Kerokaahan, onko tänä päivänä asia todella niin, että lapsen/nuoren käytös arvioidaan numerolla koulussa sekä erikseen käytöksen numeroksi että oppiaineen sisälle varsinaiseen oppiaineen numeroon? Siis että jos murkuttaa/on jotain muuta ongelmaa esim. kotona vaikeaa/unohtelee = on hajamielinen, niin se näkyy kahdessa tai oikeastaan jokaisessa numerossa. Voi olla, että olan takaa lyödään lyötyä? Onhan elämässä tilanteita, joita ei voi itse hallita tai päättää. On murheita, jotka vievät lapsilta ja nuoriltakin tärkeää energiaa.
Olen näistä kirjoituksista ja opettajien puheista päätellyt, että käytös/huolellisuus vaikuttaa sekä käytöksen että kaikkiin muihin numeroihin. Onko totta? Onko reilua? Entä ujot ja arat? Ovatko he huonompia ihmisiä?
Olen näistä kirjoituksista ja opettajien puheista päätellyt, että käytös/huolellisuus vaikuttaa sekä käytöksen että kaikkiin muihin numeroihin. Onko totta? Onko reilua? Entä ujot ja arat? Ovatko he huonompia ihmisiä?
Vastaukset 34
Vanhimmat
Olen itse nyt yläasteella. Ja jos on hajamielinen/unohtelee niin totta, se laskee oppiaineen numeroa. Itse olen melko ujo ja arka mutta mulla on käytös ollut melkein aina 9. Ja nykyään saa numeron vaan käyttäytymisestä, ei huolellisuudesta. Esim. jos englannin kokeesta saa 7 mutta unohtelee tavaroita niin numero on melko varmasti 6. Oppiaineen numero ei siis välttämättä kerro ko. aihealueen osaamisesta mitään.
Jos esimerkiksi kaksi oppilasta saavat kokeesta 8 ja toinen on hissukka ja toinen todella aktiivinen, vastailee opettajan kysymyksiin, kirjoittaa taululle yms. Vaikka molemmilla taidot samasta aineesta ovat samat, niin yleensä tämä aktiivisempi voi saada 9 arvosanakseen ja tämä hissukka 8. Eihän se ole reilua... siitä rangaistaan jos olet ujo.
Tämän luonteiden erilaisuuden ymmärtää jokainen ope. Pyrimme olemaan rankaisematta luonteenpiirteistä, hyväksymme sen, että toinen on vilkkaampi, toinen hiljaisempi. Varsinainen häiriköinti tai totaalinen puhumattomuus tai viittaamattomuus ovatkin sitten jo eri juttu.
Kyllä me tiedämme, kuka tekee koti- ja tuntitehtävänsä kunnolla, riippumatta siitä, viittaako hän paljon vai vähän. Ei ainainen äänessä oleminen ole mikään ehdoton plussa jos ei ehdoton miinuskaan!
Kun arvioin oppilasta eri aineissa, perustana arviolle on luonnollisesti koearvosanat ja suoriutuminen esimerkiksi pistareissa. Niiden keskiarvosta lähden miettimään sitä, miten oppilas hoitaa läksynsä, tuo tarvittavat työvälineet tunneille ja myös osallistuu tunneilla esimerkiksi viittaamalla. Tämän perusteella korotan numeroa mahdollisesti ylös tai alas.
Esimerkkinä voisin sanoa vaikka sellaisen tilanteen, että oppilas saa kokeista arvosanat9- ja 8 1/2. Jos hän on hoitanut kiitettävästi läksynsä, tuo kirjat oppitunnille ja viittaa, arvosanaksi tulee 9. Jos taas läksyjä ei tehdä juuri koskaan, kirjat puuttuvat usein ja keskittyy tunneilla muuhun kuin opetukseen, tulee arvosanaksi 8. Käytös, ts. yleinen asenne siis vaikuttaa jonkin verran oppiaineesta annettavaan arvosanaan sekä lisäksi vaikuttaa suoraan käytösnumeroon.
