yhtä asiaa jonkin aikaa,elikkä.Mistä johtuu että,ihmiset tarvitsevat ulkopuolisen apua joka asiassa?.On jos jonkin sortin terapeuttia,ja joka ongelmaan.Eikö ihmiset edes yritä itse tehdä mitään asioiden eteen,odotetaan että joku tekee kyllä,kun mä en nyt jaksa,enkä pysty.Ei tarvitse olla isokaan vastoinkäyminen,niin jo masennutaan ja haetaan apua,ja kohta jo ollaankin pillerikierteessä.Lasten kasvatuskin voi koitua niin vaikeaksi,samoin avioero,viinan käyttö,että tarvitsee heti hakeutua hoitoon.Vähän pitäis saada ryhtiä tällaiseen käyttäytymiseen.Ei pilleripurkista löydy vastausta joka ongelmaan,joka vastaan tulee.Mul on sellainen tunne että,ihmiset antaa liian helposti periksi,ja asioita ei katsota loppuun asti,eikä osata tai halutakaan ajatella eri kantilta.Onhan tietysti hyvä että,apua on tarjolla jos sitä tosiaan tarvitsee,ja ollaanhan me kaikki erilaisia kuitenkin,mut ei nää terapiat yms ole pakollisia lainkaan,vaikka tuntuu siltä että,on itsestään selvää hakea apua ulkopuoliselta taholta.Ihmisillä on täällä tapana ruotia asioitaan,ja kyselevät neuvoja ongelmiinsa,mut eihän kukaan voi muuta kuin kertoa oman seviytymistarinansa ja tapansa hoitaa vaikeudet,mut jos sekin auttaa,niin hyvä niin.Omalle kohdalleni on sattunut kaikenlaista,on yritystä,eroa,viinaa,konkurssia, kaikkine lieveilmiöineen.Kaikista olen selvinnyt jotenkuten,eikä tarkoitus ole ollutkaan paluu "huipulle",vaan paluu normaaliin tavalliseen elämään.Yhdessäkään vaiheessa en hakenut mitään apua mistään,vaikka tarjottiin.Ajattelin niin että,itse olen omalla käytöksellä ja toimillani tähän ajautunut,niin itse on päästävä poiskin.Aloin kelaamaan asioita taaksepäin,ja mietin mikä aiheutti mitäkin,ja niin alkoi vyyhti purkautua pikkuhiljaa..tosi hiljaa.Olen sitä mieltä että,monet vaikeudet on itse selvitettävissä,kunhan vain malttaa ajatella,eikä mee siitä missä aita on matalin,ja joskus se voi vaatia uhrauksiakin,mut kaikki on opiksi myöhempää varten..En tiedä oliko tää oikee foorumi,mut kaikkihan näit lukee..öitä.
Mä olen..
miettinyt..
6382
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
kirjoituksesi kuulosti aivan isoäitini suusta tulleelta. sinulla on vanhan kansan käsitys itsensä hoitamisesta ja perisuomalainen ajatus siitä, että itse on selvittävä hinnalla millä hyvänsä. ja olet selvinnytkin, se on hienoa.
itse teen terapeutina töitä kaikenlaisista mielenterveyden häiriöistä kärsivien kanssa ja valitettavan usein joutuu toteamaan, että voi kumpa tämä ja tämä olisi tullut hoitoon jo hieman aiemmin! monet jättävät edeleen avun hakemisen liian myöhäiseksi, suurimalle osalle on edeleen vaikeinta myöntää itselleen, ettei pärjää. kun hoitoon tullaan viime hetkillä (tai jono on ollut piiitkä), hoito myös kestää kauemmin ja useammin joudutaan turvautumaan myös lääkehoitoon.
terapiassa olellisimpia asioita on juuri se, että "terapoitava" nimenomaan joutuu tekemään itse varsinaisen työn, terapeutii on vain tukena, jokainen joutuu itse kohtaamaan oman vaikeutensa ja selviämään niistä. terapeutit ovat sitä varten, ettei tätä tarvitse tehdä yksin, että on joku täysin ulkopuolinen henkilö kenen kanssa käydä asioita läpi, joku joka auttaa noidankehästä ulos. mutta yksikään terapeutti, eikä kukaan muukaan, voi tehdä tätä kenenkään puolesta. ja silloin kun "ei osata tai halutakaan ajatella eri kantilta", niin väylä ongelmia ylläpitävään noidankehäajatteluun on valmis ja juuri silloin tarvitaan ulkopuolisen apua!
vastoinkäymiset me kaikki koemme eri tavalla; se mikä on sinulle pientä, saattaa olla minulle suurta ja toisinpäin. asiat sinänsä eivät ole vaikeita tai helppoja, tulkinta ratkaisee ja siinä me kaikki poikkeamme toisistamme suurestikin. siinä olen kanssasi samaa mieltä, että lääkkeillä hoidetaan oiretta, ei itse ongelmaa. masennuksen hoidossa paras resepti on lääkehoito yhdistettynä psykoterapiaan. ja mitä vaikeimmista ongelmista on kysymys, sitä enemmän ulkopuolisen apua tarvitaan - usein ongelmat ovat sitä syvemmällä, mitä varhaisemmassa kehitysvaiheessa problematiikka on alkanut kehittymään. jos puhutaan esim. lapsuuden ajan traumatisoitumisista, niihin ei kukaan edes pääse yksin ja omin avuin käsiksi, siihen tarvitaan pitkä ja intensiivinen terapia, joka on, usko tai älä, rakkaa työtä!
Itse olen aina (ennen) ollut sellainen että asiat selvitetään itse. IKINÄ en ole periksi antanut "liian helposti" vaan kaikkeni olen yrittänyt jotta asiat selviäisivät. Mutta ap ei ilmeisesti ole ikinä joutunut kärsimään esim. burnout:sta!
