Aattelin vaan kirjotella jos tulis parempi olo tai lötyis samasta ongelmasta kärsiviä. Olen 22v. mies ja joutunut pienestä pitäen huolehtimaan kahdesta pikkuveljestä sekä siinä sivussa vanhemmistani, jotka molemmat ovat juoneet niin kauan kuin muistan.
Nyt sitten pitäisi omaa elämää aloitella, mutta siitä ei tunnu tulevan mitään. Olen niin läheisriippuvainen kuin vain voi olla. Hyysään kyllä muita, mutta itsestäni en jotenkin osaa pitää huolta. Ei sitä roolia niin vain napsauteta pois päältä.
Minun on vaikea saada ystäviä, koska tutustun kyllä helposti ihmisiin, mutta sitten kun pitäisi ruveta kaveriksi niin jotenkin aina peräännyn enkä tunne itseäni ystävyyden arvoiseksi. En siis osaa luottaa ihmisiin. Lapsuuden peruja tietenkin. 17-vuotiaana sairastuin paniikkihäiriöön ja masennukseen, josta alkoi todellinen alamäki. Olen käynyt psykiatrilla ongelmista juttelemassa, mutta en sielläkään uskaltanut kertoa asioiden todellista laitaa. Sain toki lääkkeitä, ja viinaa tietenkin olen runsaat määrät käyttänyt lääkkeenä, kuinkas muutenkaan. Lääkkeistä on ollut apua, mutta n. kuukausi sitten lopetin lääkityksen lääkärin kehotuksesta ja nyt tuntuu, että oireet ovat jotenkin palautumassa .
Onko kellään muulla paniikkihäiriötä sairastavalla sellasta et tulee palan tunne kurkkuun pidemmäksi aikaa. Se on tosi lamauttava tunne. Tuntuu et menee ihan jumiin, ei saa puhuttua ja ajatus ei kulje eli on vaikea keskittyä. Tuntuu et alkais itkettämään, mut ei sit kuitenkaan ala. Tänäänkin koulussa oli melkein koko päivä sellainen tunne. Ei opiskeluistakaan meinaa tulla mitään, vaikka muuten viihdyn koulussa hyvin.
Ei tästä elämästä tunnu tulevan mitään. Häpeän suuresti itseäni. Muut ikäiseni tuntuvat porskuttavan elämässä eteenpäin, mutta itse en saa tehtyä mitään. Itsemurhakin on viime aikoina käynyt yhä vahvemmin mielessä. Olisi hienoa mennä läheisriippuvaisten tukiryhmään ja yrittää toipua, mutta kynnys on niin suuri etten varmaan ikinä pysty menemään. Pitäis varmaan taas aloittaa lääkitys uudestaan, mutta auttaako sellainen todellisten tunteiden pakeneminen lopulta läheisriippuvaista ollenkaan. Todelliset tunteet pitäisi käsitellä selvinpäin, jolloin on mahdollisuus vapautua menneisyydestä ja alkaa elää nykyhetkeä. Tuntuu vain niin kovin vaikealta kun helpompiakin keinoja on.
Löytyykö samanlaisista asioista kärsiviä?
Nyt sitten pitäisi omaa elämää aloitella, mutta siitä ei tunnu tulevan mitään. Olen niin läheisriippuvainen kuin vain voi olla. Hyysään kyllä muita, mutta itsestäni en jotenkin osaa pitää huolta. Ei sitä roolia niin vain napsauteta pois päältä.
Minun on vaikea saada ystäviä, koska tutustun kyllä helposti ihmisiin, mutta sitten kun pitäisi ruveta kaveriksi niin jotenkin aina peräännyn enkä tunne itseäni ystävyyden arvoiseksi. En siis osaa luottaa ihmisiin. Lapsuuden peruja tietenkin. 17-vuotiaana sairastuin paniikkihäiriöön ja masennukseen, josta alkoi todellinen alamäki. Olen käynyt psykiatrilla ongelmista juttelemassa, mutta en sielläkään uskaltanut kertoa asioiden todellista laitaa. Sain toki lääkkeitä, ja viinaa tietenkin olen runsaat määrät käyttänyt lääkkeenä, kuinkas muutenkaan. Lääkkeistä on ollut apua, mutta n. kuukausi sitten lopetin lääkityksen lääkärin kehotuksesta ja nyt tuntuu, että oireet ovat jotenkin palautumassa .