Tietysti opettajan on käytettävä arvostelussaan psykologista silmää ja inhimmillisyyttä. Jos tiedän, että lapsella on esimerkiksi kotona vaikea tilanne, ahdistusta ja masennusta tai on valtavan ujo, joka estää esimerkiksi tunneilla viittaamasta, otan tämän ehdottomasti huomioon arvostelussa. Samoin arvioidessani käytösnumeroa. Tosin olen sitä mieltä, että myös lasten on syytä oppia, että vaikka kotona olisikin vaikeaa, ei ahdistus saa purkautua esimerkiksi aggressiivisuutena tai rumana kielenkäyttönä -eihän sitä sallita yhteiskunnassamme ylipäätään keneltäkään.
Eikö läksyjen tarkoitus kuitenkin ole se, että ne auttavat oppimaan kyseiset asiat. Jos joku nyt oppii samat asiat 9 arvoisesti tekemättä niitä läksyjä niin kannattaa kertoa lapselle, että läksyjen avulla hän saattaisi oppia vielä ne kympistä puuttuvat asiat. Tämä kai nyt paremmin kannustaisi läksyjen tekoon. Sensijaan, jos 9 pudotetaan kasiin, koska ei ole tehnyt läksyjä, niin näin luodaan härikkö. Jos oppilas kokee saavansa epäoikeudenmukaisen kohtelun, hän rupeaa häriköimään, mikä tietenkin on parempi vaihtoehto, kuin että hän masentuisi.
Olen open kanssa samaa mieltä, että vain rajatapauksissa, joissa on pakko päättää kumpaan suuntaan kallistuu, läksyt ja tuntiaktiivisuus voivat auttaa päätöksenteossa ratkaisuun.
Miksi käytökselle ja muille sosiaalisille taidoille pitäisi antaa niin suuri paino, että se vaikuttaa negatiivisesti sekä oppiaineen numeroon että myös käytösnumeroon, eli vaikuttaa tuplasti osaamisen arvostuksen kustannuksella. Liian musertavaa oppilaalle.
Lisäksi se viestittää, että oikeasti osaavat ja ne, jotka toimivat sääntöjen mukaan, ovat samalla viivalla. Yhteiskunnassa kuitenkin tarvitaan niitä, jotka sitten kanssa osaavat ihan oikeasti ne asiat. Ne joiden arvosana perustuu kiltteyteen ja muihin toisarvoisiin asioihin, eivät välttämättä kuitenkaan yrityselämässä tuo sitä arvoa yritykselle, jota menestyvältä osaajalta odotetaan.
Sana läksy, on perusongelmainen ja pitää sisällään väärän viestin. Sen sijaan, että harjoiteltaisiin harjoituksin oppimistarkoituksessa, niin suomalaiskansallistraditionaalisesti läksy pitää sisällään läksytyksen. Näin kasvatetaan auktoriteettiuskollisia, nöyriä robotteja, ei luovaa luokkaa. Läksy sanasta tulee luopua ja ottaa tilalle HARJOITUKSET, jolloin kaikille selviää, että niitä tarvita, jos asia jo osataan.
Mutta ne, jotka haluavat vielä oppia lisää voivat tehdä kunnon harjoituksia sensijaan että nekin, jotka osaavat joutuvat toistelemaan: hauki on kala, hauki on kala, hauki on kala.
Yhteen oppiaineen asiaan on aikaa käytettävänä alle 45 min koulutunnilla! Kertaus on opintojen äiti; ihan jokainen tarvitsee kotona kertausta, jotta asiat tulee opeteltua kunnolla.
Et varman ollut edes tosissasi, että läksyjä saa tehdä jos itse (lapsi) niin haluaa!?
Toisekseen, koulussa on se piiloopetussuunnitelma. Eli jokaisen koululaisen tulee oppia yhteiskunnan sääntöjä, normeja, käyttäytymistä ja työn tekemistä. Halusimme tai emme, olemme jokainen rakentamassa yhteiskuntaa ja se normittaa meitä määrättyyn muotiin. Ja sen pitääkin; muuten ei ole yhteiskuntaa, joka pitää meistä kaikista myös huolta. Määrätty määrä variointia on ok, mutta perussäännöt ne pitää olla lapsillakin - päin P****settä käyttäytyminen ei vie mihinkään, eikä sellaisita mallia ole syytä koulussa oppia. Karvas on aikuisen tulevaisuus, jos normit vasta siellä kohtaa.
