Jaan täällä positiivista ajattelua, tai ainakin yritän jakaa, mutta nyt on sellainen olo ettei mitään jaksaisi.....
Äitini on sekaantunut 20 vuoden ajan asioihini aivan liian tiiviisti! Oma läheisriippuvuus on ollut tärkeämpi juttu kuin tyttärensä henkinen kasvaminen.
On sekaannuttu, annettu neuvoja joka lähtöön, sekä viimeisimpinä vuosina myös arvosteluja. "Olet paskanjauhaja. Minun tyttäreni on kuiva tyhjästä puhuja". Noin on sanottu.... Mutta nykyisin: ei kuunnella, vähätellään sanomiani juttuja, sekä aina välillä toitotetaan "NO MENE sinne ryhmään! Yleensä ihmiset aina käytävällä ennen luennon alkua puhuvat jollekin vieraalle ihmiselle, koska siinä ei ole sillä hetkellä mitään tekemistä"
Puhuvat, mutta mistä????????
Jos olen vuosikaudet sopeutunut tällaiseen ympäristöön (omaan kotiini siis), jossa koitetaan keinolla millä hyvänsä tukkia suuni, niin ettei arkipäivänkään asioista saa minuuttia kauempaa puhua, niin MITEN HELVETISSÄ voin sitten vieraille ihmisille mennä puhumaan NIITÄ NÄITÄ?
Täysin ristiriitaista.
Tiedän, mikä elämääni helpottaisi. Yhteyksien katkaiseminen kokonaan lapsuudenkotiini. Äitini yrittää vieläkin sekaantua asioihinni, jopa päättää tulevan ammattini puolestani!
Asun nykyisin kyllä soluasunnolla. En tiedä, kauanko voin siellä asua, kun siihen asumiseen tarvitaan tietty määrä opintopisteitä suoritettuna eikä opiskelu nyt juuri taida erityisemmin kiinnostaa.
Minulle tulee välillä kaikkivoipuuskuvitelmia. En halua kirjoittaa niitä tähän, koska toisaalta ne ovat samalla myös omia toiveitani ("Kerrotut toiveet eivät toteudu").
Tunnen maailman kylmäksi, paskaksi paikaksi, mutta samalla myös täynnä mahdollisuuksia olevaksi. En tiedä, kummalla kannalla olen. Ainakin sen olen huomannut, että elämästäni en aio luopua, tuntuisipa joskus ties miltä. Olen sisäistänyt ajatuksen: Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Takertuja-äitini (soittelee väh. kerran päivässä) psykologinen taju on nollassa. Ensin hirveästi nuhdellaan pienenpienestäkin ohi aiheen -puhumisesta, sitten muutaman kuukauden päästä painostetaan vihaisesti menemään jauhamaan paskaa ihmisten keskuuteen.
Välillä toivon vanhempieni hautajaisia. Se olisi täysin uusi alku elämälleni. Mutta toisaalta olen lujasti sitä ajatusta vastaan, että heille jotain kävisi, koska pikkusiskoni on vasta 9-vuotias.
En arvosta enää ajatusta parisuhteesta... Mielestäni tiivis parisuhde on pelkuruutta (läheisriippuvaisuutta). En todellakaan halua hyväntahtoista miesystävää, joka AUTTAISI minut tästä kaikesta yli. Vuosi sitten halusin sitä enemmän kuin mitään muuta.
Aion tehdä jotakin rohkeata... Aion muuttaa sekä etu- että sukunimeni kokonaan. Tiedän erään erittäin kauniin ja viehättävän kokonimen, jonka haluan saada itselleni. Minun nimisiäni ihmisiä on Suomessa todella paljon! (Ei ole Virtanen, sen voin mainita:). Haluan unohtaa lapsuudenperheeni, sukuni, aloittaa kaiken tyhjältä pöydältä, ihan alusta. Haluan etsiä sen, kuka minä todella olen.