Onko kellään muulla paniikkihäiriötä sairastavalla sellasta et tulee palan tunne kurkkuun pidemmäksi aikaa. Se on tosi lamauttava tunne. Tuntuu et menee ihan jumiin, ei saa puhuttua ja ajatus ei kulje eli on vaikea keskittyä. Tuntuu et alkais itkettämään, mut ei sit kuitenkaan ala. Tänäänkin koulussa oli melkein koko päivä sellainen tunne. Ei opiskeluistakaan meinaa tulla mitään, vaikka muuten viihdyn koulussa hyvin.
Ei tästä elämästä tunnu tulevan mitään. Häpeän suuresti itseäni. Muut ikäiseni tuntuvat porskuttavan elämässä eteenpäin, mutta itse en saa tehtyä mitään. Itsemurhakin on viime aikoina käynyt yhä vahvemmin mielessä. Olisi hienoa mennä läheisriippuvaisten tukiryhmään ja yrittää toipua, mutta kynnys on niin suuri etten varmaan ikinä pysty menemään. Pitäis varmaan taas aloittaa lääkitys uudestaan, mutta auttaako sellainen todellisten tunteiden pakeneminen lopulta läheisriippuvaista ollenkaan. Todelliset tunteet pitäisi käsitellä selvinpäin, jolloin on mahdollisuus vapautua menneisyydestä ja alkaa elää nykyhetkeä. Tuntuu vain niin kovin vaikealta kun helpompiakin keinoja on.
Löytyykö samanlaisista asioista kärsiviä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
MOI
NYT TARVITTAIS AKTIIVISIA, "SAIRAUTENSA" TUNTEVIA LÄHEISRIIPPUVAISIA JAKAMAAN AJATUKSIAAN, MIELIPITEITÄÄN, TUNTEITAAN JA KOKEMUKSIAAN LÄHEISRIIPPUVUUDESTA YHTEISÖÖN.
JOS OLET INNOKAS KIRJOITTAJA JA OLET VALMIS TARJOAMAAN VERTAISTUKEA TAI TUNNET ETTÄ TARVITSET ITSE VERTAISTUKEA, OLET TERVETULLUT YHTEISÖÖN OSOITTEESEEN: http://groups.msn.com/riippuvaiset/_whatsnew.msnw
Läheisriippuvuuden tuntomerkkejä
LR-persoonallisuudella on taipumus:
- suhtautua hyvin ahdistuneesti ja hätääntyneesti ihmisiin ja ongelmiin
- huolestua aivan naurettavistakin asioista
- pohdiskella muita ihmisiä ja puhua heistä paljon
- menettää yöunensa ongelmien tai muiden ihmisten käytöksen takia
-olla huolissaan
- olla löytämättä koskaan vastauksia
- tarkistaa ihmisten tekemisiä (kontrollointi)
-yrittää saada ihmiset kiinni pahanteosta
- kohdistaa voimavaransa muihin ihmisiin ja ongelmiin
- ihmetellä miksi voimat ovat aina lopussa
MONET lr-PERSOONALLISUUDET:
- ovat joutuneet elämään hallitsemattomien tapahtumien ja ihmisten armoilla, josta on koitunut heille surua ja pettymystä.
