Mun leikki-ikäinen lapsi heitti pienemmän lapsemme päälle lunta. Isä heitti isomman päälle lunta kasvoille takaisin jotta lapsi tietää miltä se tuntuu. Onko oikein? Samoin hän teki kerran kun lapsi heitti vettä sisarensa päälle niin hän saikin isältään vettä niskaan takaisin. Minun mielestäni tuollainen on todella väärin ja olenkin sanonut miehelleni, että et tiedä mitään lasten kasvatuksesta. Suoraan sanottuna SAIRASTA! Eihän pieni lapsi ymmärrä. Häntähän täytyy kieltää ja sanoa, ettei noin voi tehdä. Ei käyttäytyä noin kuten isä tekee.
Isällä vääränlainen ote kasvatuksessa
Huolestunut äiti
221157
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Eipä se leikki-ikäinen osaa vielä oikein tietää mikä on inhottavaa ja mikä ei. Lunta tai vettä, se ei tunnu mukavalle mutta eipä se satukkaan. Tietääpähän nyt mille se tuntuu ja jos vielä heittää, sen voi jo laskea tahalliseksi teoksi ja siitä torua. Täytyyhän lapsen tietää MIKSI noin ei voi tehdä. En nyt ihan sairaaksi menisi sanomaan, on niitä oikeastikin sairaita tapoja joillakin ojentaa lasta.
Tunnetustihan kasvatuksen asiantuntijat suosivat aikuismaisia tapoja kasvattaa. Mutta jos ei ole älyä selittää lapselle niin, että oppii tai jos tuntee jotain tyydytystä kun saa tehdä tuollaisia temppuja pienemmälleen.
Tai ehkä miehesi onkin viisaampi kuin kasvatuksen asiantuntijat..
no mun mies ei myöskään ole mikään kasvattaja, tässä taannoin olin iltavuorossa ja iskä teki 9-vuotiaalle tytöllemme iltapalaa ja oli kysynyt tytöltä otatko tummaa vai vaaleeta leipää, tyttö oli kysynyt onko se tumma limppua vai ruisleipää, niin isä hikeenty ja sano likalle ettei tämä ole ihan viisas ja tyttö itkua tihrutti...mielestäni oli likalta fiksusti ajateltu, kato ei kaikista vaan ole kasvattamaan, ite ainakin ajattelen niin että itse kasvatan ja rakastan lapset, kaikista tärkeimmät ne mulle on
että meni ihan vilunväreet...
kyllä se on se sun ukkos mikä ei todellakaan ole ihan viisas. onhan siinä nyt j*****uta vissi ero onko leipä ruisleipää vai limppua =O
hakeutuis hoitoon jos on noin vaikeeta..
ja huolettaa kovasti! Eli isi kieltää esim. ottamasta jotain, ja kun lapsi ei "tottele", napsaisee heti luunapin. Kun lapsi kaatoi vahingossa lasin kylmää vettä päälleen, niin isi huusi, että nyt saat olla märissä vaatteissa, kun kerran kaadoit! Muutenkin oli jo lapsi raukka pelästynyt... Ja lapsella on ikää vasta vuosi, ei sen ikäinen mielestäni vielä ymmärrä!
sairas olet kuin tuollaista vierestä katselet! Itselläni sellaiset emoleijonan otteet, että ukko olisi tasan varmasti lentänyt sillä sekunnilla pihalle! Eihän tollasta voi edes mieheksi sanoa.. Selvittäisi omat lapsuuden traumansa.
1-VUOTIAS! tsiisus..
Niin, miehelläni tosiaan on lapsuuden traumoja, hän on kasvanut väkivaltaisessa kodissa. Olemme puhuneet asiasta, ja hän vannoo ja vakuuttaa, että ei koskaan LYÖ lasta. Minä en hyväksy tuota luunappiakaan... Ja sanon asiasta hänelle aina, kun hän tällaista tekee. Olen ehdottanut miehelle terapiaa, mutta hän ei suostu... Ja siksi todella olen huolissani, kun mielestäni hän toimii väärin joissain tilanteissa, enkä enää tiedä kuinka asian saisi muutettua!
Vielä todettakoon, että muuten hän on todella hyvä isä, ja rakastaa lasta ja minua hyvin paljon, ja minä rakastan häntä. En halua tämän takia erota, vaan haluan auttaa häntä muuttamaan käyttäytymistään!
Varmaa on, että otteet kovenevat lapsen kasvaessa jos et puutu asiaan hetimiten. Kun isä luunappailee 1-vuotiasta lasta tai käyttäytyy muutoin epäaikuismaisesti, ota lapsi syliin (emojen kuuluu suojella jäkikasvuaan) ja tiukasti meistäsi silmiin katsoen sanot "LOPETA!". Ole päättäväinen, tilanteessanne ei tunnu auttavan "pikku juttelut kasvatuksen periaatteista". Eikä tuo sitä paitsi ole kasvatusta vaan alistamista. Ja erittäin alhaista sellaista koska kyseessä on pieni lapsi.
