mutta silti se alkaa tuntua päivä päivältä parhaimmalta vaihtoehdolta. Päälisin puolin kaikki näyttäs olevan kunnossa, ihana vaimo, mahtava 1,5 vuotias poika, töitä yms. asiat kunnossa, mutta vuosikaudet olen kärsinyt kasvavasta yksinäisyydestä, eikä minulla olekaan koskaan ollut ystäviä, eikä nykyään edes kavereita.
Jotain vikaa minussa varmaan on, mutta en itse tiedä mitä...äiti ja isä on minut hyljänneet ollessani pari vuotias ja luulen siitä juontavan epäsosiaalisuuteni. Vanhemmiten on alkanut myös painamaan tuo isän ja äidin menetys, vaikka se ei nuorempana tuntunut miltään ja jollain tavalla minä oikeaa äitiäni ja isääni taidan vihatakkin.
Ikää on kohta jo 41 vuotta, joten en usko asioiden enää parempaankaan muuttuvan.
Tuo itsari alkaa olemaan mielessä yhä useammin, mutta jotenkin ei rohkeus siihenkään tunnu riittävän.
Jotain vikaa minussa varmaan on, mutta en itse tiedä mitä...äiti ja isä on minut hyljänneet ollessani pari vuotias ja luulen siitä juontavan epäsosiaalisuuteni. Vanhemmiten on alkanut myös painamaan tuo isän ja äidin menetys, vaikka se ei nuorempana tuntunut miltään ja jollain tavalla minä oikeaa äitiäni ja isääni taidan vihatakkin.
Ikää on kohta jo 41 vuotta, joten en usko asioiden enää parempaankaan muuttuvan.
Tuo itsari alkaa olemaan mielessä yhä useammin, mutta jotenkin ei rohkeus siihenkään tunnu riittävän.
Vastaukset 6
Vanhimmat
parempaa tulossa tai luvassa... vaikka poika siinä kasvaa ja kehittyy....Hän, jos kuka, tarvitsee isän itsellen! Muista se.
Mieluummin siis nirri pois kuin mennä hakemaan itselleen apua, niinkö? Ryvet nyt itsesäälissä.
Lapsen syntymä avaa usein vanhemmissa omia tunnelukkoja. Sulla se on hylkäämiskokemus. Joka ei aiemmin pahemmin ole vaivannut, mutta nyt noussut pintaan.
Otappas, kuule, yhteyttä vaikka terv. keskuslääkäriin ja kerro hänelle sama, minkä tänne kirjoitit.
Tai ota yhteys mielenterveystoimistoon. saatat päästä sinne suoraankin, keskustelemaan ja auttamaan itseäsi tässä tilanteessa.
Tulet huomaamaan, että vointisi kohenee. Pääset piinaavista itsetuhoajatuksista. Voitat elämän.
Koitatko kostaa omalle pojalle sen mitä vanhempasi ovat aikanaan sinulle tehneet? Hylkäisit hänet?
Tosi Reilua!
Arvaappa aattelisikos hän aikanaan että, Kiitti vaan faija!
Tiedätkös, että kuulostat Sika-itsekkäältä, sellaisen korviin, jolla on hiukkasen ongelmiakin...
(olen yh-äiti, terveys menetetty, ja kahta duunia koitan painaa, vuorotta...)Voin sinulle kertoa että minutkin on hylätty kolmivuotiaana, tai siis annettu pois, kasvatiksi, koska minulla todettiin (lievä) aivovamma, ja vanhemmillani oli jo ennestään terve poika. En vain koskaan ole keksinyt olla katkera asiasta, kasvatus äitini oli ihana. Kasvatus isäni kuoli ollessani hyvin pieni.
Ehkä elämä on Sinulle liian helppoa kun haastetta ei tunnu löytyvän. Vanhoissa märehtiminen ei ole kenellekkään hyväksi, alahan märehtimään tulevaisuutta, ei omaasi, sen olet jo tyhmyyttäsi hukannut, vaan pojan. Sen olet hänelle velkaa.