Upeita, mahtavia sanoja, mutta ei vielä mitään tehtynä. Täytyy sanoa, että ensin asiat tulet ajatuksiin, sitten vasta teoiksi. En ollenkaan luovu toivosta, vaikka nyt tuollainen riskinottaminen (elämän muuttaminen) tuntuu kaukaiselta ("en jaksa, en pysty" jne.). Uskon muutokseen. Se, että haluan jo tuollaista, on hyvä merkki! Vuosi sitten en olisi missään nimessä halunnut.
No nyt taas.. Tuli parempi mieli. :)
Sain koottua itseäni. Mukavaa, että on palsta sitä varten. (tai melkein sitä varten ;)
Äitini on sekaantunut 20 vuoden ajan asioihini aivan liian tiiviisti! Oma läheisriippuvuus on ollut tärkeämpi juttu kuin tyttärensä henkinen kasvaminen.
On sekaannuttu, annettu neuvoja joka lähtöön, sekä viimeisimpinä vuosina myös arvosteluja. "Olet paskanjauhaja. Minun tyttäreni on kuiva tyhjästä puhuja". Noin on sanottu.... Mutta nykyisin: ei kuunnella, vähätellään sanomiani juttuja, sekä aina välillä toitotetaan "NO MENE sinne ryhmään! Yleensä ihmiset aina käytävällä ennen luennon alkua puhuvat jollekin vieraalle ihmiselle, koska siinä ei ole sillä hetkellä mitään tekemistä"
Puhuvat, mutta mistä????????
Jos olen vuosikaudet sopeutunut tällaiseen ympäristöön (omaan kotiini siis), jossa koitetaan keinolla millä hyvänsä tukkia suuni, niin ettei arkipäivänkään asioista saa minuuttia kauempaa puhua, niin MITEN HELVETISSÄ voin sitten vieraille ihmisille mennä puhumaan NIITÄ NÄITÄ?
Täysin ristiriitaista.
Tiedän, mikä elämääni helpottaisi. Yhteyksien katkaiseminen kokonaan lapsuudenkotiini. Äitini yrittää vieläkin sekaantua asioihinni, jopa päättää tulevan ammattini puolestani!
Asun nykyisin kyllä soluasunnolla. En tiedä, kauanko voin siellä asua, kun siihen asumiseen tarvitaan tietty määrä opintopisteitä suoritettuna eikä opiskelu nyt juuri taida erityisemmin kiinnostaa.
Minulle tulee välillä kaikkivoipuuskuvitelmia. En halua kirjoittaa niitä tähän, koska toisaalta ne ovat samalla myös omia toiveitani ("Kerrotut toiveet eivät toteudu").
Tunnen maailman kylmäksi, paskaksi paikaksi, mutta samalla myös täynnä mahdollisuuksia olevaksi. En tiedä, kummalla kannalla olen. Ainakin sen olen huomannut, että elämästäni en aio luopua, tuntuisipa joskus ties miltä. Olen sisäistänyt ajatuksen: Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Takertuja-äitini (soittelee väh. kerran päivässä) psykologinen taju on nollassa. Ensin hirveästi nuhdellaan pienenpienestäkin ohi aiheen -puhumisesta, sitten muutaman kuukauden päästä painostetaan vihaisesti menemään jauhamaan paskaa ihmisten keskuuteen.
Välillä toivon vanhempieni hautajaisia. Se olisi täysin uusi alku elämälleni. Mutta toisaalta olen lujasti sitä ajatusta vastaan, että heille jotain kävisi, koska pikkusiskoni on vasta 9-vuotias.
En arvosta enää ajatusta parisuhteesta... Mielestäni tiivis parisuhde on pelkuruutta (läheisriippuvaisuutta). En todellakaan halua hyväntahtoista miesystävää, joka AUTTAISI minut tästä kaikesta yli. Vuosi sitten halusin sitä enemmän kuin mitään muuta.
