Reissumiesten vaimot!

Tuo paljon poissa kotoakin - on vähän suhteellinen käsite mutta kun taidan siihen joukkoon kuulua niin vastattakoon :)

Eli, meillä mies on vuodessa 50-100vrk pois kotoa. Välillä voi olla monen viikon putkia että nähdään vain viikonloppuna ja välillä taas kuukausia ettei ole yhtään päivää reissussa. Onhan tuohon jo tottunut reilun kolmen vuoden yhteiselon aikana joten ei se mitenkään sen kummemmalta tuntunut nytkään kun vauva on talossa. Voi johtua toki siitäkin, että niin paljon kuin häntä rakastankin niin viihdyn myös tosi hyvin yksin - tai siis nykyään kaksin :D ..ja monesti ajoitankin kavereitten kanssa menoja sitten noille reissupäiville, niin on varmasti jotain tekemistä. Vaikka hyvin aika kuluu ihan vain kotosallakin :)

Enemmänkin muut ovat huolissaan, jos sanon että mies on viiden päivän reissulla tulee kommentteja "ai niin kauan!" :D tai että "miten sinä jaksat.." jne. Ja itse hyvä jos kerkeän huomatakaan että mies on reissussa :P

tuo reissaaminen,mutta kokemusta siitäkin on.Mies oli viikot poissa ja viikonloput kotona.
Ei millään pahalla,mutta kirjoituksestasi päätellen kuulut siihen valittajakaartiin.Jos sinua jo nyt ottaa päähän niin sitten ottaa vielä enemmän kun vauva on talossa koska tunteet heittelee laidasta toiseen jo muutenkin.
Katkeruudesta en tiedä,mutta toisilla se on tosi rankkaa olla vauvan kanssa kahden.Itse kyllä kuulun myös näihin "pärjääjiin" ja viihdyin vauva-aikaan lapsen kanssa kahdestaankin.
Enemmänkin nyt kun lapset ovat suht isoja 4,9,14 niin kaipaisin hoitajaa kun itse menen jumppaan ja salille yms.Onneksi vanhin jo pärjää pienen hetken nuorempien kanssa ja pyhäkoulu on jumpan kanssa samaan aikaan niin kaksi nuorinta saan sinne....mutta oikealla asenteella ei ylipääsemättömiä ongelmia luulisi tulevan....hauskaa joulun odotusta!

sinusta ei tule katkeraa valittajaa. Vaikeaa voi olla se kun mies tulee reissustaan kotiin väsyneenä eikä jaksakaan heti ottaa vauvaa huomaansa vaan rojahtaa sohvalle (ja avaa ehkä oluen). Sinun täytyy alusta asti asennoitua siihen että olet vauvan "pääasiallinen huoltaja". Toki tulet joskus olemaan väsynyt vauvan hoidosta, mutta niin on miehesikin työn teosta. Se on tosi asia joka monilta äideiltä unohtuu.

Oma mieheni teki joskus pitkiä päiviä töissä ja joskus hoidin vauvaa useankin päivän yksin. Tuolloin ärsytti kun "aina" sai kaiken tehdä itse. Kun mieheni kuoli yllättäen vauvan ollessa 4 kk tajusin mitä on oikeasti tehdä kaikki itse.

Meillä isäntä ajaa rekkaa pohjoismaihin ja voi olla 2:kin viikoa pois, sit on pari vuorokautta kotona ja taas menee :(

Lapsia meillä on 3, 14,13 ja 12 -vuotiaat ja vauva tulossa sekä meiltä löytyy 7 koiraa ja 2 kissaa. Eikä mitään ongelmaa muuta kun isäntä on kotona niin tuntuu välillä että haitolla pyörii :)
Onhan se välillä rasittavaa ja vit##taa kun kaiken yksin pyörittää mutta kun on vahva luonne ja oikea asenne niin mikä ollessa.

Onneksi tätä ei enää kauan kestä kun isäntä jää keväällä kotiin, saa nähän miten sitten menee hermot :)

Mieheni on "aina töissä". Hän on ainoastaan lakisääteiset vuosilomat kotona. Viikossa on 1 vapaapäivä, yleensä lauantai tai sunnuntai.
Meillä on 4 lasta ja käytännössä olen yksinhuoltaja. Tiesin miehen ottaessani, että työhullu mikä työhullu. Mielestäni tämä on asennekysymys, että jaksaa. Nykyään onkin jo helpompaa kun lapset eivät ole enää pieniä.
Mieti ihmeessä jaksamistasi jos jo koirankin kanssa harmittaa. Vauvan kanssa on ihan erilaista kuin koiran, koirassa et ole koko ajan kiinni.
Mitä nalkuttamiseen tulee niin se ei mitään asioita paranna, päinvastoin!

