Mistäköhän aloittaisin?
Noh, vaikkapa minun peloistani. Pelkään, että kuulostan saamarin typerältä vieraille ihmisille jutellessa ja pelkään myös, että olisin vahingossa epäkohtelias.
Kauhistuttaa, kun eräs lukiokaverini muutama vuosi sitten sanoi, että hänellä oli tuo jälkimmäinen (epäkohteliaisuus-) pelko jo yläasteella! Hän siis yläasteella koki sen ja kun hän tuli lukioon, se oli sammunut. Minulla alkoi se lukion kolmannella.. Tai oikeastaan lukion tokan luokan ihan ihan lopussa. Lukion kolmannesta on aikaa kaksi vuotta. Mutta kuitenkin, tuli ihan sellainen olo että olisi jotenkin jäänyt kehityksestä jälkeen, kun kuuli että jollakin se oli yläasteella jo.
Tuntuu myös eräs toinenkin asia siltä kuin olisin jäänyt kehityksestä jälkeen. Tuo vakiokaverissa roikkuminen. Yhden ihmisen valitseminen, jota miellyttää parhaansa mukaan ja jonka antaa kohdella itseään miten sattuu, ja joka näyttää ulkopuolisten silmissä todella hyvältä ystävältäni (vaikkei sitä ole missään nimessä). Veikkaanpa, että aika moni tyttö koki yläasteella tuon -tuli valittua vähän väärä "bestis". Kun menivät lukioon/ammattikouluun, osasivat jo sen verran arvostaa itseään, etteivät viitsineet enää roikkua yhdessä, epäsopivassa henkilössä. No, minulle tapahtui tuo epäsopivassa henkilössä roikkuminen ainoastaan vuosi sitten, ollessani yliopiston ekalla. Todella tulee sellainen olo, että olisin jäänyt kehityksestä jälkeen.
Epäkohteliaisuuspelko, huonossa vakiokaverissa roikkuminen... kummatkin kuuluvat yläasteaikoihin! Nyt vasta minäkin olen kokenut nuo vaiheet. Tietenkään kaikille ei tule noita, mutta niille joille tulee, ne tulee luultavasti jo peruskoulun lopulla.
Ai niin, lisäisin että edelleen pelkään olevani ihmisille epäkohtelias, mutta kenessäkään epäsopivassa en aio uudelleen roikkua. Mielummin olen vaikka yksin.
Mitäköhän seuraavaksi.... Tunnen maailman kylmäksi paikaksi, se kai kuuluu aikuistumiseen. Eli siinä olen ihan samassa pisteessä kuten muut. Vielä on epäkohteliaisuuspelon rippeet ja läheisriipuvaisuuden ja itsensä liian vakavasti ottamisen taltuttaminen edessä. Hupsun kuuloista varmaankin. :D
Tämä palstariippuvuus on tehnyt hallaa uusiin ihmisiin tutustumiselle. Mutta näiden palstojen avulla en roiku enää äidissäni. Se hyvä puoli sentään. Vielä lukiossa äitni oli kuin mikäkin ystäväni. Nykyään välimme ovat (onneksi!!) etäisemmät. En arvosta häntä enää niin paljon kuin aikaisemmin ja olen alkanut tajuta, miten paljon eroan ihmisenä hänestä.
On oikein hyvä, etten ole seurustellut tähän mennessä. On hyvä, etten ole korvannut vanhempiani seurustelukumppanilla (ihan yleinen ilmiö murkkuikäisillä) ja itkeä vollottanut kamalasti, jos suhde olisi ajautunut jossain vaiheessa karille. Mielestäni seurustella kuuluu vasta sitten, kun on itsenäinen, koska silloin on todellakin sen itse ihmisen takia seurustelusuhteessa eikä sen takia että olisi vain joku rinnalla. Kun on itse ihmisen takia suhteessa, se tarkoittaa sitä että on valinnut sopivan tyypin. Läheisriippuvaiset ihmiset eivät ole ihmisen itsensä takia pareina, vaan sen vuoksi ettei jäisi yksin. Se on todella huono syy, koska silloin ei löydetä parasta mahdollista kumppania, kun ei katsota ympärilleen, vaan tyydytään heti ensimmäiseen vaihtoehtoon. Vuosi sitten ajattelin, että pakko saada miesystävä melkeinpä hinnalla millä hyvänsä, jotta selviäisi eteenpäin (itsenäistyminen tapahtuisi). Vielä en ole lähimainkaan täysin itsenäistynyt, mutta itsenäistymisprosessi on jo meneillään. Nyt olen sitä mieltä, että seurustelukumppani vasta sitten, kun on Aikuinen. Silloin ei voida haavoittaa ihan niin pahasti kuitenkaan kuin mitä voisi ennen "aikuiseksi tuloa".