Katsotaan kauanko Sinulta vie oivaltaa, että ihminen on oman onnensa seppä, siihen ei vanhemmat vaikuta.
Ihmisen onneen vaikuttavat monet asiat, kukaan ei täällä yksin porskuttele, vaikka moni menestyksensä omaksi ansiokseen mieluusti laittaakin.
Muiden ihmisten vaikutus on valtava, etenkin äidin ja isän lapsuudessa. Siellä rakennetaan tai jätetään rakentamatta perusturvallisuus ja luottamus ihmisiin. Kasvatus ja mallit vaikuttavat lopun elämän. Niihin voi kovalla työllä vaikuttaa itsekin.
Myös terveydentila, työtilanne, silkka sattuma jne. vaikuttavat ihmisen onneen ja hyvinvointiin.
minusta positiivinen asia, ettei rohkeus riitä tappamaan itseään. Tällöin on rohkeutta myös se, että uskaltaa sen myöntää.
Ihmisen elämä ei aina ole sitä, mille näyttää päällepäin. Voi olla kaunis vaimo, uusi koti, hyvä työ, hyvä taloudellinen tilanne ja voi sairastua vakavasti tai vaimo voi pettää tai voi tulla muuta. On hyvä, että olet tiedostanut ongelmasi ja täällä ne kertonut.
Mietin, millainen suhde sinulla on vaimoosi? Tietääkö hän aikeistasi? Krjoitit, että sinulla on ihana vaimo, joten tulkitsin, että rakastat häntä. Onko suhteenne avoin?
Yksinäisyys on rankka asia kenelle tahansa. Oletko yrittänyt tutustua ihmisiin esim. harrastusten kautta, pitää yhteyttä mahdollisesti koulukavereihin, sukulaisiin? Toisilla ihmisillä tutustuminen on hankalampaa esim. ujouden vuoksi.
Sinulla on käsittelemättömiä, vaikeita asoita, jotka ovat nousseet nyt pintaan. Ehkäpä sinulla siihen vaikuttaa se, että oma lapsesi on pieni, juuri siinä iässä, missä vaiheessa vanhempasi sinut hylkäsivät. Oletko yrittänyt ottaa yhteyttä vanhempiisi, vai ovatko he edelleen tavoittamattomissa? Vai onko se niin kipeä ja häpeällinen asia, ettei ehkä haluakaan "alentua" siihen, kun on kerran hyljätty? Oliko vanhemmillasi "syyt" hylkäämiseen, esim. mielenterveys-/huume-/alkoholiongelma? Ajattelivatko he, etteivät ole oikeita ihmisiä pitämään sinusta, lapsestaan, huolta ja luulivat, että joku toinen tekisi sen paremmin?
En usko, että vika on sinun. Jokainen "normaali" vanhempi rakastaa lastaan. Juuri koskaan ongelmat eivät hylkäämisessä johdu lapsesta, vaan vanhempien omien elämän ongelmista. Ei siis ole sinun syysi, että olet joutunut kokemaan näin raskaita asioita. Ehkäpä luopuminen sinusta on ollut vanhemmillesi vaikeaa tai sitten he ovat täysin tunteettomia ihmisiä.
Nyt, kun vanhat asiat ovat nousseet pintaan noin vahvasti, on aika purkaa ne, elää ne vihdoin pois, ainakin niin, että oppii elää niiden kanssa. Jos et voi puhua vaimosi kanssa, suosittelen, että varaat ajan oman kuntasi perusterveydenhuollon kautta terapiaan. Kävisit puhumassa kouluttautuneen sairaanhoitajan/ psykiatrin kanssa. He ovat nähneet js kuulleet monenlaista ja ovat sitä varten, että auttavat. Kynnys on korkea, miehillä vielä varmasti korkeampi kuin naisilla. Minä kävin vuoden ajan terapiassa vaikka työskentelen samassa talossa terapeuttini kanssa. Välillä se tuntui turhallekin, mutta auttoi aika paljon. Kynnys oli kauhean korkea mennä ensimmäistä kertaa, aika teki mieli perua... Mutta kun meni ja voitti itsensä, oli joku, joka kuunteli, jota kiinnosti minun asiani.
