Aijemmin tällä palstalla oli juttua siitä, tekeekö yksinäisyys hulluksi.
Minulla ei ole tästä asiasta aivan selvää mielipidettä, on vain toivo siitä, että ei, yksinäisyys ei tee hulluksi.
Olen syrjäänvetäytyvää sorttia, haluan olla rauhassa.
Ryhmässä kuitenkin osaan toimia hyvin ja olen iloinen ja avoin ihminen.
Olen myös hyvin huolehtiva ja usein olen läheisilleni tukena. Todensanoen, ehkä minua käytetään joskus jopa hyväksi sen vuoksi, että olen niin "hyväsydäminen", että en voi kieltäytyä auttamasta jotakuta.
Minulle on kuitenkin tässä 5 vuoden ajan tolkutettu, että jos jään yksin, tapahtuu vaikka mitä kamalaa ja tulen hulluksi ja niin poispäin.
En ikinä tunne olevani yksinäinen, vaikka olenkin yksin.
En juurikaan välitä ihmisten seurasta, mutta silloin tällöin sellaistakin tarvistee.
Minulla on paljon elukoita ja ehkä juuri ne varjelevat minua vaipumasta yksinäisyyteen.
Kotona en ole yksin koskaan, sillä aina on jaloissa joku pörröinen otus pyörimässä.
Mutta sen vuoksi, että viihdyn harvoin ihmis-seurassa, sen vuoksi minulle taivastellaan sitä, että olen varmasti maailman yksinäisin ja onnettomin ihminen.
Todennimissä, olen elellyt jo hyvän aikaa ilman ihmis-seuraa ja siskoni on ottanut elämäntehtäväkseen hommata minulle kumppanin.
Vähän itseäni naurattaa moinen, mutta hyväähän se vain tarkoittaa.
Siskoni on järjestänyt minut aika useasti todella noloihin tilanteisiin, joissa vaivaantuneena yritän selittää hänen löytämälleen kumppari-ehdokkaalle, etten tarvitse elämääni piristystä, enkä ole ollenkaan onneton.
Parasta elämässä on se, että saan tehdä asioita ihan omaan tahtiin, omassa rauhassa, eikä tarvitse ottaa ketään huomioon.
Elämäni on aivan ihanaa ja pidän itseäni erittäin onnellisena ihmisenä.
Tämä johtunee myös siitä seikasta, että osaan suhtautua asioihin huumorilla, enkä ota elämää aina niin kuolemanvakavasti.
Elämäni suhteen olen hyvin luottavainen. Asiat menevät, niinkuin menevät, vaikka en niiden eteen kauheasti säheltäisikään.
Yksin voi olla tuntematta silti itseään yksinäiseksi.
Vai onko se todella näin?
Onko yksinäisyys tehnyt minusta hullun?
Jos on, niin olenpahan ainakin onnellinen hullu ja itseasiassa helvetin ylpeä siitä, että olen hullu, sillä eihän se hulluus haittaa, jos elämä muuten on suloista.
Entäpä, onko joku tullut hulluksi yksinäisyydessään?
Itse ainakin pelkään silloin tällöin tulevani hulluksi, kun minut on aivopesty kuvittelemaan, että yksinäisyys on mielenterveydelle myrkkyä.
Itseasiassa, eihän se voi olla myrkkyä,
sillä silloin saa rentoutua ja eikö se sellainen tee gutaa myös pääkopalle?
Pelkään silti, että jonainpäivänä hulluus iskee toden teolla.
T: HullunPulu

Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihminen on itse eniten selvillään omasta tilanteestaan. Jos itsestä tuntuu siltä, että elämä on ihan ok:ta nyt näin, ei kannata yhtään huolestua muiden kliseistä. Yksinäisyys ei tee todellakaan sellaisenaan ketään hulluksi. Se riippuu niin ihmisen luonteesta, sietokyvystä, ja muutenkin elämäntilanteesta.
Kiitos erikoisen hyvästä vastauksesta!