Tietenkin on lapselle tulee opettaa koulussa työskentelytavat. Läksyt ja niistä huolehtiminen on tämmöinen. En ole väittänyt, etteikö läksyjä tulisi tehdä, mutta läksyjen teon tarkoitus pitää selvittää oppilaalle kunnolla eli että läksyjen (toivottavasti läksy sanasta päästään eroon eli harjoitusten ja kertauksen) avulla oppilas voi lisätä tunneilla saamaansa osaamista. Jos joku pelkällä tunnilla saamallaan tiedolla saa jo 8 niin ei sitä saisi alentaa vaikkei hän teekään läksyjä. Häneltähän on silloin jo alennettu numero 9:stä kasiin, koska 9 tulisi hänelle jos hän olisi tehnyt niitä läksyjä ja oppinut niistä lisää ja syventänyt niiden avulla osaamistaan kyseisessä aineessa. Nyt kun hän ei ole läksyjä tehnyt, niin hän joutuu tyytymään 8 vaikka lahjakkuutensa puolesta mahdollisuudet parempaan olisi ollut. Eikö.
Mitä taas tulee normien ja käytöksen oppimiseen, niin niistä tulee palaute käytösnumerossa. Ne jotka osaavat ja hyväksyvät normit, saavat 10. Ne jotka normeja opi tai halua oppia, saavat esim. 6. Mikä tässä mielestäsi on väärin?
yläasteella, jotka eivät koskaan tee läksyjään.
Toisen keskiarvo oli keväällä 8,7 ja toisen 9,8.
Eli toisen olisi syytä tehdä, mutta jos toinen läksyjä tekemättä hallitsee asiat täydellisesti, niin miksi hän tekisi mekaanisia ja turhaa aikaa vieviä tehtäviä.
Senkin ajan hän voi käyttää huomattavasti hyödyllisemmin lepäämällä, urheilemalla, musisoimalla jne.
Olen samaa edellisen kirjoittajan kanssa, etteivät läksyt voi olla mikään itsetarkoitus, vaan oppimisen väline.
Myöskään niiden tekemättömyydestä ei pidä sakottaa, vaan numeron tulee muodostua vain ja ainoastaan osaamistason perusteella
Ai että toiset pääsee läksyjen tekemättömyydestä ilman "sakotusta" ja muut ääliöt joutuu tekemään tai arvosana laskee? Missä on tasa-arvo? Miks sun pojat on muka eriarvoisia kuin toiset? Jos pojallesi läksyt on noin helppoja,niin vähällä vaivallahan hän niistä suoriutuu kotona ja aikaa jää muulle tekemiselle.Ei ole peruste jättää läksyt tekemättä koska asian jo muka osaa.Tuo on laiskuutta!! Hyvä jos asiat omaksuu nopeasti,mutta ei se oikeuta erikoiskohteluun läksyjen osalta.
Kaikille sama kohtelu,poikkeukset sallittava vain lääkärintodistuksella.
toivon kirjoitti:
"
Ei ole peruste jättää läksyt tekemättä koska asian jo muka osaa.
"
Onhan se peruste. Jos ei sitten osaakkaan ilman läksyjä niin saa kokeesta huonon numeron samoin kuin todistukseenkin. Ei kai mitään alisuoriutujia ole tarkoitus kasvattaa koulussa, jotka puuhastelevat turhaan vain muodon vuoksi.
useat opettajat ajattelevat kyllä laillani.
Outo tasapäistämisen ideologia sinulla. Aivan kuin kaikkien pitäsi laihduttaa "tasa-arvon" nimissä, vaikka ovat entuudestaan normaalipainossa.
Miksi jonkun pitäisi harjoitella asiaa, jonka jo suvereenisti osaa. Senkö takia, että joku toinen "ääliö" (oma sanasi) ei osaa?
Ja tällähän ei ole laiskuuden kanssa mitään tekemistä. Päin vastoin!
Usein nämä erittäin hyvät oppilaat ovat toisten pelatessa pleikkaa aivot turrutuksen tilassa, olleet aktiivisia kehittävissä harrastuksissaan, lukeneet jo ala-aste iästä sanomalehtiä, suhtautuneet koko maailmaan älyllisen uteliaasti pienestä pitäen.
miten näiltä ääliöiltä olisi se pois, jos joku muu viettää aikaansa mielekkäämmin kuin pyörittelemällä turhaan kynää paperilla.
