Reuma ja sydän

Joo varmasti on järkytys, sitä se oli mullekin kun reumaa alettiin epäillä. Mulla diagnosoitiin nivelreuma viime kesänä (07/2006). Oireet alko suurinpiirtein vuosi sitten, pikkuhiljaa. Ensin muutaman sormen nivelet alko aristaa ja tuntua jäykiltä, varsinaista kipua ei ollut mutta jotain sinne päin. Se oli vähän kummallista kun yhtenä aamuna saatto oireita tuntua vasemmassa peukalossa ja oikeessa nimettömässä, toisena aamuna joissain muissa sormissa. Seuraavaks oireet siirty sormien lisäks varpaisiin, päkiäniveliin. Nekin tuntu jäykiltä ja aristi, aamusin kävely sattui mutta meni ohi parissa tunnissa. Nää oireet alko siis suunnilleen viime syksynä ja jatku kevääseen. Ihmettelin näitä oireita mutta ne ei ollut niin pahoja etten olis pystyny olemaan ja elämään, odotin vaan että ne menis ohi. Harrastan paljon liikuntaa ja sillon kuvioihin uutena lajina oli tullut bodypump ja kuvittelin että oireet johtuu siitä :). No keväällä oireet paheni, sormien nivelet alko turvota ja ne oli ihan tulikuumat, sama juttu päkiöissä. Olin myös erittäin väsynyt, pelkkä tiskikoneen tyhjentäminen oli joskus ylitsepääsemätöntä, makasin sohvalla enkä jaksanut edes katsoa tv:tä, minä joka olin aina tulossa ja menossa ja kaikessa aktiivisesti mukana. Aloin katsella netistä jotain lääkäripalstaa. Ainoa sairaus johon mun oireet sopi oli nivelreuma ja ajattelin että no ei mulla nyt mikään nivelreuma voi olla kun olen näin nuori ja aina pitänyt huolta itsestäni ja terveydestäni ja urheillut paljon. Oireet vaan paheni ja menin lopuksi lääkäriin, ihan varmuuden vuoksi. Lääkäri totsei heti että nivelreumaltahan tämä vaikuttaa ja laittoi lähetteen sairaalaan. Tämä tapahtui toukokuussa ja silloin tuntui kyllä että nyt mun elämä on eletty. Terveyskeskuksessa minusta otettiin ensimmäiset verikokeet ja odottelin niiden tuloksia ja pääsyä sairaalaan jatkotutkimuksiin. En edes tiennyt kunnolla mikä on nivelreuma. Ainut kuva siitä oli pyörätuolissa istuva mummo jota kolottaa joka paikkaan. Täytyy sanoa että tämä oli vaikeinta aikaa mun tähän astisessa elämässäni. Kaikenlaiset ajatukset pyöri päässäni. Miten pystyn jatkaa elämääni, harrastuksiani, kouluani? Saanko koskaan enää töitä? Missä kunnossa olen 10 vuoden päästä, pystynkö enää kävellä silloin? Silloin elämä tuntui tosi raskaalta ja itkin melkein koko ajan. Ajattelin että onko elämä enää elämisen arvoista jos minulla on nivelreuma ja olen sairas loppuelämäni. Oireet oli sillon myös pahimmillaan ja olin melko kipeä. Kuvittelin että joudun elämään niiden kipujen kanssa loppuelämäni. Jännitin älyttömästi ensimmäisiä verikokeiden tuloksia vaikka oikeastaan tiesin että sairastan reumaa. Kaikki oli muuten normaalit paitsi reumatekijä löytyi (arvo oli n.300). Juhannuksen jälkeen pääsin sairaalaan verikokeisiin ja röntgeniin ja heinäkuun puolivälissä mulla diagnosoitiin nivelreuma. Sain lääkkeet (SalazopyrinEN, otan 2 tablettia aamulla ja illalla) ja heikkoa infoa sairaudesta. Tuon päivän muistan aina. Toisaalta olo oli helpottunut kun sain tietää mistä oireet johtuu ja lääkkeet, toisaalta tuntui epätodelliselta että miten mulla voi olla nivelreuma ja miks just minä. Alussa oli tosi vaikeeta tottua ajatukseen että mulla on nivelreuma. Aloitin lääkityksen ja kesti n. 1,5 kuukautta kun kaikki oireet oli hävinnyt ja olin taas oma energinen itseni. Lääkityksen aloittamista kolme ensimmäistä kuukautta jouduin käydä terveyskeskuksessa verikokeissa joissa tarkastettiin ettei lääkkeet kuormita maksaa ja munuaisia. Lääkkeet on tuntunut sopivan mulle hyvin. Olen nyt syönyt lääkkeitä neljä kuukautta ja ensi viikolla olen menossa kontrollikäynnille sairaalaan. Käsittääkseni siellä katsotaan miten lääkkeet on alkanut tehota ja varmaan saan tietää jotain sairauden ennusteesta (Kävin tällä viikolla labrakokeissa tätä käyntiä varten). Viime kevät ja kesä oli todella raskasta aikaa. En tiedä miten olisin selvinnyt järjissäni ilman perheeni ja ystävieni tukea. Kaikkein tärkein on ollut avopuolisoni joka on osannut olla maailman paras tuki ja turva. Tietty hänkin oli järkyttynyt alussa ja etsi tietoa reumasta enemmän kun mä itse.

Pikku hiljaa elämä alko palata "normaaliks", samalla kun oireet hävisi lääkityksen myötä. Mäkin mietin sillon että miten elämä tästä jatkuu ja muuttuuko se ja kuinka paljon. Mulla ei ole elämä muuttunut mitenkään. Reuma ei vaikuta mun elämään muuten kuin että lääkkeet pitää muistaa ottaa. Elän ihan normaalia 22-vuotiaan naisen elämää, ihan niinkuin ennen sairastumistanikin. Kaikki asiat elämässäni on erittäin hyvin. Ikinä ei voi tietää jos sairaus joskus muuttuu/pahenee, mutta onneks löytyy myös järeämpiä lääkkeitäkin. Alussa ajattelin etten ikinä pysty elää tämän sairauden kanssa mutta ihminen on sopeutuvainen. Olen kyllä oppinut enemmän kunnioittamaan ja kuunteleman omaa kehoani. Yritän pitää itsestäni hyvää huolta. Reumaa sairastaville olisi tärkee just syödä terveellisesti ja liikkua ja levätä tarpeeksi.

Huhhuh tulipahan kirjotettua. Toivottavasti saat pian vastauksia ja jos sinulla nivelreuma on niin toivottavasti löydätte sinulle oikeanlaisen lääkityksen. Voin sanoa että tiedän miltä sinusta nyt tuntuu. Ei varmasti ole helppoa juuri nyt. Nykyaikana nivelreuman hoitoon on kuitenkin niin hyvät lääkkeet ja käsittääkseni se on muutenkin lieventynyt verrattuna mitä se oli 50 vuotta sitten. Suurin osa sairastuneista elää ihan normaalia elämää. Voimia sulle.