Aion tehdä jotakin rohkeata... Aion muuttaa sekä etu- että sukunimeni kokonaan. Tiedän erään erittäin kauniin ja viehättävän kokonimen, jonka haluan saada itselleni. Minun nimisiäni ihmisiä on Suomessa todella paljon! (Ei ole Virtanen, sen voin mainita:). Haluan unohtaa lapsuudenperheeni, sukuni, aloittaa kaiken tyhjältä pöydältä, ihan alusta. Haluan etsiä sen, kuka minä todella olen.
Upeita, mahtavia sanoja, mutta ei vielä mitään tehtynä. Täytyy sanoa, että ensin asiat tulet ajatuksiin, sitten vasta teoiksi. En ollenkaan luovu toivosta, vaikka nyt tuollainen riskinottaminen (elämän muuttaminen) tuntuu kaukaiselta ("en jaksa, en pysty" jne.). Uskon muutokseen. Se, että haluan jo tuollaista, on hyvä merkki! Vuosi sitten en olisi missään nimessä halunnut.
No nyt taas.. Tuli parempi mieli. :)
Sain koottua itseäni. Mukavaa, että on palsta sitä varten. (tai melkein sitä varten ;)
Vastaukset 26
Vanhimmat
Oletko sä sanonut kertaakaan äidillesi suorat sanat? Kertonut miten nämä sen jauhamiset sua ahdistaa? Käskenyt painua helvettiin, jos ei muuta osaa kuin polkea sua maanrakoon jutuillaan ja muka hyvillä neuvoillaan? Sanonut että sä et kaipaa mitään hullua läheisriippuvaista äitiä, joka haluaa repiä tyttärensäkin sinne jonnekin syövereihin? Sanonut hänelle, että jos hän pitää sua kuivana paskanjauhajana, niin saisi myös lopettaa sen jokapäiväisen soittelemisen ja oman paskanjauhamisensa?
Sun kannattaisi jutella koulusi rehtorin ja muiden kanssa siellä. Meinaan yks mahdollisuus voisi olla, että haet opiskelemaan jonnekin kauemmas samaa alaa, tai mitä sitten opiskeletkin. Pyydät vaan tuolta paikasta välitodistuksen. Auttaako sun vanhemmat sua edes rahallisesti? Meinaan oletko sä siinäkin mielessä kiinni heissä? Kannattaa kysellä sossusta, kelalta ja muualta mitä mahdollisuuksia sulla on.
Sano sille äidillesi myös, että jos hän ei tajua ja osaa sanoa mitään tsemppaavaa ja positiivista, niin lopettaa sen turhan soittelunsa joka päivä.
hänelle jo vaikka mistä. Vastaus on ollut vain: "aha".
En jaksa opiskella sitä, mitä nyt opiskelen. Se ei kiinnosta.
En tarvitse vanhempieni rahoja pahemmin... Eli en ole rahallisesti heistä riippuvainen.
Ei sun tarvitse vastata silloin kun se soittaa. Pistät vaan tekstiviestin, että sä et viitsi enää vastata kun tiedät jo mitä ne puhelut pitää sisällään. Sovitte vaikka että se soittaa sulle vaikka kerran viikossa ja sillä selvä.
Mikä sua kiinnostaa? Mitä sä haluaisit opiskella? Haluaisitko sä vaihtaa kaupunkia?
Ihan kiva, että saat aivoni raksuttamaan. :)
No niin... Liioittelin tai olin sellaisessa tunnetilassa että "hälläväliä kaikesta", kun kirjoitin ettei opiskelemani ala minua kiinnosta. Oikeastaan, rehellisesti sanottuna, se kiinnostaa ihan pirusti. Mutta en löydä sieltä itselleni sopivaa ammattia, jota haluaisin tehdä. Tykkään lukea siihen liittyvää kirjallisuutta (tosin viime vuonna en lukenut paljon ollenkaan, kun oli liian rankka elämänvaihe), mutta työskennellä en haluaisi niiden asioiden parissa päivästä toiseen. Tiedän, minkä haluaisin ammatikseni, en tiedä toteutuuko se, mutta taikauskoisista syistä en kirjoita sitä tähän.