Meillä ei usein ole työmatkoja, mutta vuorotyö kyllä. Joka kolmas viikko menen minä aamuisin töihin ja kun tulen kotiin, on mies töissä. Kun hän tulee, minä jo nukun ja aamulla hän nukkuu kun lähden töihin. Olen siis joka kolmas viikko "yksinhuoltaja" koko meidän katraalle. Sillä erolla, että mulla on vielä ne miehenkin sotkut siivottavana sen ajan, kun hän kuitenkin aamuisin kotona on.

Jos nyt jo hatuttaa koiran kanssa niin tilanne ei tulisi olemaan helppo vauvan kanssa. Vauva on ja pysyy ja ilman häntä et sitten menisi edes koiraa kusettamaan, se on totuus. Kannattaa joko vaihtaa miestä - miehen ammattia - tai unohtaa koko vauva-asia.

Ihan ensimmäiseksi on ainakin meillä tehty päätös, että mies on sitten se pääasiallinen leiväntuoja, itse teen töitä sen verran kuin pystyn ja jaksan. Puolisoni alalta kun ei oikeastaan reissuttomia töitä löydy, ja toisaalta hän pitää työstään ja viihtyy siinä.

Välillä on ollut rankkaa, varsinkin pitkien reissujen aikana, jolloin kyllä saan apua vanhemmiltani, appivanhemmiltani ja sisaruksiltani tarvittaessa. Vauva-ajat ovat olleet pahimpia. Pidämme myös kahta autoa, koska kotimaan reissuja puolisoni tekee myös omalla autollaan osittain, palvelut ovat melko kaukana, ja meilä on kuitenkin säännöllisiä menojakin. Auto tuo myös sen mahdollisuuden, että voin aina lähteä vaikkapa kyläilemään, jos seinät alkavat kaatua päälle.

Kun mies tulee kotiin, niin itse yleensä otan omaa aikaa sen päälle, vaikkapa käyn shoppailemassa, pitkällä lenkillä, elokuvissa tai karaokea laulamassa. Enää en kaipaa mieheni seuraa heti, enkä niinkään yhteistä aikaa miehen kanssa, vaan tosiaankin ensimmäisenä sitä ihan omaa aikaa, jolloin voi hengähtää. Toisaalta myöskin lapset kaipaavat isäänsä, ja he touhuavat sitten yhdessä miesten juttuja, poikia kun ovat kaikki (7, 3, ja 1 vuotiaat).

Näin on aina ollut, ja näin tulee varmaan vielä jonkin aikaa olemaankin. Toisaalta joskus ärsyttääkin, jos mies ei käy muutamaan kuukauteen missään. On jäänyt vähemmälle tuo harjoittelu siitä, että olemmekin kaikki kotona. Mies on jonkinverran ulkopuolinen käytännönasioissa, koska olen hoitanut lähes kaikki arkiset jutut, lääkärit, laskut, neuvolat. Tämä on johtanut siihen, että minä oikeastaan suunnittelen elämämme ja aikataulumme, kaikki kulkee yhden suuren kalenterin kautta. Kotona ollessaan mieheni joutuu sopeutumaan.

Lapsille tämä nykyinen järjestely on kuitenkin melko vaikea, vaikka ovatkin jo tottuneet isän poissaoloihin. Ikävä vaivaa, ja isää kaivataan. Siitä olemme pitäneet kiinni, että päivittäin saavat isänsä kanssa puhua puhelimessa, joskus yhdessä kirjoittelemme sähköpostia, ja kuvia lähetellään puolin ja toisin. Meillä siis on digikamera kovassa käytössä. Ensimmäiset askeleet, hampaan irtoamiset yms muut isot jutut jaetaan isän kanssa näin. Ei korvaa tietysti fyysistä läsnäoloa, mutta helpottaa ikävää osaltaan.

Alussa, varsinkin kun odotin esikoistani, olin mustasukkainen. Mietin aika paljon puolisoni mahdollisia tekemisiä, ja olin ihan varma, että hän pettää. Lopulta oli pakko tehdä tietoinen päätös, että en ajattele sellaista, koska en voi asialle kuitenkaan yhtään mitään. Oli vaan pakko luottaa.

