Miksi saan olla

Minun mielestäni isänä oleminen on miehen huipentuma. Mutta kiitoksen antaisi siitä äideille. He ovat synnyttäneet sen lapsen kenen isä olemme.
Ne avioliiton ensivuodet menevät huumassa nuoreen vaimoon. Monilla isillä oli vaikeus päästä irti toveripiiristä jossa olivat poikamiespäivinä. Niin myös minunkin kohdallani, noin viisikymmentä vuotta sitten. Nämä harrastus ja "kapakkareissut" mihin nuoret miehet olivat tottuneet, eivät vaan yksinkertaisesti voinut jäädä kaikki pois. Siinä nuori vaimo sai odotella ja uskoa miehensä puheisiin kotiin palattuaan lyhemmiltä tai pitemmiltä "harrastusreissultaan". Se on vaimojen voimavara, että he uskovat ja luottavat meihin miehiin. Puhuimme sitten totta tai sitä hieman muunneltuna. Meillä oli pieni lapsi joka sitoi niin vaimon kuin minunkin olemaan yhdessä ja uskomaan tulevaisuuteen. Se seitsemäs vuosi on kai ratkaiseva. Meillä se oli toinen lapsi ja työpaikan muutos "parempaan". Sen jälkeen elämä tasaantui yhteisten huolien myötä. Eikä siinä ollut varaa enää eropapereita hankkia, vaikka riitojakin oli, yleensä minun ulospäin suuntautumisella, jolloin vaimo taas oli tarkka ulos menostani työnikin ansiosta. Lapset kasvoivat siinä sivussa, heistä kyllä me pidimme kumpikin hyvää huolta. Ei kai sellaista perhettä ole, jossa ei lapset olisi huolta tavalla tai toisella vanhemmilleen antaneet. Se on sillee, että mitä isommaksi lapset kasvaa, sen suuremmat huolet on vanhemmilla. Muistan ensimmäisen lapsemme synnyttyä, muuan täti sanoi minulle, Kyllä otatte suuren vastuun kun teette lapsen.

Nyt olemme eläkkeellä. Hoidamme ja lellimme lapsenlapsia enemmän kuin omia aikoinaan. He ovat meille piristysruiskeita vanhenmisen myötä. Onnemme on, että omista lapsista ei ole tullut karmeimpia "hulttioita",mikä monien avioparien kohdalle on sattunut,heistä riippumatta.

Nyt kun on isäinpäivä sunnuntaina, niin meidän isien tulee ottaa vaimo rinnallemme kun vietämme sitä. Se isyys kuuluu myös vaimon ansioksi.