Itselläni tuli eteen opiskeluaikana sellainen tilanne, etten enää jaksanut eteenpäin. Olin kahden lapsen äiti (hoidin käytännössäkatsoen yksin lapset), opiskelin viimeistä vuotta. Samaan syssyyn tuli mummoni kuolema, keskenmeno, ku, vaarini ja tätini joutuivat sairaalaan ja paljon muuta ehti tulla siihen samaan syssyyn puolen vuoden aikana. Ikävä, stressi koulusta, omat sairaalareissut ja lastenhoito siihen päälle oli todella raskasta. Olin suoraan sanottuna niin tyhmä, että kuvittelin jaksavani, mutten sitten enää jaksanutkaan. Pinnistin valmistumiseeni asti (ja valmistuinkin kaikesta huolimatta 4,5 keskiarvolla =)) ja sitten romahdin. En tajunnut itse kuinka loppuun olin palanut. Saatoin purskahtaa itkuun jos joku vain toivotti hyvää huomenta.
Nyt olen asiasta viisastunut enkä yritäkkään olla yhtään sen vahvempi kuin olen. Terapiassa käyn yhä ja puran tunteitani ja ajatuksiani, jottei sama tulisi toistumaan. On hyvä asia että ihmiset hakevat apua. Se ei ole "liian helpolla periksi antamista" vaan omasta terveydestään huolehtimisesta!
sen tason p***aa provoilua, että masentuneena ihmisenä en viitti edes kummemmin kommentoida. hae apua!
Tarkoitat näitä ihmisen sisäisiä selviytymismekanismeja.
Mä ajattelen näin: Tietoa ihmisen psyykestä ja sen sairauksista on enemmän nykypäivänä. Tiedetään esim. paniikkihäiriö ja kuinka se voi johtaa alkoholismiin. Parikymmentä vuotta sitten vaan ihmeteltiin, kun ukko keittää pirtua ja on koko ajan juovuksissa eikä saa töitä tehtyä. Nyt tiedetään, että taustalla voi olla monenlaisia asioita ja on huomattu, että erilaisilla terapioilla ja lääkkeillä voi saada hyviä tuloksia aikaan.
Sitten yhteiskunta rakenne on muuttunut suopeammaksi avun hakemisen suhteen. Ennen koko suku asui saman katon alla ja oli koko suvun häpeä, jos joku joutui "pöpilään". Nyt ihmiset ovat itsenäisiä (myös yksinäisiä) ja hakevat apua itselleen ja itsellisesti.
En tiedä, onko kasvatuksella vaikutusta. Onko nykyaikana niin vaikea puhua pahoista ja hankalista asioista lapselle, jota yritetään kaikin tavoin suojella, että selviytymismekanismit on mahdollisesti rakennettava terapeutin avulla vasta aikuisena. (Ei liene tutkittu tuollaista asiaa, mutta miksei sekin voisi vaikutaa, että vanhemmat auttavat niin pitkälle kuin mahdollista ja sitte ne yksityiset kolhut on kovempia, esim. konkurssit aikuisiällä tms.)
Mä olen myös selviytyjä ja selvinnyt leskeydestä pienten lasten kanssa jne. Olen siitä ylpeä. Kuitenkin sanon lapsilleni, että rohkea ihminen uskoltaa pyytää apua. Vaikeinta on myöntää, että ei oo täydellinen ja nykyään apua saa!
ottaisi apua vastaan, kun sitä kerran on tarjolla?! Mielialalääkkeidenkin syömisestä on usein oikeasti hyötyä eikä ole tarkoitus, että niitä syödään koko elämä. Tietysti on tapauksia, joissa lääkkeiden syönti jatkuu läpi elämän. Esim. masennus voi johtua siitä, että aivojen serotoniinitaso on niin alhainen ja sitä saa lääkkeillä nostettua. Oikeaan masennukseen ei tosiaankaan auta sellaiset puheet että ryhdistäydy nyt! tai ota itseäsi niskasta kiinni! tai ajattele positiivisemmin!
Luulisin ettei sinulla ap ole näkökulmaa siihen, että voisit sanoa, että nykyään luovutetaan liian helposti ja ollaan liian ryhdittömiä. Ihmisillä on niin monenlaisia elämänkohtaloita, että ei ulkopuolisista ole arvioimaan sitä, onko toinen antanut periksi liian helpolla. Ja ennen on selvitty sen takia, koska mielenterveysasioista ei ole puhuttu ja psyykettä ei ole tunnettu niin paljoa. Asioista ei ole ymmärretty niin paljon kuin nykyisin.
Mutta sitä en tosiaankaan ymmärrä, että miksi apua ei voisi ottaa vastaan, kun sitä on saatavilla?
Olen masentunut, kylä, ja käyn terapeutilla, oma lääkäri ehdotti minulle masennuslääkkeiden aloittamista, mutta kieltäydyin. En siksi, että minusta olisi hienoa olla masentunut,vaan oman päätäväisyyteni takia, tahdon parantua ilman lääkkeitä, käydä asiat jotka minut ovat masennukseen ajaneet, läpi terapeutin kanssa ilman että lääkkeet turruttavat, tahdon tuntea vihan, rakkauden, surun, häpeän, ilon sellaisinaan, enkä vain päässäni tietää, et nyt itkettäs, mut itku ei tule kun on tuo lääkitys!
Joillain masennus saattaa olla niin vahva, että sängystä ei aamulla pääse ylös, ellei ole väliaikaista apua. Sun kannattas ottaa selvää, miten raadollista masennus voi pahimmillaan olla, ei siihen kukaan halua tieten tahtoen sairastua!