Jokainenhan opiskelee koulussa itseään varten ja oppiakseen ITSE asiat, ei naapuripulpetin hemmolla pitäisi olla asian kanssa mitään tekemistä.
Tasan vain ei käy onnen lahjat, eiväthän kaikki yhtä kauniita ja komeitakaan ole.
On silti selvää, että tehtävät pitää toki tehdä silloin, kun ne eivät ole sidottu mihinkään standardiin ja näin ollen niissä voi yltää omalle tasollensa.
Poikani siis luonnollisesti tekevät kielten aineet, esseet ym. vastaavat kotityöt. Sen sijaan esim. matematiikan ja fysiikan harjoitukset he kokevat turhina. (kummallakin kummassakin kympit).
Täysin oikeudenmukainen arvostelu on äärettömän vaikeaa, vaikka me kaikki siihen tietysti pyrimme. Kerron esimerkin takavuosilta:
Ryhmässäni oli kaksi poikaa, naapuruksia. Toinen pojista kärsi matematiikan oppimisvaikeuksista, mutta oli äärimmäisen tunnollinen ja ahkera. Teki säntillisesti läksyt, kävi tukiopetuksissa, viittasi aina kun pystyi ja onnistu kovalla työllä saamaan kokeista arvosanoiksi kahdeksikkoja. Toinen pojista olisi ollut matemaattisesti lahjakas, mutta suurimmaksi osaksi läksyt hoitamatta, tuli usein myöhässä tunnille, häiriköi ison osan ajasta muita oppilaita sekä opetustani. Hän sai kokeista myös hieman kahdeksikkoa parempia tuloksia.
Pitkän harkinnan jälkeen annoin molemmille pojille arvosanaksi kahdeksan. Oppimisvaikeuksiselle tunnolliselle pojalle mielestäni hyvä arvosana, kovalla työllä ansaittu. Toiselle pojalle liian alhainen tulos taitoihin nähden, mutta mielestäni kokonaisuutta katsoen ainoa vaihtoehto.
Päivää myöhemmin, kun todistukset oli jaettu, sain tämän kiltin ja tunnollisen pojan äidiltä vihaisen puhelinsoiton: miten ihmeessä olin voinut antaa häirikköpojalle saman arvosanan kuin hänen aina asiansa hoitavalle ahkeralle pojalleen, varsinkin kun koearvosanat olivat samaa luokkaa. Äidin mielestä oli väärin, että ettei häiriköinti ja asioiden hoitamatta jättäminen näy arvostelussa. Hän katsoi, etten ollut onnistunut tehtävässäni opettaa yhteiskunnan perussääntöjä ja perusteli asiaa siten, että aikuisetkin saavat lopputilin käyttäytyessään huonosti tai jättäessään työt hoitamatta, vaikka olisivatkin periaatteessa taitavia hommassaan.
Jäin pohtimaan asiaa pitkäksi aikaa. Äidille en voinut muuta kuin sanoa, että hänen pojalleen kahdeksikkoon pääseminen oppimisvaikeuksista huolimatta oli upea saavutus, työvoitto ja jättää sanomatta, että tälle toiselle pojalle kahdeksikko oli taitoihin nähden alisuoriutuminen. Mutta tosiaan, tulevaa elämää ja muita oppilaita ajatellen, olisko seitsemän ollut kuitenkin oikeudenmukaisempi numero? Mitä mieltä te muut olette?
Mikä oli numeron tavoite? Tunnut ajattelevan vain sitä, miten numero kuvaa jo tehtyä suoritusta etkä sitä, minkä viestin numero lähettää. Kovan työn tehnyt ja kaseja kokeista saanut tunnollinen poika olisi ehdottomasti ansainnut ysin. Se olisi antanut hänelle rohkaisevan palautteen ja samalla kertonut huolimattomalle öykkärille että numero voi nousta koesuoritusta korkeammaksi vain sellaisilla positiivisilla ansioilla kuin mitä oppimisvaikeuksista kärsivä poika olis osoittanut.
Ja voihan opettaja antaa koesuoritusta huonommankin numeron, jos kyseessä on häiriköivä ja huolimaton oppilas. Eli olisit voinut harkita "lahjakkaalle" jopa seiskaa, se olisi sentään pistänyt hänet ihmettelemään miksi näin kävi. Kasi tuskin liikauttaa yhtään aivosolua tämän päässä.