Jauhanpa täällä p:tä. No, ei sitä tarvi ottaa niin vakasti, Sheila hyvä!!
Kunhan selkiytän asioita itselleni.
Noh, vaikkapa minun peloistani. Pelkään, että kuulostan saamarin typerältä vieraille ihmisille jutellessa ja pelkään myös, että olisin vahingossa epäkohtelias.
Kauhistuttaa, kun eräs lukiokaverini muutama vuosi sitten sanoi, että hänellä oli tuo jälkimmäinen (epäkohteliaisuus-) pelko jo yläasteella! Hän siis yläasteella koki sen ja kun hän tuli lukioon, se oli sammunut. Minulla alkoi se lukion kolmannella.. Tai oikeastaan lukion tokan luokan ihan ihan lopussa. Lukion kolmannesta on aikaa kaksi vuotta. Mutta kuitenkin, tuli ihan sellainen olo että olisi jotenkin jäänyt kehityksestä jälkeen, kun kuuli että jollakin se oli yläasteella jo.
Tuntuu myös eräs toinenkin asia siltä kuin olisin jäänyt kehityksestä jälkeen. Tuo vakiokaverissa roikkuminen. Yhden ihmisen valitseminen, jota miellyttää parhaansa mukaan ja jonka antaa kohdella itseään miten sattuu, ja joka näyttää ulkopuolisten silmissä todella hyvältä ystävältäni (vaikkei sitä ole missään nimessä). Veikkaanpa, että aika moni tyttö koki yläasteella tuon -tuli valittua vähän väärä "bestis". Kun menivät lukioon/ammattikouluun, osasivat jo sen verran arvostaa itseään, etteivät viitsineet enää roikkua yhdessä, epäsopivassa henkilössä. No, minulle tapahtui tuo epäsopivassa henkilössä roikkuminen ainoastaan vuosi sitten, ollessani yliopiston ekalla. Todella tulee sellainen olo, että olisin jäänyt kehityksestä jälkeen.
Epäkohteliaisuuspelko, huonossa vakiokaverissa roikkuminen... kummatkin kuuluvat yläasteaikoihin! Nyt vasta minäkin olen kokenut nuo vaiheet. Tietenkään kaikille ei tule noita, mutta niille joille tulee, ne tulee luultavasti jo peruskoulun lopulla.
Ai niin, lisäisin että edelleen pelkään olevani ihmisille epäkohtelias, mutta kenessäkään epäsopivassa en aio uudelleen roikkua. Mielummin olen vaikka yksin.
Mitäköhän seuraavaksi.... Tunnen maailman kylmäksi paikaksi, se kai kuuluu aikuistumiseen. Eli siinä olen ihan samassa pisteessä kuten muut. Vielä on epäkohteliaisuuspelon rippeet ja läheisriipuvaisuuden ja itsensä liian vakavasti ottamisen taltuttaminen edessä. Hupsun kuuloista varmaankin. :D
Tämä palstariippuvuus on tehnyt hallaa uusiin ihmisiin tutustumiselle. Mutta näiden palstojen avulla en roiku enää äidissäni. Se hyvä puoli sentään. Vielä lukiossa äitni oli kuin mikäkin ystäväni. Nykyään välimme ovat (onneksi!!) etäisemmät. En arvosta häntä enää niin paljon kuin aikaisemmin ja olen alkanut tajuta, miten paljon eroan ihmisenä hänestä.
On oikein hyvä, etten ole seurustellut tähän mennessä. On hyvä, etten ole korvannut vanhempiani seurustelukumppanilla (ihan yleinen ilmiö murkkuikäisillä) ja itkeä vollottanut kamalasti, jos suhde olisi ajautunut jossain vaiheessa karille. Mielestäni seurustella kuuluu vasta sitten, kun on itsenäinen, koska silloin on todellakin sen itse ihmisen takia seurustelusuhteessa eikä sen takia että olisi vain joku rinnalla. Kun on itse ihmisen takia suhteessa, se tarkoittaa sitä että on valinnut sopivan tyypin. Läheisriippuvaiset ihmiset eivät ole ihmisen itsensä takia pareina, vaan sen vuoksi ettei jäisi yksin. Se on todella huono syy, koska silloin ei löydetä parasta mahdollista kumppania, kun ei katsota ympärilleen, vaan tyydytään heti ensimmäiseen vaihtoehtoon. Vuosi sitten ajattelin, että pakko saada miesystävä melkeinpä hinnalla millä hyvänsä, jotta selviäisi eteenpäin (itsenäistyminen tapahtuisi). Vielä en ole lähimainkaan täysin itsenäistynyt, mutta itsenäistymisprosessi on jo meneillään. Nyt olen sitä mieltä, että seurustelukumppani vasta sitten, kun on Aikuinen. Silloin ei voida haavoittaa ihan niin pahasti kuitenkaan kuin mitä voisi ennen "aikuiseksi tuloa".