Minulla myös on jäänyt lapsuusajoista traumoja ja katkeruutta vanhempiani kohtaan. olen oppinut nyt hyväksymään vaikeita asioita, ja en enää ajattele, että olin huono lapsi ja vika eri asioihin oli minussa.
Tuntemasi viha siihen, ettet voinut lapsena edes yrittää estää vanhempiesi tekoa, ja viha heidän tekoaan kohtaan on normaali, oikeutettu tunne. Mutta jos viha jää kytemään sisällesi ja syö sinua pikkuhiljaa sisältäpäin, ei se ole hyvä asia sekään. Vanhempasi ovat jättäneet sinut, kun olit 1,5- vuotias. Oliko sinulla joku, joka piti huolta ja välitti- vaikkei se missään nimessä ole sama asia kuin oman äidin ja isän huolenpito.
Päällimäisenä nousi mieleen kirjoituksesi luettuani, että olisitko valmis itse tekemään omalle lapsellesi niin kuin sinulle on tehty? Lähtemään hänen elämästään, kun hän ei vielä osaa sanoa asiaan mitään, ei osaa estää sinua, ei ymmärrä vielä...
Tiedän, että kun ihmisellä on tarpeeksi vaikeaa, ei välttämättä jaksa aina ajatella muita. Mutta jos jaksaisit ajatella, mille vaimostasi tuntuisi, mille lapsestasi tuntuisi, jos riistäisit itseltäsi elämän. Vaimosi hoitaisi teidän yhteisen lapsenne yksin. Ehkä pieni lapsesi ajattelisi aikuisena samalla tavalla, että isä hylkäsi, kun hän oli vielä pieni. Ehkä hänelläkin saattaisi kalvata ajatus, että oliko hänessä jotain vikaa?
Jos tapat itsesi, elämäsi oikeasti loppuu. Se päättyy, etkä voi saada sitä koskaan takaisin. Ajattelepa omia hautajaisia, millainen tunnelma sielllä OIKEASTi olisi, jos lopettaisit elämäsi. Minun ystävä tappoi itsensä 4 vuotta sitten. Ei hän varmaan jaksanut/ osannut kuvitella, kuinka paljon surua, itsesyytöksiä ja kysymyksiä hänen kuolemansa jätti jälkeensä. Jälkeenpäin mietti vain, että jos olisi tiennyt, jos hän olisi puhunut, jos olisi voinut auttaa häntä... Niin jokaisella meistä on vain yksi elämä, toisilla lyhyt, toisilla pitempi. Ehkä sinä elät vielä siksi, että sinulle rakas lapsesi tarvitsee sinua?
Toivon, että sinulla on rohkeutta myös voittaa mahdollinen kova kynnyksesi ja hakea apua. Tekisit sen itsesi vuoksi, mutta myös lapsesi vuoksi, sillä ehkä hän vaistoaa tunnetilasi ja se saattaa heijastua häneenkin. Puhuminen asioista, niiden läpikäyminen auttaa. Voi kuulostaa tyhmälle, mutta kokeilepa kirjoittaa kirje vanhemmillesi, jota et koskaan lähetäkään. Kirjoita siihen kaikki tunteesi, vihasi, tuskasi, itsesyytöksesi, mille tuntuu nyt, kirjoita kaikki sanoja säästelemättä ja kuvittele heidät lukemassa kirjettäsi. Sitten revi kirje. Ainakin minun kohdallani tämä tapa auttanut.
.." mahtava 1,5 vuotias poika".. Eikä puhettakaan itsarista! Jos pahalta tuntuu niin hoitoon.
eli nyt otat yhteyttä oman työpaikkasi lääkäriin ja sit juttelet vaimosi kanssa. Kyllä ne asiat rupee siitä sitten lähtemään parempaan suuntaan. Toivon sinulle sydämmestäni kaikkea hyvää ja etsimään apua