Etenen askelia kohti toiveammattini saavuttamiseksi enkä aio enää opiskella alaa, jossa opiskeltava asia on ihan kiehtova, mutta mahdollinen ammatti ei.
Eli mahdollinen työllistyminen ammattiin jota nyt opiskelet, ei ole kovin realistinen tällä hetkellä vai? Onko tässä nyt siis se opiskeltava asia kiehtova, mutta ammattina se ei välttämättä nappaa?
Ammatin saisin kyllä itselleni siltä alalta, jota nyt opiskelen, mutta se ei siinä mielessä "nappaisi", etten pitäisi siitä työstä. Tiedän nimittäin työn, josta pitäisin todella paljon, eivätkä nyt opiskelemani opiskelut siihen pääsemistä edesauta. Siksi mietin opiskelujen lopettamista.
Tarkoitan "mahdollisella ammatilla" niitä ammatteja, joita voisin saada opiskelemalla tätä alaa, jota nyt opiskelen. Tarkoitan tuolla, että ne ammatit eivät ole kiehtovia, toisin kuin niihin opiskelu.
Meneepä vaikeaksi. :/ :D
Oletko siis miettinyt vakvasti lopettavasi tuon ammatin opiskelut? Jos olet tuota mieltä, niin kaipa se on sitten paras vaihtoehto, ettei sitä turhaan tule roikuskeltua vaan. Kannattaa jutella opettajien ja rehtorin kanssa asiasta. Kenties haet opiskelemaan sitä mielekkäämpää alaa ja vaihdat sitä paikkakuntaakin :)?
mitään paikkakunnan vaihtoa. Jos se vaadittaisiin unelmani edistämiseksi, niin sitten. Mutta mielummin asun siinä kaupungissa, jossa nytkin.
En halua puhua opettajille enkä rehtorille. Omasta elämästänihän on kyse. Eivät he voi mitenkään auttaa, eikä heille sitä aikaakaan ole mitenkään runsaasti. Kyllä se sitten näkyy heille siellä virallisissa papereissa, kun olen ilmoittanut eroavani.
eikä heillÄ sitä aikaakaan ole mitenkään runsaasti
Ärsyttävä virhe.
Missä kaupungissa muuten asut?
Suomen maassa kuitenkin :)
Ajattelin vaan jos olisit jossain lähettyvillä kenties, niin tulisin soittamaan ovikelloa ja veisin sut vaikka syömään jonnekin :)
Taisin säikäyttää neidon ehdotuksellani. Pyydän anteeksi :)
"Äitini on sekaantunut.."
Jos siltä tuntuu, niin sano sille jotain..
Kuules, se on nyt niin, että... ja jos tämä ei toteudu, minusta ette enää kuule...
Katkaset puhelun ja soitat seuraavana päivänä uudestaa, ja kysyt kyllä vai ei.
En vastaa seurauksista.
"Puhuvat, mutta mistä????????"
Niitä näitä, vitsiä väännetään. Itsellä tämä onnistuu vain, jos ihmiset ovat edes jollain tasolla kavereita/samanhenkisiä, ei tuntemattomia.
"Tunnen maailman kylmäksi, paskaksi paikaksi, mutta samalla myös täynnä mahdollisuuksia olevaksi."
Onko tässä ristiriita? Nojoo, olet oikeassa, ainakin osittain.
"Niin kauan kuin on elämää, on toivoa." Hyvä, periks ei anneta!
"En arvosta enää ajatusta parisuhteesta... Mielestäni tiivis parisuhde on pelkuruutta (läheisriippuvaisuutta)."
Vain, jos ihmiset ovat sellaisia. Voi se parisuhde olla kaunis kahden ihmisen liitto.."
"En todellakaan halua hyväntahtoista miesystävää, joka AUTTAISI minut tästä kaikesta yli. Vuosi sitten halusin sitä enemmän kuin mitään muuta. "
Ei se tosiaan taida toimia.
