Olen murheellinen. En tiedä, mitä tekisin...edellisen viestin otsikon luin "3 kuukautta itsemurha-ajatuksia"...kunpa itse olisin yhtä onnellinen. Olen jostakin käsittämättömästä syystä hautonut itsemurhaa puolet lyhyestä elämästäni. Olen vasta melkein 18-vuotias, murhamietteet ilmestyivät jo ala-asteella. Perheessäni lähestulkoon kaikki on ollut normaalia, mitä nyt valvonta tekemisistäni aina ollut hyvin tarkkaa. Ensin vanhempien, sitten sisaruksieni taholta.
Ensimmäiset itsemurha-ajatukseni johtuivat koulukiusaamisesta ja yksinäisyydestä. Minut uhattiin tappaa joka päivä...alle 10-vuotiaana tuota päivää oikeasti pelolla odotti...olin niin rikki mutten tiennyt millä saisin hengen itseltäni. Myöhemmin elämässäni lisäaikaa minulle antoivat suhteet muutamiin miehiin. Tajusin, että minua tarvitaan jossakin, joku pitää tärkeänä. Jouduin petetyksi. Seurustelin itseäni paljon vanhempien miesten kanssa, sillä olin aina kiusaamisesta johtuen pelännyt omanikäisiäni. Yritin itsemurhaa tosissaan, osaltaan syömishäiriöideni uuvuttamana. Sitten ihminen, johon todella hillittömästi rakastuin, jätti minut. Masennuin ja itkin sängynpohjilla monta kuukautta. Silti oli kamala stressi aina koulumenestyksestä, aina on pakko saada kiitettäviä...myös silloin kun syömishäiriöni oli pahimmillaan ja yritin jälleen itsemurhaa.
Väsyttää...ahdistaa kaikki tämä paska...onko tämä pelkkää teinin pelleilyä, kuten kaikki hiukankin tietävät, sanovat. Edes psykologi, jolla vierailin, ei ottanut tosissaan, ei vuosia kestänyttä syömishäiriötä eikä masennusta. Mitä keinoja enää on? Tiedän, tämäkin on turhaa...kuten kaikki muukin.
Jos lakkaisin ajattelemasta, lakkaisinko olemasta?
Ensimmäiset itsemurha-ajatukseni johtuivat koulukiusaamisesta ja yksinäisyydestä. Minut uhattiin tappaa joka päivä...alle 10-vuotiaana tuota päivää oikeasti pelolla odotti...olin niin rikki mutten tiennyt millä saisin hengen itseltäni. Myöhemmin elämässäni lisäaikaa minulle antoivat suhteet muutamiin miehiin. Tajusin, että minua tarvitaan jossakin, joku pitää tärkeänä. Jouduin petetyksi. Seurustelin itseäni paljon vanhempien miesten kanssa, sillä olin aina kiusaamisesta johtuen pelännyt omanikäisiäni. Yritin itsemurhaa tosissaan, osaltaan syömishäiriöideni uuvuttamana. Sitten ihminen, johon todella hillittömästi rakastuin, jätti minut. Masennuin ja itkin sängynpohjilla monta kuukautta. Silti oli kamala stressi aina koulumenestyksestä, aina on pakko saada kiitettäviä...myös silloin kun syömishäiriöni oli pahimmillaan ja yritin jälleen itsemurhaa.
Väsyttää...ahdistaa kaikki tämä paska...onko tämä pelkkää teinin pelleilyä, kuten kaikki hiukankin tietävät, sanovat. Edes psykologi, jolla vierailin, ei ottanut tosissaan, ei vuosia kestänyttä syömishäiriötä eikä masennusta. Mitä keinoja enää on? Tiedän, tämäkin on turhaa...kuten kaikki muukin.
Jos lakkaisin ajattelemasta, lakkaisinko olemasta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
hoitokeinoa...mihin kannattaisi hakeutua? oletteko saaneet tuloksia kognitiivisella, neurologisella, psykoterapialla?
Hei!
Neurologian erikoislääkäristä ei oikein masennuksessa ole apua, eikä myöskään tarvetta. Kognitiivisesta psykoterapiasta vakavankin masennuksen hoidossa on näyttöä. Käypä hoito -suosituksessa tämä mainitaankin.
Itse olen jo 6 vuotta potenut vakavaa masennusta, toistuvia vakavan masennuksen jaksoja, sosiaalista fobiaa, paniikkihäiriötä..
Käytössä on masennuslääkitys, mutta kelan tukema terapia aloitettiin kesäkuussa. Halusin nimen omaan kognitiiviseen psykoterapiaan. Kelalta on mahdollista saada tukea psykoterapiaan jopa kolmekin vuotta.
Kyllä tästä apua on ollut, välillä on tuntemuksia "hei tämähän on ihan voitettavissa oleva sairaus", ajoittain taas synkkyys valtaa mielen. Psykoterapian myötä oireeni ovat olleet jo paljon paremmin hallittavissa :)
Niin ja ikää minulla on vasta 25