- pelkäävät antaa ihmisten olla sellaisia kuin ovat ja antaa asioiden tapahtua luonnollisesti
- eivät huomaa omaa kontrollin menettämisen pelkoaan eivätkä tee sille mitään
- kuvittelevat tietävänsä parhaiten, miten asioiden pitäisi olla ja miten ihmisten pitäisi toimia
- yrittävät hallita tapahtumia ja ihmisiä avuttomuuden, syyllistämisen, pakottamisen,uhkausten,neuvojen,manipuloinnin tai ylivallan avulla
TERVEISIN: MINTZU ALKOHOLISTIN AIKUINEN LAPSI JA LÄHEISRIIPPUVAINEN
tunnistan itseni tuosta kirjoituksestasi mutta en toki kaikin kohdin. Paniikkihäiriöni on aiheuttanut minulle tämän oman läheisriippuvuuden; mies, äiti, isä,veli. Mä kyllä huomaan kontrollin menettämisen pelon ja se tässä varmaan suurin tekijä onkin. Ja tuotakaan en allekirjoita, että tietäisin miten ihmisten ja asioiden pitäisi olla. Mutta muuten hyvä tiivistelmä! =)
kurkussa on ollut nyt useamman viikon ajan mun ongelmana. Inhottavaa, mutta siellä se vain on eikä lähde pois. Ehkä joskus. Itkenyt olen paljon. Kai se jotenkin "puhdistaa".
Sun kannattaisi varmasti puhua avoimesti sun lääkärin kanssa ja jutella uudestaan lääkkeistä. Viina ei kyllä auta mitään. Huonontaa todennäköisesti oloa.
Jaksamista sulle!
samoja tuntemuksia täällä..jos haluat vaihtaa ajatuksia niin tavoittelet osoitteesta [email protected]
Viina ei tosiaan auta yhtään tietysti helpottaa oloa hetkeksi, mutta seuraavana päivänä on paljon kauheampi olo ja sitten täytyy taas ottaa lisää viinaa.
Tämän viikonlopun ajattelinkin olla selvinpäin!
diagnoosin täyttävä.Käyppä tossa jorma tähkän sivuilla...hän on Tampereella avosairaalan erikoislääkäri eli sairaala on pelkästään perehtynyt epävakaisiin persooniin.
Samanlaista on elämä minullakin. Lapsena minä ja sisarukseni pidettiin huolta toisistamme sekä alkoholistivanhemmistamme. Olen ollut aina ylihuolehtivainen. Huolehdin muista ihmisistä, mutta en itsestäni. Olen selvinnyt elämästäni jotenkin ihmeen kaupalla lähes 40 vuotta, mutta nyt on kaikki romahtanut. Vanhempani ovat kuolleet, osa sisaruksistani kuollut ja mieheni jätti minut. Pohja elämältä on pudonnut täysin. Olen yksin ja onneton. Minulla ei ole ketään kenestä huolehtia. Minun pitäisi pitää huolta itsestäni, mutta sitä en osaa tehdä.
Olen sairaslomalla, syön lääkkeitä, käyn terapiassa,.. Elämä on ihan sekaisin.
On oikeastaan hyvä, että ongelmasi ilmenivät jo nyt. Miksikö? Sinä voit hoitaa itsesi kuntoon nuorena ja tulet elämään vielä pitkän onnellisen elämän. Minä uskon siihen! Sinun täytyy päästä psykoterapiaan ja rohjeta puhumaan ihan kaikista vaikeista asioista elämässäsi!!! Terapeutit ovat nähneet kaltaisiamme ja osaavat auttaa meitä! Sinun täytyy luottaa siihen. Minä olen saanut jo hieman apua psykoterapiasta, mutta matka montun pohjalta on vielä pitkä. 40 vuotta alamäkeä on vienyt minut hyvin alas. Sinulla tie ylös on lyhyempi. Sinä selviät! Usko siihen!
Voimia sinulle!!!
itselläni parisuhde on kärsinyt jo heti alkuun (kohta tulee puoli vuotta) kamalasti tästä mikä luulen että on lr:ää. ja nyt kun olen lukenut enemmän aiheesta, ja varsinkin sun jutun, monet vanhatkin jutut mitä on tapahtunut tulvi mieleen ja ne on kyllä olleet sellaisia, mitkä takuulla vaikuttavat käytökseeni. oon jotenkin jatkuvasti levoton. en oikein osaa enempää tässä, mutta musta olis mukavaa jos vaikka laittaisit mulle suoraan postia [email protected] jos sua kiinnostais molemminpuolinen keskustelu omista ajatuksista ja ongelmista mitä joutuu tän takia kohtaamaan arjessa. ehkäpä voitais sitä kautta piristää toisiamme. hyvää jatkoa joka tapauksessa!!