Jauhanpa täällä p:tä. No, ei sitä tarvi ottaa niin vakasti, Sheila hyvä!!
Kunhan selkiytän asioita itselleni.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minulla voi olla sama luonne, vaikka tappaisinkin läheisriippuvuuteni. Se pitäisi talloa alas... Ei sellaisen sairauden kanssa kuulu elää. Läheisriippuvainen = pelkuri, pelkuri = tilaisuuksiensa menettäjä, tilaisuuksiensa menettäjä = vähän elämältä saava, vähän elämältä saava = katkera ja kateellinen, katkera ja kateellinen = herkästi huonolla tuulella/itsesäälissä kierivä, herkästi huonolla tuulella/itsesäälissä kierivä = ihminen, joka paisuttelee päivästä toiseen mitättömiä murheitaan!
Puoliksi huumorilla kirjoitan...
Uskon uudistumiseen. Se ei tapahdu kuin -naks!- hetkessä, mutta sen alkaminen voi tapahtua kuin -naks!- hetkessä. Minun uudistumiseni on jo alkanut. Välillä tahdon luovuttaa, välillä tsemppaan, mutta kuitenkin olen huomannut sen että TUNNISTAN ongelmani. Aikaisemmin ajattelin, että läheisriippuvainen on yhtä kuin minä. Nyt ymmärrän, ettei ole, vaan siinä kohtaa on tapahtunut häiriö. Ja häiriötä voi yrittää parantaa.
.."virheeni" ajoissa. Minäkin roikuin yhdessä "kaverissa" koko yläasteen ajan. Kuvittelin, että hänkin arvostaa minua, mutta näin jälkeen päin ajatellen: tuskin. Yritin miellyttää häntä parhaani mukaan. Lainasin hänelle rahaa, tein hänelle "palveluksia", joista sain hädin tuskin kiitoksen, mutten koskaan vastapalvelusta. Ehkä tuo roikkuminen johtui siitä, että kuvittelin olevani jotenkin "ei-niin-suosiossa", ja sen "kaverin" avulla ajattelin saavani enemmän kunnioitusta. Tämä kaveri naljaili usein kustannuksellani, mutta otin sen vain huumorilla, jota se tuskin oli. Välillä olimme "tosiystäviä" mutta aina kun tuli tietty tilanne, olin kuin ilmaa. Aloitin jopa uuden harrastuksen hänen kanssaan, mutta kun hän lopetti, minä lopetin myös, sillä en halunnut olla siellä ilman "kaveriani".
Onneksi yläaste loppui, ja tiemme erkanivat. Jatkoin lukioon, ja hän jonnekkin ammattikouluun tai vastaavaan. Hän toitotti joka välissä haluavansa pitää yhteyttä minuun jatkossakin, mutta emme tavanneet edes ensimmäisenä kesänä yläasteen jälkeen. Ei tainnut olla mitään tosiystävyyttä. Yläasteen loppumisesta on nyt kolme vuotta melkein. Pidin hänen numeroaan puhelimeni muistissa viime kevääseen asti sillä "hänhän on ystäväni". Silloin tajusin että ei hän mikään ystävä koskaan ollut. Hyväksikäyttäjä pikemminkin. Nykyään olen itsenäistynyt sen verran, etten roiku kenessäkään. Minulla on kavereita, paljonkin, ja olen iloinen että pääsin eroon entisestä "ystävästäni".
Minäkään en ole seurustellut vielä, vaikka olenkin melkein 18. Ei ole tullut sellaista ihmistä vastaan, jonka heti tuntisin olevan minua varten. Kyllä sellainen ihminen jossain on, tiedän sen. En ole halunnut pilata lapsuus/alkunuoruusvuosiani itkemällä jonkun "suhteen" takia. Haluan seurustella sitten, kun olen siihen valmis. Kun voin sitoutua ja olla hänelle "se toinen puolisko" täysin, enkä vain esittää sitä.
