Tuolla kuolema ja suru palstalla käytiin keskustelua lapsen suremisesta.
Itselläni on se käsitys että isovanhemmat valitettavasti toisinaan käsittelevät omaa suruaan lapsen kautta puhumalla jatkuvasti vainajasta, he eivät ymmärrä että tämä jatkuva puhuminen voi ahdistaa lasta.
Onko täällä ketään muuta jolla olisi samankaltaisia käsityksiä vai ovatko havaintoni vääriä.
Itselläni on se käsitys että isovanhemmat valitettavasti toisinaan käsittelevät omaa suruaan lapsen kautta puhumalla jatkuvasti vainajasta, he eivät ymmärrä että tämä jatkuva puhuminen voi ahdistaa lasta.
Onko täällä ketään muuta jolla olisi samankaltaisia käsityksiä vai ovatko havaintoni vääriä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
suree omalla tavallaan. Mitä pienempiin lapsiin mennään, sitä vaikeampaahan se on arvioida, miten tulisi suhtautua. Elämänkokemusta ei itsellänikään ole vielä liiemmin, mutta eräät lapsuutensa kokemukset. Ne voivat takautuvasti palata elävinä mieleen ja ahdistaa myöhemmin. Isovanhemmat eivätkä monet alan ammattilaisetkaan oikein tunnu ymmärtävän, miten näihin pitäisi suhtautua. Omalle sisarelleni tapahtui onnettomuus, josta hän itse puhui kaikkein vähiten. Suhtautui suht pieneksi lapseksi, juuri ja juuri kouluikäiseksi jopa ulkopuolisen silmin hämmentävän realistisesti. Minua raivostutti tapa, jolla varsinkin vanhemmat ihmiset kertoilivat ja retostelivat samankaltaisilla tapahtumilla. En tiedä, miten siskoni ne otti, minä otin ne hyvinkin raskaasti hänen sisarenaan. Ehkäpä se on vähän niinkin, että vanhemmille ihmisille kuolema ja onnettomuus ovat niin monesti koettuja asioita, kuin jo "arkipäivää", etteivät he ymmärrä ajatella mitä se llaiset tapaukset lapselle merkitsevät. Surullista mutta totta.