Hei. Kaikille teille, jotka nyt juuri haudotte itsaria päivästä päivään ja ajattelette, että se on paras ratkaisu, paras pakokeino pahasta olosta.
Minä tein niin koko viime kevään, 3 kuukautta. Yritin sitä 17.2. tosin amatöörinä en onnistunut rannettani viiltämään vaan jouduin ensiapuun josta ohjattiin heti psykiatriselle osastolle sairaalaan. Siellä päässäni pyöri vain yksi ajatus: tappaa itseni. Eräänä päivänä otin taksin ja menin kotiin, laskin onko tarpeeksi trisyklisiä ja unilääkkeitä itsariin. Olihan niitä. Otin ne laukkuuni ja ostin vielä partakoneen teriä mukaan. Pidin niitä osastolla koko ajan kaapissani ja suunnittelin päivän, jolloin tappaisin itseni huoneeni vessassa lukkojen takana. Näin vain mielessäni, miten yöllä istun sinne lattialle ja vedän kaikki lääkkeet naamaan ja heti perään viillän ranteeni auki. Tämän päivän piti olla 29.3. Istuin sen päivän sairaalan nojatuolissa tuijottaen eteeni haudanmustassa synkkyydessä. Juuri sinä päivänä määrättiin huoneeni vaihto, siinä ei ollut vessaa. Menin sitten yleiseen vessaan ja viilsin rannettani epätoivoisena. Ei tullut mitään. En uskaltanut tehdä sitä siellä, kun hoitaja tai joku potilastoveri olisi voinut tulla koputtelemaan ovelle. Sitten lääkäri määräsi sähköhoidon, kun depislääkkeet eivät olleet auttaneet. En voi sanoin kuvata sitä itsetuhoisuuden ja masennuksen kuilun syvyyttä, minkä koin keväällä. En myöskään nukkunut lainkaan, tärisin väsymyksestä ja pahoinvoinnista koko ajan. En osannut edes ikävöidä rakkainta ihmistäni maailmassa, omaa suloista tytärtäni. En jaksanut enää mitään. En nähnyt seuraavaa päivää, en syytä elää.
Sähköhoito pelasti minut. Se nosti ensimmäisen kerran jälkeen jo ylös ja kolmannen kerran jälkeen se oli parantanut minut täysin. Sain sitä yhdeksän kertaa ja lähdin toukokuun lopussa sairaalasta iloisena, onnellisena, hyvin nukkuvana, elämänhaluni takaisin saaneena kotiin. Otimme tytön kanssa kissanpennun. Nautimme kesästä ja kiitin joka ainoasta päivästä hänen kanssaan ja että saan elää.
Kaikesta voi toipua! Kaikella on tarkoituksensa. Mikään ei kestä ikuisesti!
Toivon voimia sinulle, joka olet nyt tuollaisessa tilanteessa. Hae itsellesi apua, mene ensiavun kautta. Tulevaisuus on edessä, vaikka nyt se ei siltä tunnu.
Minä tein niin koko viime kevään, 3 kuukautta. Yritin sitä 17.2. tosin amatöörinä en onnistunut rannettani viiltämään vaan jouduin ensiapuun josta ohjattiin heti psykiatriselle osastolle sairaalaan. Siellä päässäni pyöri vain yksi ajatus: tappaa itseni. Eräänä päivänä otin taksin ja menin kotiin, laskin onko tarpeeksi trisyklisiä ja unilääkkeitä itsariin. Olihan niitä. Otin ne laukkuuni ja ostin vielä partakoneen teriä mukaan. Pidin niitä osastolla koko ajan kaapissani ja suunnittelin päivän, jolloin tappaisin itseni huoneeni vessassa lukkojen takana. Näin vain mielessäni, miten yöllä istun sinne lattialle ja vedän kaikki lääkkeet naamaan ja heti perään viillän ranteeni auki. Tämän päivän piti olla 29.3. Istuin sen päivän sairaalan nojatuolissa tuijottaen eteeni haudanmustassa synkkyydessä. Juuri sinä päivänä määrättiin huoneeni vaihto, siinä ei ollut vessaa. Menin sitten yleiseen vessaan ja viilsin rannettani epätoivoisena. Ei tullut mitään. En uskaltanut tehdä sitä siellä, kun hoitaja tai joku potilastoveri olisi voinut tulla koputtelemaan ovelle. Sitten lääkäri määräsi sähköhoidon, kun depislääkkeet eivät olleet auttaneet. En voi sanoin kuvata sitä itsetuhoisuuden ja masennuksen kuilun syvyyttä, minkä koin keväällä. En myöskään nukkunut lainkaan, tärisin väsymyksestä ja pahoinvoinnista koko ajan. En osannut edes ikävöidä rakkainta ihmistäni maailmassa, omaa suloista tytärtäni. En jaksanut enää mitään. En nähnyt seuraavaa päivää, en syytä elää.
Sähköhoito pelasti minut. Se nosti ensimmäisen kerran jälkeen jo ylös ja kolmannen kerran jälkeen se oli parantanut minut täysin. Sain sitä yhdeksän kertaa ja lähdin toukokuun lopussa sairaalasta iloisena, onnellisena, hyvin nukkuvana, elämänhaluni takaisin saaneena kotiin. Otimme tytön kanssa kissanpennun. Nautimme kesästä ja kiitin joka ainoasta päivästä hänen kanssaan ja että saan elää.