Totta tosiaan. Sinä olet vieläpä miespuoleinen eikö totta? Pojathan kehittyvät tyttöjä pari vuotta hitaammin... Nyt tunnen olevani tooooosi jälkeenjäänyt. ;(
(Ei ole syytös, vaan se on ihan oikeasti todella mukava, että vastasit. Tykkään lukea vastauksia)
Olen miettinyt mahdollista syytä sille, miksi minä koin tuon asian vasta yliopiston ekalla, kun taas monet jo yläasteen tienoilla. Veikkaan, että syy on siinä, kun äiti huolehti minusta kamalasti yläasteella. Mitään vakiokaveria ei tarvinnut olla, sillä äidin kanssa voitiin aina jutella koulupäivän jälkeen ja puida ikävät asiat pois mielestäni. Kun menin lukioon, hän alkoi ilmaista minulle, ettei häntä kiinnosta enää niin paljoa minun asiani (kyllä sekaantui edelleen asioihini, mutta ei halunnut enää jutella kanssani läheskään yhtä paljoa). Kun menin vuosi sitten yliopistoon, hän kertoi, ettei halua enää YHTÄÄN jutella vapaa-ajan juttuja kanssani, vaan että minun piti sanoa joka kerta asiani hyvin lyhyesti ja pikaisesti. Siinä olin sitten sen verran pöllähtänyt, että oli pakko saada äkkiä joku hänen tilalleen. Joku yksi ihminen, johon turvautua. Vääränlaisen valitsin, kun summanmutikassa jonkun vain kiskoin bestikseni. Nyt olen viisastunut tuosta.
kun jonkun vain kiskoin bestiksekseni.
Taas kirjoitusvirhe... minua häiritsee nuo.
nainen, niin kuin sinäkin... etkä sinä nyt niin jälkeenjäänyt ole. :)
että ihan kuin kehittymiseni kulkisi äitini ansiosta välillä jälkijunassa. En mene takuuseen asian totuudenmukaisuudesta, mutta sellainen tunne usein tulee.
Vai että olet nainen. Ahaa. Selevä.
..kai käyvät tiettyjä vaiheita läpi eri aikoihin. Ei kai siinä mitään erikoista. On kai myös hyvä että osata elää itsekseen ennenkuin opettelee elämään toisen kanssa.
Epäkohteliaisuus pelko kyllä on tuttu, olen yleensä korrekti ja kohtelias. Aika monasti mietin että pahoitinkohan nyt jonkun mielen, siksi kai olen joskus riehunut ympäriinsä auttaen ihmisiä muutoissa tms. Joskus pysähtynyt vasta kun ei enää yksinkertaisesti ole jaksanut pystyssä pysyä...
Jotenkin huojensi... :)
Ja muutenkin tykkään lukea vastauksia tällaisena yksinäisenä sunnuntaipäivänä.
Itsellä on samanlaisia kokemuksia, yläasteella kaverit oli paljon coolempia ja aikuisia. Yläasteen sinnittelin mukana, sitten tuli lukion ekalla stoppi. Yhtäkkiä sitä vaan oli yksin. Noh, koulunkäynti suju vielä lukion ekalla, toisena vuonna sekin lopahti. Itsetunto otti nyrkkeilytermein lukua, paino alko laskemaan, pelkotiloja ym.
Noh, sitten aloin seurustelemaan, ja jos ihmettelette minkälainen tyttö ottaa tuossa kunnossa olevan pojan, kerrottakoon että hän oli juuri kuullut että hänellä on kasvain aivoissa.
Oltiin kaks vuotta yhdessä yksin. Se oli todellista roikkumista. Tiesin kyllä ettei siitä mitään tule, että tyttö löytää paremman (vasta jälkeenpäin tajusin kuinka paljon pelkäsin sitä, koko kahden vuoden ajan, se ei ollut pelkää pelko vaan tietoa pelon toteutumisesta, ja siihen varautumista)
Sitten pelko toteutu, sain kuulla odotetut sanat; "mulla on ollu sellanen vannaitständi" voi vittu miten se kirpas, onneksi en ole väkivaltanen tyyppi. Suhde siis lopahti odotetulla tavalla, ja jäin pyörimään sekopäänä kuin orpo piru.
Sitten se tapahtu. Yks yö kun viiltelin itteä henkisesti yhtäkkiä tunsin fyysisesti toivon. Lämmin värinä kävi kropan läpi, ja päähän päästyä tuli rauhallinen olo. Yhtäkkiä sitä oikeasti ymmärsi että on Elossa, että on kokenut jotain, että vielä on enemmän koettavaa, ja että pystyy kokemaan. Kun kerran surkuhupaisa teinisuhde voi aiheuttaa tällaisen olon, tietää että elämä voi antaa ihan mitä vain.
En enää pidä itseäni kehittymättömänä, vaan kehityskykyisenä. Olen edelleen yksin, lukio on edelleen kesken, olen yhtä epäsosiaalinen. Mutta alemmuudentunne on hävinnyt, tunnistan ajoissa negatiiviset ajatukset jotka vahingoittaa itsetuntoa. Ei ole tarvetta seuralle koska pelkkä seura ei riitä. Pitää löytää oma itsensä jotta voi löytää kestäviä ihmissuhteita. Tulevaisuus ei tunnu pelottavalta, se on täynnä mahdollisuuksia.
kertomus!!! Kiitos sinulle vastauksestasi. Näitä on todella jännä lukea.
Sain pienen toivonkipinän. Mukava, kun levität positiivista ajatteluasi. :)