Antamalla molemmille kasin onnistuit mielestäni vain välittämään sen tiedon, että koenumero = todistusnumero, käyttäytyi oppilas miten hyvänsä!
Lahjakkuutta on hyvin vaikea arvioida. Mielestän oletetun lahjakkuuden vuoksi ei pitäisi numeroita antaa. Näin omana kouluaikanani monia erittäin häiriköiviä, asenneongelmaisia ja huolimattoman ylimielisiä poikia, jotka saivat oletetun lahjakkuuden vuoksi silti kohtalaisia numeroita. Ne, joita taas ei lahjakkaina pidetty mutta jotka eivät häirikäineetkään, saivat kokea että hyväkään käytös ei numeroa nostanut koenumerotasoa ylemmäs jos opettajan päässä ei ollut tuulesta temmattua "lahjakkuusmielikuvaa"...
Oikeinhan se meni. Jos toinen sai kovalla työllä kokeista 8 ja toinen tekemättä mitään sai kokeista 8. Niin silloin molemmille kuuluu todistukseen 8. Tunnollinen varmaan sai käytöksestä 10 ja häirikkö varmaan 6 tai sinne päin. Suuttuneelle äidille olisi kannattanut kertoa ne käytösnumerot, niin suuttumus olisi heti laantunut.
Ei siitä, että lapsi on ehkä turhautunut liian helppoon opetukseen, voi rangaista.
Jos koetaso oli siinä yli kahdeksan, niin kahdeksan on ihan oikea valinta.
Ihan oikein oli myös tälle ahkroijalle antaa hieman bonusta. Mutta ei siinä pidä liioitella. Tulokset ratkaisevat, ei tapa jolla niihin päästään.
Jessus,mitä mielipiteitä:ei lasta voi rankaista jos ehkä turhautunut liian helppoon opetukseen!Pitää olla tosi nero lapsi että näin kävisi.Ja jos niin lahjakas lapsi on , ope voi antaa haastavampia lisätehtäviä.Ope kyllä huomaa lahjakkaat oppilaat,ja huomioi heidätkin esim. edellä mainitulla tavalla.Ja vielä,että lahjakas oppilas ymmärtää tilanteen eikä häiritse muita.
Ja,tulokset ratkaisevat,ei tapa jolla niihin päästään.Eli jos lunttaat,kurkit muilta vastauksia yms.vilppipelillä saat hyvän arvosanan,se ei haittaa.Olet saanut näin esim.9, niin se vaan tokariin!Tulokset ratkaisevat!
Joo aivan varmaan edellinen kirjoittaja tarkoitti, että lunttaaminen on jees. Eiköhän hän tainnut puhua ihan oikeista oppimistuloksista. Mutta kiitos taas asiallisesta kontribuutiosta keskusteluun. Missä olisimmekaan ilman kaltaisiasi!
että ilman epärehellisyyttä.
Sen varmasti ymmärsitkin. Haluat vain jostain syystä saivarrella.
Kyllähän se työelämässäkin lopulta on niin, että kun sinun raportti pitää päivämäärään mennessä palauttaa, niin esimiestäsi tuskin kiinnostaa, kuinka paljon olet sen ääressä äheltänyt ja mitä tekstinkäsittelyohjelmaa käytit.
Raportin laatu ja se, että se on käytettävissä sovittuna aikana ratkaisee. Eikö vain?
Tuskin sinäkään töissäsi mitään lisäbonuksia siitä saat, että olet hidas oppimaan ja tuherrat samaan tulokseen päästäksesi viisinkertaisen ajan lahjakkaampaan ja osaavampaan työtoveriisi nähden.
Seuraavan lomautusuhan alla ainakin hiki nousee pintaan niillä eväillä.
Olen yläasteen opettaja ja annan arvosanat ehdottomasti osaamisen mukaan. Ihan sama, onko viitannut tai tehnyt läksyt. Rajatapauksissa sellainen voi toki vaikuttaa. Kiitettävään arvosanaan kyllä vaaditaan harrastuneisuutta ja kiitettävästi osaavat oppilaat yleensä tekevätkin hommansa hyvin. Mutta olenpa kympinkin antanut oppilaalle, jolta usein jäi yksinkertaiset kotitehtävät tekemättä. Läksythän eivät ole itseisarvo; ne ovat harjoittelemista varten.