"Upeita, mahtavia sanoja, mutta ei vielä mitään tehtynä." Tosiaan, ensin pitää päättää tehdä jotain, sitten loppu onnistuu jo paljon helpommin.
Juu, olet oikeassa.
Asioiden paljous (on niin paljon tekemättömiä asioita) vetää minut laiskaksi ja uupuneeksi ja saa minut kirjoittamaan tälle palstalle yhtä sun toista.
Mutta tuosta parisuhde-kohdasta olen eri mieltä. Kaunis kahden ihmisen liitto ei ole tiivis, vaan väljä. Ilmava, happea saava, täysin vapaaehtoinen (eli ei mikään "koska minulla ei ketään muutakaan...").
Olen tajunut vasta viime aikoina, että ihmisen omiminen (kuten äitini omii minut) ei ole kyseisestä ihmisestä välittämistä, vaan omaa turvallisuudenhakua. Pakko olla joku, ihan pakko! -ajattelua. Se ihminen voi olla melkein kuka hyvänsä..
Oma käsitykseni parisuhteesta on hieman muuttunut viime vuoteen verrattuna. Parisuhde ei ole minulle sama kuin symbioosi, vaan se on nykyisin mielestäni "yhteinen sopimus". Sopimus on niin kauan voimassa, kun se "kannattaa". Jos on sopivat luonteet eli yhdessäolo on mukavaa, sopimus kestää melko pitkään.
Yhä olen läheisriippuvainen pelkuri, mutta alan pikkuhiljaa nähdä todellisuutta verhon takaa. Äitini on pitänyt minut pimennossa totuudelta koko ikäni. Sellaista läheisriippuvaisuus on... Tauti, joka leviää ympärillä oleviin.
..ei rakennettu päivässä tai sinnepäin. Kannattaa yleensä jakaa asiat osiin, mahdollisimman pieniin. Tee vaikka huomenna jokin pieni juttu...
Tiedän tuon, tuo on oikein hyvä neuvo!
Olen jotenkin siinä asiassa ahne, että luulen saavani päivässä valtavasti asioita aikaiseksi. Sitten väsähdyn aikomuksiini, sanon "huomenna" ja kaikki taas jää.
Aion porrastaa aikomukseni paremmin. Minua on aikaisemminkin kehoitettu tästä. Kiitos muistutuksesta. :)
..ei oikeastaan ole kylmä tai lämmin, tietyllä tavalla maailma vain on. Ei muuta. Se miltä maailma näyttää riippuu siitä mihin kohdistaa katseensa.
Ehkä sinun kannattaisi istuutua alas ( siis kuvainnollisesti ) ja miettiä millainen ihminen oikeasti todella olet. Siis etsisit itsesi. Se ainakin itseäni auttoi paljon että tavallaan tutustuin itseeni. Tietyllä tavalla nimen vaihtaminen olisi symbolista, olisit edelleen sama ihminen, ja sellaisena ihan ok... :)
Siitä ei minullakaan ole hajuakaan että mistä ihmiset puhuvat, tuntemattomat siis. Olen kai suurimman osan elämästäni viettänyt varjoissa, tavallaan läsnä muttei kuitenkaan. Osittain tosin luonteenomaisesti.
niin suloista, kun sanot ettei sinullakaan ole hajua siitä, mistä ihmiset puhuvat keskenään. =)
Tuosta kuvannollisesta istuutumisesta sen verran, että minulla on ollut aikaisemmin "häiriöitä" identiteetin muodostamisessa. Olen ymmärtänyt, että jokaisen ihmisen kuuluu olla läheisriippuvainen (syynä äitini kasvatus). Kun nyt mietin sitä, minkälainen olen, niin tottakai mieleeni palautuu sana "läheisriippuvainen". Mutta se ei ole todellinen minä! On tapahtunut häiriö ja minusta on tullut läheisriippuvainen... :/
Eli muuten voin miettiä, minkälainen minä olen, mutta minun täytyy vaihtaa siinä samalla myös asennettani elämiseen. En voi tarkastella enää maailmaa "läheisriippuvaisen ihmisen linssein", vaan linssit pitää pyrkiä vaihtamaan. Se on rankkaa, mutta täytyy muistaa, että läheisriippuvaisuus ei ole todellinen osa minua.