Mutta kaikkeen sopeutuu, mielestäni matkatyö ei ole mikään syy jättää lapsia tekemättä. Etukäteen on turhaa murehtia liikaa, koska ihminen muuttuu ja oppii koko ajan lisää. En olisi nuorempana voinut kuvitellakaan, että tästä kaikesta selviän. Toisaalta myöskin turha nalkutus ja riitely on jäänyt pois, kun ollaan kotona, ollaan sovussa ja nautitaan yhteisestä ajasta.

..vaikka ap ei taidakkaan ehkä tätä enää nähdä..minä olen hommannut itselleni merimiehen..kuukausi poissa, kuukausi kotona...lapsiarjesta ei ole kokemusta kuin kahdelta kuukaudelta..yksi miehen kanssa ja yksi yh:na..
ennen lapsen syntymää, oli todella rankkaa olla kuukausi erossa.ikävä painoi joka päivä..mutta nyt kun vaavi on tullut, on ikäväkin helpottanut koska on koko ajan jtn tekemistä..mies taas ikävöi entistä enemmän...on jopa miettinyt unelma-ammatinsa lopettamista ja siirtymistä maihin töihin..siirtyy jos siirtyy, minulle tärkeintä on että hän viihtyy työssään(ja miel saa siitä vielä palkkaakin)...
vaikka vaaviarkea ei olekkaan eletty kuin juuri se kaksi kk:tta on jo huomattu miten tulevaisuus tulee todnäk olemaan..minä olen jo tottunut vaipanvaihtaja, kylvettäjä, pukija.Tiedän mitä puetaan milloinkin ulos jne jne..ja äitinä osaan jo tehdä vaikka mitä yhdellä kädellä;)
kun taas mies..noooh, vaatteiden valitseminen kestää vartin..vaipanvaihtoa joudun aina muistuttamaan..hän kysyy minulta miten pojan saa hiljaiseksi kun itkukohtaus iskee..ja kaiken kukkuraksi, kun lähden johonkin ja mies jää vaavin kanssa, hän epäilee "miten mä pärjään tän kanssa"...mieheni mielipidettä en tiedä, mutta minulla on paha olla hänen takiaan..en halua että mieheni kokee olevansa ulkopuolinen ja että hän joutuu kysymään minulta lapsemme hoidosta...en tiedä miten hän sen kokee tosiaan..
Ensimmäinen yh-kuukausi meni...noooooh...muksu oli 2vkoa kun mies joutui lähtemään..ja monena yönä soitin miehelle ja itkin..väsymystä ja vitutusta..apua toki sain vanhemmilta ja ystäviltä, mutta eihän se ole sama asia kuin oma rakas ja lapsen oma isä...
jos lapsia aiotte hankkia, tulee asennoitua jo etukäteen siihen että olet yksin osan ajasta..silloin ei auta ruikuttaa että "kun et koskaan ole kotona" ja kun sinä joudut siivoamaan jne jne...ja se on rankkaa...ei mitään ruusuilla tanssimista..mutta kyllä siitä varmasti selvää...meillä on nyt tullut riitoja siitä jos olen pyytänyt miestä vaikka nousemaan aikaisemmin kuin minä, lapsen kanssa että itse saisin nukkua, ja hän onkin väsynyt..silloin tulee toiselta puolelta sänkyä murahdus "vittu mua väsyttää"...ja silloin kilahtaa minulla..minä kun olen kuitenkin se joka herää öisin ja aamuisin yleensä(vaikka kiitettävän usein mies on suostunut sitten nousemaan)..enkä ole nukkunut kahteen kuukauteen kertaakaan kokonaista yötä putkeen..5 tuntia on pisin putki tähän asti...ja mies ei tunnu käsittävän sitä, että minäkin joudun tekemään erinäisiä asioita kun olen yksin vaavin kanssa..jos mies on yksin vaavin kanssa ja kysyn että mikset ole esim laittanut pyykkiä kuivumaan, niin vastaus kuuluu, koska olen ollut vauvan kanssa....en nyt tiedä tuliko tästä enempi minun oma valitusviesti vai neuvova viesti, mutta jos päätätte yhteisiä lapsia hankkia, voimia sinulle ja hänelle!:)