Oppiaineeni tosin on sellainen, että arvosteltavien suoritusten tekeminen vaatii osaamisen lisäksi työtä. Kirjoitelmat ja esitelmät eivät synny ilman vaivannäköä, vaikka olisi kuinka lahjakas. Siksi enemmän periaatteessa osaavalla voi olla sama arvosana todistuksessa kuin ahkeralla, mutta vähemmän lahjakkaalla.
Vieraissa kielissä viittaaminen on tärkeämpää siksi, että vain niin oppilas voi harjoitella ja todistaa suullisen kielitaitonsa.
Mutta täytyy sanoa, että kyllä me yläasteen maikat monesti ihmettelemme, mistä ne ala-asteella saadut hyvät arvosanat oikein koostuvat. Ilmeisesti siitä viittaamisesta ja läksyjen teosta sitten. Ilmankos tutkimus toisensa jälkeen osoittaa, että arvosanat ovat keskimäärin jopa pykälän tai kaksi yläkanttiin. Esimerksi muutama vuosi sitten tyttöjen yleisin äikän arvosana kuudennelta luokalta oli yhdeksän. Minun mielestäni yhdeksikkö kuuluu oppilaalle, joka on selvästi parempi kuin keskiverto oppilas. Miten se voi olla yleisin arvosana?
Arvosanan pitäisi mielestäni kertoa nimenomaan osaamisesta. Ei sekään ole sitten kiva, kun numerot romahtavat toiseen kouluun siirryttäessä. Joillekin yläkoulujen erikoisluokille valitaan oppilaita osin arvosanojen perusteella. On todella epäreilua, jos joidenkuiden arvosanat eivät perustukaan osaamiseen vaan kiltteyteen tms.
nykysääntöjen mukaan. Toivoisin asian laidan olevan useammalaa opettajalla näin, mutta nähdäkseni uutta opsia tulkitaan käytöksen osalta juuri toisin: käytöksestä annetaan oma numero ja lisäksi se vaikuttaa vielä kaikkiin oppiaineisiin. Eikö tämä juuri ole sitä pärstäkerroin materiaalia? Vaikka oikeudenmukaisuus onkin vaikeaa, niin kai sitä jonkinlaiseen objektiivisuuteen ja numeroiden vertailukelpoisuuteen pitäisi pyrkiä Tämä ei ole sitä.
Niinpä niin. Todistuksessa olevan numeron pitäisi kertoa todistuksen lukijalle osaamisen ja harrastuneisuuden taso. Kuitenkin opetushallituksen ohjeiden mukaan arvostelun pitää kuvastaa oppilaan omaa kehitystä kyseisessä oppiaineessa.
Me opet olemme kahden tulen välissä, seinän ja tapetin välissä, puun ja kuoren välissä, oppilaiden, vanhempien ja toisen asteen koulujen vaatimusten välissä....
Kyllä siellä opetushallituksessa pitäisi näin yksinkertainen asia ymmärtää. Toinen asia sitten on, jos nykyinen arvostelusysteemi, joka tekee lahjakkaista häiriköitä tai pahemmassa tapauksessa masentuneita, on poliittinen ratkaisu ja palvelee jotain muuta tavoitetta kuin parhainta oppimistulosta. Huomautan vielä, että monilahjakkuuksia ei ole niin paljon kuitenkaan, eli se oppilas, joka matematiikassa saa iisisti ja läksyjä (tulevaisuudessa toivottavasti harjoituksia) tekemättä kiitettävän, joutuu todennäköisesti kielissä pinnistelemään ja harjoittelemaan siinä missä muutkin tai jopa enemmän. Eli ei kannata olla kateellinen kenellekkään. Eikä koulun tehtävä ole tasoittaa ihmiskohtaloita, kyllä meille kaikille tulee elämässä ihan riittävä määrä vaikeuksia, aikaa on koko elämä.
Jos opettaja tietää, että jollain oppilaalla on kotona tai muuten jokin kriisi meneillään, niin mikään ei estä ymmärtämästä oppilasta ja sanomasta, että oppilaan on lupa tässä tilanteessa antaa itselleen lepoaika, ja tyytyä huonompaan numeroon (kunhan ei kokonaan putoa kärryiltä) ja sitten kun voimia on, niin voi seuraavalla lukukaudella korottaa. Jokainen oppilas kyllä ymmärtää, ettei henkilökohtaista kriisiä voida silotella osaamisnumerolla.