Noista linsseistä muuten taisitkin puhua ensimmäisessä kappaleessasi. Ihan totta, että maailma on sellaisenaan aika neutraali, ja että riippuu vain linsseistä, millaisena sen näkee.
...heh... :) Itseä se kyllä välillä hämääpi, pitäisi löytää jostain vaikka joku kirja, tai sitten joku kurssi aiheesta... :D :/
Voisihan sitä vaikka miettiä mielipiteitä asioihin, omaa arvomaailmaansa, mikä on oikein/väärin... Kaikenlaisia pikku juttuja jotka ehkä auttavat selventämään millainen ihminen olet.
jonkinlaista kirjallisuutta avukseni, sillä mielipiteeni asioista ovat rakentuneet hyvin pitkälti äitini mukaan. Olisi ihan hyväksi nähdä myös sellaisia näkemyksiä, joita äidilläni ei ole koskaan ollut. Veljeni on tutustunut lähiaikoina buddhalaisuuteen ja olen saanut kuulla sieltä useita ajatuksia. Kuulemani on ollut mielestäni älykkäintä, mitä olen ikinä kuullut.
Kuulostaa lapselliselta, mutta äitini opit hallitsevat yhä arkipäiväistä elämääni. Olen läheisriippuvainen!
Jos minä saan joskus tyttären (vaikka kymmenen vuoden päästä), aion kasvattaa hänet rohkeaksi ja pelottomaksi, ja patistaa hänet jo pienestä pitäen muiden ihmisten pariin. Kasvattaisin lapsen jollakin lailla irti minusta, selviämään itse. Tottakai kannustaisin, mutta en tekisi sitä siksi että lapsi kiintyisi minuun, vaan siksi että hän pärjäisi myöhemmin elämässä hyvin. Äitini yrittää vieläkin saada minua riippuvaiseksi hänestä. On todella sairasta edes yrittää sellaista 20-vuotiaan ihmisen kohdalla.
..sanomalehtiä, mielipiteitä maailman tapahtumista tms. Kirjastot ja englannin kielinen wikipedia voinevat myös avustaa...
Buddhalaisuus on kyllä aika viisasta... Pikku hiljaa tutustunut aiheeseen, tai siis ennemminkin zen:iin. Yleensä elokuvissa jne. kiinnostavimpia hahmoja välillä olivat ne pikkuiset aasialais ukot jotka aina tyynesti mutisivat viisauksia... ( sellaiseksi ajattelin sitten eläkepäivillä ruveta... :D )
Ei kai se toisaalta lapsellista ole. Vanhemmilla on kuitenkin suuri vaikutus valta lastensa mielipiteisiin tms. Se ei kyllä kuitenkaan tarkoita että vanhemmat olisivat oikeassa. Oma isäpuoleni mielipiteet ovat joskus järkyttäviä, ja aivan päinvastaisia. Toisaalta joskus ehkä tahallaankin esittää niitä että saisi minut väittelemään ja hän jonkin oudon päättely ketjun kautta todistamaan olevansa oikeassa... :/
vain aika lapselliseksi, kun vasta 20 vuoden iässä havahdun tajuamaan äitini tarkoitusperät. (Mitä paskemmin menee, sitä enemmän välittää... Koittaa että jokin sitoisi ihmiset häneen)
Kysymys: Onko sinulla ollut läheisriippuvaisia vanhempia?
Muutkin voivat vastata... Kiinnostaisi todella tietää, olenko ainoa tällä palstalla, joka on kasvatettu läheisriippuvaiseksi. :/
Tarkemmin ajateltuna äidissä saattaisi olla sen suuntaisia piirteitä... :/ Isästäni en tiedä, eikä isäpuolikaan ainakaan minusta riippuvainen.