mihihnkään..jos mies lähti kuppilaan niin minun piti siis jäädä kotiin..toki niitä menoja ei nyt voi vaan tehdä...minä olen lähdössä ensimmäistä kertaa ulos ensi viikonloppuna..vähän jännittää:)
kannattaa nyt vaan nauttia niistä hetkistä kun voi vaan istua sohvalla toinen kainalossa...ilman että toinen korva on koko ajan kuulolla että milloin napero inahtaa... :)
Hyvää loppuodotusta molemmille!