En tiedä, kuinka ihmeessä minut on saatu uskomaan ihan tosissani se, että kun olen yksin, rapistuu mielenterveyteni hiljalleen.
Kai sitä on niin useasti hoettu.
Luojan kiitos olen päässyt nyt irti kaikista vaikeusajan aiheuttamista terapioista, joissa päähäni taottiin "älä ole yksin, tulet hulluksi. Älä ole yksin, tulet hulluksi..."
Vaikka se on toisaalta huvittavaa: Eiväthän ne terapeutit/psykologit tunteneet minua, mutta silti neuvoivat ja arvelivat, mikä olisi minulle hyväksi.
Eiväthän ne lääkärit todellakaan enää nykyään tee muuta, kuin tuputtavat lääkkeitä masennukseen, surullisuuteen, väsymykseen, liikaan iloisuuteen, hyväntuulisuuteen, silmävaivaa, korvankaiveluun, luulosairauteen, tyytymättömyyteen, inhoon. Kaikkiin, joka ikiseen asiaan on nykyään olemassa lääke.
Ja se lääke on tietenkin hyvin kallis, eikä kela tietenkään korvaa sitä kokonaan.
Opin muutaman vuoden "kärsimisen" jälkeen lääkäreistä sen, että he ovat hyvin harvoin oikeassa.
Heihin pitäisi osata suhtautua varauksella, vaikka he ovatkin lääkäreitä, sillä vierashan ei voi koskaan sanoa varmuudella, mitä sinä tarvitset.
Minä masennuin aika pahasti ja sen vuoksi jouduin monen vuoden "Lääkäri-kierteeseen".
Söin lääkkeitä, joita minulle suositeltiin, sain niistä todella pahoja sivuvaikutuksia ja siitä tuli lääke-kammo.
En halunnut enää lääkkeitä, mutta niitä tuputettiin joka käänteessä. Lääkäri kirjoitti reseptin joka kerta ja sanoi, että mitä jos nyt sittenkin.
Omin voimin minä "sairaudestani" paranin, mutta siitä huolimatta sain tapella tuossa "lääkäri-kierteessä" vielä parisen vuotta.
Nyt olen viimein vapaa, todella!
Minulle masennus ei ollut ollenkaan niin paha juttu, kuin se vuosien kestänyt hullunmylly.
Nyt olen kuitenkin vapaa, vahva, varma ja yksin.
Ja pelkään sekoavani, sillä tiedän, että jos sekoan, joudun siihen samaiseen kierteeseen uudelleen, enkä todellakaan halua sitä!
Suomessa terveydenhuolto on pahempaa, kuin itse sairaus, tätä mieltä olen.
Hullu ei koskaan epäile mielenterveyttään. ( noin luin jostain, ja toisaalta jos tuota uskon niin tiedän olevani terve mutta silloinhan en toisaalta taas epäile asiaa ja sehän tarkoittaa... hmm... ) heh, mutta siis hulluksi leimataa joskus täysin tervekkin ihminen joka vain sattuu olemaan hivenen erilainen.
Ihmisiä on kai kahta tyyppiä, introvertti tai ekstrovertti :
http://fi.wikipedia.org/wiki/Introvertti_ja_ekstrovertti
Siis osa ihmisistä tarvitsee muiden ihmisiä ympärilleen "latautuakseen", toiset taas yksinäisyyttä.
Itse viihdyn usein itsekseni, ja oli toisaalta helpottavaa huomata että se on oikeastaan ihan normaalia. Usein kyllä tunnen itseni myös yksinäiseksi. Liian kiltti olen myös, ei jostain syystä voi sanoa ei vaikka ei todellakaan olisi energiaa... :/
Lukiossa teimme psykologian tunneilla juuri sellaisen introvertti-ekstrovertti-testin. Vastasin kaikkiin kysymyksiin täysin rehellisesti ja olin täydellinen introvertti. Eipä tuo paljoa liikuta. Olenhan selvinnyt elämästä hengissä jo näinkin pitkään ujona ja yksinäisenä.