Kaikesta voi toipua! Kaikella on tarkoituksensa. Mikään ei kestä ikuisesti!
Toivon voimia sinulle, joka olet nyt tuollaisessa tilanteessa. Hae itsellesi apua, mene ensiavun kautta. Tulevaisuus on edessä, vaikka nyt se ei siltä tunnu.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kiitos todella tarinastasi :) olen helpottunut, että on myös tarinoita, jotka päättyvät onnellisesti. Tämä saattaa auttaa monia nuoria (tai aikuisiakin) ymmärtämään, että itsari ei ole se ainoa vahtoehto!
Itsekin suunnittelin mielisairalassa itsemurhaa kuin vankilapakoa. En saanut millään masennuslääkkeitä vaikka olin tarvinnut niitä jo nuoresta saakka. Lopulta loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen(kuukausi/kaksi?) minun kanssa täytettiin masennuksen määritys kaavake.Valehtelin masennustestikaavakkeen täytössä itselleni vain keskivaikean masennuksen, etten menettäisi ulkolu- ja lomavapauksiani, sillä olen varmaan vieläkin sitä mieltä, että kuolema on parempi kuin suljettuna osastolle. Lisäksi tarvitsin ulkoiluoikeuttani itsemurhasuunnitelmani varmaan toteuttamiseen, jota en nyt rupea neuvomaan kenellekkään.
Yht´äkkiä pääsin pois, itselleni täysin käsittämättömällä tavalla: valehtelin, että minut oli parannettu, vaikka koomisinta kaikessa oli se, että juuri sairaala, muut sairaat ja henkilökunta tekivät minut sairaaksi. Myönnän, että olin psykoosisissa, kun menin sairaalaan mutta vasta siinä ympäristössä tilani huononi todella pahaksi.
Hyvää tuossa on se, että aina kun on huono hetki, muistan kuinka sairaalassa oli pahempaa: sain jonkinlaisen rokotuksen itsetuhoa ja epätoivoa vastaan.
Joillakin itsemurhaa hautovilla on todella hyvin mietitty SYY siihen ja se motivoi heitä määrätietoisesti ja estää parantumisen. Sinulla on tytär ja ilmeisesti muutenkin elämä kohdallaan. Ilmeisesti itsemurha-ajatuksesi johtuivat vain mielen häiriöstä. Useimmat itsemurhaa harkitsevat eivät parane vain sillä, että heille syötetään mömmöjä ja annetaan sähköhoitoa. Ellei sitä sitten tehdä siihen asti, että potilaan oma tahto tuhoutuu täysin ja hänestä tulee dementoitunut vihannes, jolla ei ole mielessä mitään muuta kuin nykyhetki.
Se että itsemurhaa on ehtinyt suunnittella/harkita vain vaivaiset 3 kuukautta, kertoo jo, että sinulla ei koskaan mitään todellista motivaatiota siihen ollutkaan. Ainut syy oli ilmeisesti joku aivojen kemiallinen häiriö, jolla taas ei ollut mitään tekemistä asenteittesi ja itsemurhan ideologisen puolen kanssa. Rajusti alkanut itsemurha-alttius on aina hyvä merkki, koska sillä on useammin enemminkin biologinen kuin psykologinen tausta (ja siis siten parannettavissa oleva, koska hoidolla voidaan vaikuttaa kyllä aivojen kemiaan mutta hyvin vaikea on vaikuttaa ihmisen vuosien aikana kehittyneisiin asenteisiin). Sen sijaan lievempänä mutta pitempään kestäneet itsemurhaiset ajatukset ovat pahempi ennuste, koska ne ovat yksilön oman psykologisten asenteiden tuotosta, jota ei liioin hoidoilla muuteta, ellei sitten tosiaan tuhota potilaan tahtoa perusteellisesti.
Olen hautonu itsaria pari vuotta ja nytt olen päättänyt päivämäärän. Hankkinu jo hautakiven. On mukavaa ku tietää koska sen tekee. Tämä ei epäonnistu. Ja paras on että pääsen täydellisesti lavastamaan yhen kusipään ja saan sen vihdoinkin toivottavasti tuntemaan syyllisyyden tunnetta. Toivottakaa onnea. Ei pitäisi epäonnistua.
lavastaa pitää tilanteita, jotka eivät ole totta.
siis miksi haluat muuttaa epätoden näyttämään todelta ?
Siitä on kuukausi kun yritin päättää päiväni. Ei onnistunu. Oon saanu puhua asiasta. Nyt en suunnittele enää mitään, yritän vaan tunti kerrallaan olla...
jotain positiivisia tarinoita..kun itse olen juuri siinä tilanteessa että mielessä melkeinpä kokoajan kun olen yksin,itsemurha siis..olen lääkkeet saanut ja pitäisi päästä jossain vaiheessa psykologille juttelemaan..mutta on se välillä rankkaa..melkein tapoin itseni kerran humalassa mutta kaveri esti teon,enkä saanut kuin viilleltyä itseäni vähän..yritän kuitenkin päivän kerrallaan elää..
Siis mistä sait tiedon kuinka paljon lääkkeitä tarvitaan?Kerrotko minullekin?
Me emme varmaankaan halua tappaa ketään ihmistä, joten emme (toivottavasti) anna lääkkeitten annosteluohjeita :) muutenhan sä pian testaisit miten kävis. Ei sitä kuitenkaan millään Burana 400-tableteilla kunnolla tehdä :>
~ Verenhimo