Niinpä! Arvionnin tulisi muka olla henkilökohtaista ja kannustavaa. Kuitenkin opettajilta vaaditaan, että päättötodistuksen arvosanan pitäisi sitten puolestaan olla vertailukelpoinen muiden kanssa. Onko oppilasta kohtaan reilua antaa seiskalla ja kasilla hyvä arvosana hyvästä yrityksestä, ahkeruudesta ja huolellisuudesta ja sitten ysin keväällä paukauttaa tokariin kutonen? Silloinhan oppilas on saattanut perustaa tulevaisuuden suunnitelmansa aika hataralle pohjalle.
Vanhemmat yleensä tietysti vaativat parempia arvosanoja. Samaan aikaan opetushallitus ja muut byrokraatit kiristävät kriteereitään, etteivät kasit ja ysit kokisi ihan inflaatiota.
Näihin arviontikysymyksiin ei ole ole yhtä oikeaa vastausta. Heh, joskus naurattaa, miten täällä luetellaan esimerkkitapausten koenumeroita ja kysytään, mitä pitäisi antaa. Kuka ne kokeet tekee? Opettaja (no ala-asteella usein kirjantekijä), joka tekee subjektiivisen ratkaisun siitä, millaisia tehtäviä siihen tulee, miten tehtävät pisteytetään ja millä pistemäärällä saa minkäkin arvosanan. Lisäksi pitää ottaa huomioon sekin, mikä on ollut kokeen keskiarvo. Kasi vaikeasta kokeesta on ihan eri asia kuin sama numero helposta kokeesta, ja sen ope ottaa huomioon.
Ainakin yläkoulun opettajalla on niin paljon oppilaita, että on myös kykyä sanoa, mikä on keskitasoa ja mikä sitä huonompaa tai parempaa. Kokeet ja muut sitä yrittää sitten suunnitella niin, että erot tulisivat näkyviin, ja oppilas saisi pätevää palautetta taidoistaan. Vaikkei tuloksia enää käyrälle sovitellakaan, arviointi on suunnilleen kohdallaan, kun keskiarvo huitelee seiskan nurkilla. Koko arvionti menettää merkityksensä, jos kasit ja ysit ovat helposti kaikkien ulottuvilla.
Jos on lahjakas ja MUUTENKIN FIKSU, ei ala häiriköksi vaan käyttäytyy nätisti ja osallistuu tunnilla. Ylettömästä ujoudesta pois kannustus on sekä koulun että oppilaan etu.
Kun saisi vielä ihmiset ymmärtämään sen, että oli ihminen kuinka lahjakas hyvänsä, niin sillä oletetulla lahjakkuudella ei tee yhtään mitään jos ei sitä kanavoi oikein. Ylimielisiä mukalahjakkaita oppilaita ovat tarkkailuluokat täynnä. Eipä paljon lämmitä se lahjakkuus jos jatko-opintopaikkaa ei tule huonojen arvosanojen vuoksi eikä perusduuni huvita kun ollaan NIIN lahjakkaita.
Lahjakkuuden voi yleensä korvata kovalla työllä ja juuri tämä kova työ ja VAIN SE, pitäisi arvosanoilla palkita. Keskustelussa käsitelty ujompi poika osoitti juuri tätä. Ei hänen tarvitse olla luokassa jatkuvasti äänessä jotta opettaja huomaisi hänen omistautumisensa ja ahkeruutensa. Mitä väliä sillä on, onko huolimaton häirikkö lahjakas vai ei? Usein oletetusta lahjakkuudesta tulee vain valheellinen peruste katsoa koulukiusaamista ja häiriköintiä läpi sormien...
Huonostipa on asiat koulumaailmassa, jos häiriköintiin ja koulukiusaamiseen on lääkkeenä oikeaa osaamista huonompi numero. Ei ihme jos kiusaaminen ja häiriköinti lisääntyy.
