pieni kysely olisi...
epileptikkohan pystyy elämään ihan normaalia elämää, kuinka monella teistä on perhettä?
veljeni ei halua edes ajatella mitään seurustelua yms. pitää epilepsiaansa esteenä...
eihän se mikään este ole mutta kertokaa teidän tilanteesta. onko jotenkin vaikeampaa aloittaa seurustelu?
haluaisin vaan ymmätää paremmin ja auttaa jos jotenkin vaan voin.
epileptikkohan pystyy elämään ihan normaalia elämää, kuinka monella teistä on perhettä?
veljeni ei halua edes ajatella mitään seurustelua yms. pitää epilepsiaansa esteenä...
eihän se mikään este ole mutta kertokaa teidän tilanteesta. onko jotenkin vaikeampaa aloittaa seurustelu?
haluaisin vaan ymmätää paremmin ja auttaa jos jotenkin vaan voin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
...tuohon en osaa sanoa, vaikeuttaako seurustelun aloittamista kun mulla oli tämä suhde jo päällä kun epi todettiin. Asiasta on kyllä täälläkin aiemmin juteltu ja monet kokevat epin hankaloittavan etenkin miehen kohdalla...
Mulla on kolme tervettä lasta ja puoliso, sikälis siis kaikki ok.
mutta toivon että joku kaunis päivä löydän miehen joka hyväksyy mut tämmöisenä kun olen.
Ihan normaalia elämää tässä elellään,ainoa poikkeus on esim.se,etten välttämättä jaksa valvoa viikonloppuisin yötä myöten kavereiden kanssa vaan jossain vaiheessa tulee nukkumatti hakemaan ja sitten mennään tutimaan ;)
Rohkaise vaan veljeäsi elämään mahdollisimman "normaalia" elämää voimavarojen mukaan! Seurustelun aloittaminen on ehkä vaikeampaa kun joutuu miettimään että "koskakohan tolle kerron epistä ja miten sesen ottaa...." Mutta jos mua ei hyväksytä sellaisena kun olen,niin ei väkisin.
Tunnen ihmisen jolla on epilepsia. Syö lääkkeitä ja kohtaukset pysyvät poissa.
Hän on naimisissa, on ihana vaimo ja kaksi lasta. Lapset terveitä.
Oma talo, ja itsekin työskentelee metsäkonekuskina metsässä, siis yksin omassa työvuorossaan.
On iloinen ja tekee ja touhottaa siinä missä muutkin.
Harrastaa ja käy ystävien kanssa viihteellä.
Eli, ihan normaalia elämää viettää.
Itsekin olen tavallaan epileptikko. Olen saanut kaksi kohtausta elämäni aikana, mutta minulla ei ole siihen lääkitystä.
Minä tiedän, että koska vaan voi tulla uusi kohtaus, mutta en elä sen pelossa. Vaan ajattelen että se tulee sitten jos tulee.
Elän ihan normaalia elämää ja teen samoja asiota kuin muutkin.
Ei se vaikuta mitenkään negatiivisesti omaan elämääni.
Tosin, itse järkeilen, että yritän nukkua tarpeeksi. Etten rasita itseäni liikaa.
Alkoholia yritän käyttää harvakseltaan ja vähän. Vältän vilkkuvia valoja tai muuta mikä voisi laukaista kohtauksen.
Älkää antako sen ja sen asian ajattelun pilata elämäänne. Vaan eläkää (seurustelkaa) niinkuin muutkin.
Kun täällä tämän kerran kerta ollaan.
Joten ottakaa siitä kaikki ilo irti, mitä otettavissa on!
vaikeaa seurustella sillä lääkitys
oli hyvässä hoitotasapainossa.
Nykyiselle miehelleni kerroin heti
sairauteni ja hän otti sen tyynesti
vastaan, rakastunut kun oli =)
Kolme lasta ja sairauteni on ollut
erityisen vaikea jo monta vuotta,
joten miehelleni sekä lapsillani on
paljon ollut huolen aiheitakin
sairauteni vuoksi.
Nyt menossa onneksi parempi jakso =)
Elämää tämä on ja jokaisen otettava
elämänsä niin kuin se annetaan ja
itse siihen voi myös vaikuttaa miten
sen elää.