Isillä, niin kuin äiteilläkin, jylläävät välillä stressihormonit järjen asemasta. Tällainen väkivlataienn käytös voi johtua joko stressistä tai ihan vain luonneviasta, mutta luonneviankin voi parantaa. Otappa vaikka tavaksi lätkäistä miestä nassuuun joka kerran kun hän napsauttaa pienokaista, niin eiköhän se järjen siemenkin ala itämään jossain vaiheessa.
Ei tuollaista "kasvatusta" voi mitenkään hyväksyä. Se on joko oman stressin tai lapsuudentraumojen purkamista, eihän 1-vuotias lapsi tajua, miksi häntä "kuritetaan", vaikka lievä pahoinpitely olisi kyllä kuvaavampi sana.
Niinhän ennen neuvottiin, että jos joku lyö, ni lyö takas.
Mun miehes kans ärsyttää toi takapajuinen kasvatus. Kerran tukisti tyttöä. Mä sanoin, että mä en halua, että lasta tolleen rankastaan. (sanoin kahden kesken, en mekastanut lapsen nähden, vaikka mieli ois tehny puolustaa tyttöä). Sovittiin, että pyytää anteeksi, kun oli liian äkkipikainen. Pyysikin. Sitten mietittiin, miten rangaistaan. Sovittiin aresti omaan huoneeseen ym. yhteisiä juttuja.
Nyt menee paljon paremmin. Edelleen mua ottaa päähän, kun sen pitää aina ruokapöydässä huudattaa lasta "ennen ei nousta, ku lautanen on tyhjä" jne. Mutta edistystä on tullu paljon.
Kannattaa puhua miehen kans yhteisistä tyyleistä. Kaikesta ei voi nalkuttaa, mutt jotkut hommat selviks.
Se on toimiva kasvatusmetodi, kunhan siihen yhdistetään myös se selitys, ettei niin saa tehdä.
olisi muita yhtä hyvin toimivia metodeja, käyttäisitkö?
Jos et, niin kyse on puhtaasti siitä, että meikämie NAUTTII KUN SAA ALISTAA JA KOSTAA PIENEMMÄLLEEN.
P.s. niitä muita metodeja ON.
huolissani kun mieheni huutaa 8kk:n ikäiselle lapsellemme.. Jos lapsi on itkuinen ja kiukkuinen niin mieskin alkaa huutaa, että mitä hän tämän apinan kanssa tekee jne. Olen hyvin huolissani, enkä tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen sanonut asiasta miehelleni lukuisia kertoja, mutta ei tunnu menevän perille.. Olisko vinkkejä?
mitään jos ei miehesi itse a) myönnä toimivansa väärin b) suostu näkemään vaivaa, jotta ongelma poistuisi.
Ehkä meistäsi ahdistaa lapsen itku (oman lapsuuden kokemukset usein taustalla)? Voisi auttaa jos tekisi itselleen selväksi, että vauvat nyt vain itkevät toisinaan ja silloin vanhemman tehtävä on lohduttaa. Itku kuitenkin kuuluu lapsen elämään ja kun parhaansa lohduttaa tekee myös parhaansa asian eteen. Sen jälkeen ahdistuksen tunteminen on turhaa. Tätä "mantraa" voi sitten hokea itselleen kun alkaa hermostus iskeä vauvan itkiessä.
Älkää hyvät äidit katselko liian pitkään lastenne alistamista jos ei puheet auta!
Ei se mitään alistamista ole, että lapsille näytetään, miltä heidän käytöksensä tuntuu muista.
Itse muistan hyvin, että parhaiten lapset piti poissa piruudesta se, että pelkäsivät jonkun isomman ja vahvemman kostavan, jos kiusaavat pienempiään. Lapsien käsitys maailmasta ruukaa välillä olla hyvinkin raadollinen, millä en tarkoiat kuitenkaan, että lapset olsiivat jotenkin syntyjään pahoja olentoja.
Aloittajan esimerkki havainnollistamisesta(lumen heittäminen) on niin lievää lajia, että en näe mitään syytä, miksi isän pitäisi muuttaa kasvatusmetodejaan. Jokaisella on persoonallinen kasvatusote, eikä sitä tarvitse muuttaa edes lapsen äitin joutavan hempeilyn vuoksi, jos se on hyväksi havaittu. Toki aina kannattaa miettiä, onko vaihtoehtoisia kasvatusmetodeja olemassa.
Mutta sehän pitää muistaa, että lapsille asiat pitää selittää tuhanteen kertaan, että ne menevät perille. Ei se rangaistus yksinään auta ilman selitystä, vaikka jotkut sen nimeen vannovatkin.
on alistamista kun isompi (herran jumala, isä!)heittää lunta niskaan! Sen lisäksi se on tyhmää, tarpeetonta ja lapsellista.
Monella on varmaan samanmoisia "muistikuvia" pelolla kasvattamisesta, mutta jospa olisikin yhtä hyvin tai paremmin toimivia kasvatustapoja, joissa lasta ei tarvitse alistaa tai pelotella? Ei se minun vikani ainakaan ole, ettet ole niitä tapoja älynnyt..