Toisaalta, jos kiltteyden perusteella annetaan oppilaalle väärä kuva hänen todellisesta kyvystään ja osaamisestaan jossain tietyssä aineessa, niin silloin tämä saattaa kuvitella taipumuksensa väärin ja ajautuu väärälle alalle. Se kyllä myöhemmässä elämässä kostautuu lapsiparalle.
Eikö käytös- ja huolellisuusnumerot parhaiten kerro ihmisestä, soveltuuko hän semmoisille aloille, joissa nuo taidot ratkaisevat. Kyllä sellaisia aloja on vaikka kuinka paljon.
Missähän se "oikea osaaminen" sitten näkyy? Jos se näkyy koenumerossa niin hyvä. Jos taas kokeista tulee kuutosia mutta opettajalla on aavistus siitä että oppilas voisi olla lahjakas ja että hän voisi varmasti saada kaseja siksi numeroksi tulee kasi, on menty täysin metsään.
Tulosten pitäisi ratkaista. Ei yliopiston opiskelijavalinnassakaan ratkaise lahjakkuus mitään, pelkästään suoritus.
Koetuloksen pitää ratkaista, tuli se tulos sitten laiskottelemalla tai kovalla puurtamisella.
Valtakunnallinen opetussuunnitelma määrää tekemään näin: käyttäytymisestä annetaan oma numero tai kirjallinen arvio. Työskentelytaidot, se huolellisuus mukaan lukien, arvioidaan kunkin oppiaineen sisällä eli se näkyy oppiaineen numerossa/kirjallisessa arviossa. Huolellisuus ei ole siis sama kuin käyttäytyminen eikä ketään "potkita päähän kahdesti". Käyttäytymisen arvion tekemisessä sitä paitsi pitää kuulla kaikkia lasta opettavia opettajia eikä se ole vain yhden opettajan arvio.
Eihän se sen lahjattomamman oppimiseen vaikuta suuntaan eikä toiseen, vaikka lahjakas oppilas kuinka kotonaan pakertaisi turhauttavien ja lahjakkaalle mitään lisäarvoma antamattomien läksyjen kimpussa.
Työskentelytaidot ja tottumukset opitaan tai pitäisi oppia ihan ensimmäiseksi, kun koulu aloitetaan alakouluikäisenä. Ei niitä enää yläasteella voida alkaa opettamaan, ainakaan väkisin. Sensijaan pidän tavoitteelisen arvoisena ja hyvänä, jos lahjakaskin osaa mitoittaa voimavaransa oikein, eli ei tuhlaa energiaansa asioihin, jotka jo osaa vaan keskittyy siihen, mitä ei vielä osaa. Näinhän jokaisen tulee toimia.
että opettajan arviointiin vaikuttaa se pärstäkerroin. Opettaja kielsi asian totaalisesti. Sovimme sitten hänen kanssaan, että kirjoitamme tiivistelmän hänen opetuksistaan tietyistä aiheista ja tiivistelmät palautetaan nimettöminä opettajalle. Opettaja arvosteli ne sitten tietämättä, kenen mikäkin kirjoitus oli ja myönsi, että arviointi oli todella vaikeaa ja joukossa oli myös hyvin yllättäviä numeroita. Sekä niin päin, että aina kympin oppilas sai numerokseen 6,5 (ja alkoi itkeä) ja sellainen huono oppilas, luokan pelle, joka ei osaa mitään yleensä, sai numerokseen 8,5, mikä oli hänen kaikkien aikojen paras numeronsa mistään. Tämän jälkeen opettaja myönsi, että kyllä se arvostelu on todella vaikeaa. Kaikkiin kokeisiin jatkossa kirjoitettiin nimi paperin kääntöpuolelle ja opettaja lupasi, ettei katso niitä etukäteen.
jatkuuko uni vielä yhtä jännittävästi?
Niin varmaan näin! Kertoisitko koulun, niin voisi otta yhteyttä rehtoriin. Työsuojeluasia olisi tämä.
liittyy työsuojeluun? No, jos katsot sen tarpeelliseksi, niin koulu oli Kartanon yläaste Järvenpäässä ja tapahtumavuosi - hetkinen - 1991 tai 1992. Opettajan nimeä en muista, enkä sitä varmaan voi tässä julkaistakaan, mutta aine oli äidinkieli.
Kyllä asia on käytännössä näin. Terkuin nimimerkki, kokeesta 9, todistukseen 6.