Yksin ei tarvitse olla =)
Joopa joo "epilepsia ei ole este normaalille elämälle". No ei ehkä jos lääkkeet auttaa, mutta miten eläisit normaalia elämää jos pelkäät ja saat jatkuvasti kohtauksia. -Se on sillon täysin mahdotonta.
ollessa huono ei normaalia elämää
olekkaan vaan koko perheeseen se vaikuttaa.
Kyllähän se vaikuttaa sen jälkeenkin
vaikka lääkkeet tehoaakin ja kohtauksia
ei tulekkaan näin ainakin meillä.
Ja auta armias jos meillä menen päivällä pitkäkseni niin kyllä mua vahdataan
ja kysellään mun vointia ym.
Välillä niin kyllästymiseen asti,
että yök !
Helvettiin koko sairaus.
Helvettiin koko sairaus! Kun menee pitkälleen, ei saakaan rauhassa levätä! Sitä just! Jos päästän pienenkään ylimääräisen äännähdyksen, mieheni on vierelläni huolissaan. Eihän siinä mitään, mutta pelkään, että hän itse väsyy! (Niin kuin "omasivuiltani" näkyy olen 46 v. mieheni puolestaan on 60 v.)
Itsesääliä tietty, mutta välillä minusta tuntuu siltä, että just nyt ehdotan miehelleni; hae elämääsi uusi nainen...
Kyllä näin on, että seurustelun alkuvaiheessa varsinkin huono lääkitys vaikuttaa suhteen muodostumista. Eihän siitä pääse mihinkään, mutta ei sellaisen prognoosin takia kannata seurusteluajatusta hylätä! Tilanteet muuttuvat jne. Tasapainossa kun ollaan, ei hätiä mitiä ;)
Niin, niin, nää viimeiset rivit olivat enempikin alkuperäiselle kirjoittajalle... Tsemppiä kaikille!!
Sauvatar, voin kuvitella, että sinä olet kyllästynyt kaikkien näiden vuosien jälkeen, kun minäkin olen vasta runsaan puolen vuoden jälkeen! Yökätään joskus yhdessä ;)))
Tuota mä olen myös sanonut monesti,
että vaihda toiseen.
Ei ole pakko olla tälläisen taakan
kanssa jne....
Tulee miettineeksi,
ettei se sitten ole velvollisuuden
takia pakosta.
Tuleehan noita rakkauden tunnustuksia,
mutta silti sitä miettii kaikenlaista.
Toisaalta ei paljoa helpota olla
kohtaukseton,
kun kuitenkin takaraivossa piilee pelko.
Milloin se taas alkaa ?
Tätä tää on,
mutta onneksi ei päivittäin ja yritän
kuitenkin elää normaalia ja positiivista
hyvää elämää.
Kirurgiaan luotan enemmän,
kun poistetaan pesäke niin siihen loppuu kohtaukset ja hiljalleen lääkkeiden syönti.
Ihan kokemuksesta, epi ei vaikuta seurusteluun eikä muihinkaan ihmissuhteisiin.Kerroin nyk. miehelleni aika pian(heti) sairaudestani, eipä tuo vaikuttanut mitenkään. Osasihan toimia oikein , kun sain isoja kohtauksia, siis soitti ambulanssia ym. Edelleenkin tuo näkyy viihtyvän, siis että ihan normaalielämää voi elää ja muistaa, ei tää tauti ole mikään häpeä, päinvastoin, todistaahan se, että meillä on aivotoimintaa!!!
kiitos kaikille jotka ovat vastanneet.
ja voimia jaksamiseen.
Elämässä ei ole voittajia, on vain selviytyjiä
olen 47-vuotias epileptikko ja ihanan weeti-pojan
mummu oma poika on terve melkein pari metrinen hujoppi kihloissa kivan tytön kanssa
olen sairastanut epilepsiaa jo 9-vuotiaasta asti
ja olen oppinut sen että siitä täytyy oppia puhumaan muille olen aina reilusti kertonut niin työpaikallani kuin muille ihmisille sairaudestani on niitä pettymyksiäkin tullut en sitä kiellä mutta nyt olen ollut kohta 20-vuotta saman miehen kanssa ja hän on kestänyt kanssani
niin hyvät kuin huonotkin päivät (poikani isä on kuollut)
nykyisin kun epilepsiasta voi puhua ihan huoleti
ei se ole enään mikään tabu niinkuin ennen esimerkiksi minun mummuni meni hautaan siinä uskossa että minun sairauteni johtui isäni pahoista teoista