"Persoonallinen kasvatusote"..? Mitä kasvatusta on lumen luominen lapsen naamalle? Persoonallista ehkä, mutta ei kasvatusta vaan lapsellista vähä-älyisyyttä.
"Joutava hempeily"..? Hempeilyä kun pärjää lapsen kanssa ilman naaman lumipesemistä? ;)
"Hyväksi havaittu..?" KENEN mielestä hyväksi havaittu? Eiköhän rankempaa ruumiillista kuritustakin harjoittavat ajattele, että tapansa ovat hyväksi havaittuja? Onko heillä oikeus jatkaa toimiaan laista, lapsen kokemuksesta ja pelosta huolimatta, koska ovat tavan "hyväksi havainneet"?
ja selitys. Jos mikään ei tepsi, sitten voisi kokeilla tuota, tietysti "turvallisissa rajoissa". Se voi näet shokeerata joskus ja auttaa...
tepsiikin, eihän siitä kyse ole. Lapset tunnetusti tottelevat pelosta. Mutta kuka sitten haluaa kasvattaa pelolla?
Ja pitää muistaa, että kukaan ei ole kokeillut niitä kaikkia "muita" tapoja! AINA on olemassa muitakin tapoja kuin pelko tai alistaminen, sille ei voi mitään jos kaikki eivät näitä tapoja viitsi/vaivaudu/tajua/halua käyttää..
keskusteltu uudestaan mieheni kanssa tästä vauvalle huutamisasiasta, ja olen ikään kuin rautalangasta vääntänyt sen, että miten itkevää/"kiukkuilevaa" vauvaa tulee käsitellä.. Toivottavasti vakava ja tiukka keskustelumma auttoi..!
Minäkin toivon sydämestäni, että miehesi on saanut ajattelemisen aihetta ja lapsenne ei enää tarvitse pelätä isäänsä.
Isä tarttui ensimmäistä kertaa tytärtä käsivarresta kun tytär oli vasta puolivuotias. Minähän sain hirvittävän hepulin.
Kaikkea muutakin tapahtui, hän yritti esimerkiksi salaa minulta puristaa käsivarresta tai reidestä lasta joka ei totellut tai huusi. Joskus kuitenkin huomasin mustelmat lapsen reidessä tai näin peilin kautta mitä tapahtui.
Se oli tosi ahdistavaa, kun oli tunne ettei kaikki ollut ok, mutten useimmiten pystynyt sitä todistamaan. Lapsi esim. itki aina kun isä vaihtoi vaippoja.
Asiasta puhuin usein mutta mitään isä ei myöntänyt eikä tilanne mihinkään muuttunut. Hän osasi taitavasti kääntää asiat niin, että minä kuvittelin kaiken.
Myöhemmin tuli paljon muitakin ongelmia ja erosimme.
Jälkikäteen ajateltuna, isällä oli ongelmia oman isyytensä kanssa. Ei tuntunut löytävän positiivista rakastavaa tunnetta lapsiaan kohtaan.
Lapset ovat onneksi nämä asiat jo unohtaneet. Minä en. En luota ex-mieheeni ja tuntuu vaikealta päästää lapsia isälleen. Nämä traumat minun on sitten käsiteltävä (ja lasten viimeistään sitten kun saavat omia lapsia) jo toivottava että nämä asiat ovat takanapäin. Isä näkee lapsiaan niin harvoin ja lyhyen aikaa, että uskon ettei väkivaltaa enää tapahdu. Olen pyrkinyt suunnittelemaan tapaamiset niin, että ovat yleisellä paikalla tai minun valvonnan alaisena. Raskasta sekin...
Ainut mitä toivon, että olisin osannut nämä tilanteet jotenkin estää. Koen olevani yhtä syyllinen kuin hän. Joten tiukka linja äidit. Puolustakaa lastenne koskemattomuutta! Vastuu on teillä.
En oikein tiedä mitä ajatella tämänkaltaisista tarinoista. Muuta kuin, että hyvä, että on olemassa rohkeita äitejä, jotka kertovat tarinansa ja siten ehkä auttavat muita. Pahinta on puhumattomuus ja ongelmien piilottelu, *hyshys*. Kuinka paljon onkaan kulisseja joiden takana lapsi pelkää ja kärsii.
Ikävintä näissä asioissa on, että varhaislapsuuden tunnekokemukset vaikuttavat pitkälle aikuisikään. Luin juuri lehdestä artikkelin vauvan viestinnästä ja siinä sanotaan; "Vauvaiän vuorovaikuts vaikuttaa lapsen kehitykseen vuosiksi eteenpäin. Tutkimusten mukaan lapsen kokemukset äidin masussa ja ensimmäisten elinvuosien aikana muokkaavat jopa aivojen toiminnallisia rakenteita eli vahvistvat tiettyjä ajattelu- ja toimintamalleja, joita helposti noudatetaan myöhemminkin elämässä. Varhainen vuorovaikutus vaikuttaa erityisesti lapsen tunnepuolen kehitykseen."
Tiukkaa linjaa toivon minäkin ja leijonaemon rakkautta äideille! Onnekkaita ovat ne lapset kenellä edes toinen vanhempi suojelee.