( 17.11.06 )
VUOSI TÄMÄN JÄLKEEN
Vuosi tämän jälkeen.
Katselen ikkunasta ulos ja mietin
olenko joskus voinut ikävöidä
niin että puutkin pihamaalla
tuntuivat olevan halkeamaisillaan
sisääni patoutuneen surun määrästä
ja taivas pääni yllä
helähtämäisillään sirpaleiksi,
putoamaisillaan terävinä säleinä niskaani
aavistaessani taas seuraavaa
katastrofia: iskua.
Iskua
tuntevan ihmisen
vereslihalla olevaan
sydämeen.
Mutta vuosi tämän jälkeen,
en enää muista
miltä tuntui kun ajattelin
etten voisi elää päivääkään
ilman sinua?
Vuosi tämän jälkeen:
katselen ikkunasta puutarhaan,
ja silloinkin on kesä - askeltemme päälle
kasvaa jo vahvaa ruohoa.
Jokainen hymy ihmisten kasvoilla, rakastuneiden silmäykset
ja oksien huojunta
kesäyön vienossa tuulessa
eivät enää muistuta kipeästi sinusta.
Olenhan tavannut toisen.
Nauramme yhdessä hersyvää,
helisevää naurua.
Ihmettelen onko eräs - sinä, nyt enää
kaukainen ja haalea muisto - joskus ollut
minulle tärkeä.
Niin tärkeä, että puutkin pihamaalla
tuntuivat olevan
kuin halkeamaisillaan
sisääni patoutuneen surun
määrästä.
Odottaessani seuraavaa iskua.
Niin, vuosi lähtösi jälkeen, rakkain.
Katselen taaskin pihalle.
Kun yhteiset askeleemme repeytyvät ruohon alta,
hellimmät sanamme puiden katveessa
huutavat kasvoilleni.
Jokaisessa korressa ja kivessä on sinun nimesi
tulisin kirjaimin, ne polttavat
sieluani kuin suudelmiesi
kiduttava, lähtemättömästi minuun
tatuoitu muisto.
Tuntuu etten koskaan, en vuosienkaan kuluttua
kykene unohtamaan.
Ei koskaan voi tulla toista -
Kuinka voisin raiskata puutarhamme
suudellen siellä jonkun muun
kuin sinun kanssa?
Näin tuntuu nyt – mutta -
Kuka tietää, vuoden kuluttua
kaikki voi olla jo toisin?
VUOSI TÄMÄN JÄLKEEN
Vuosi tämän jälkeen.
Katselen ikkunasta ulos ja mietin
olenko joskus voinut ikävöidä
niin että puutkin pihamaalla
tuntuivat olevan halkeamaisillaan
sisääni patoutuneen surun määrästä
ja taivas pääni yllä
helähtämäisillään sirpaleiksi,
putoamaisillaan terävinä säleinä niskaani
aavistaessani taas seuraavaa
katastrofia: iskua.
Iskua
tuntevan ihmisen
vereslihalla olevaan
sydämeen.
Mutta vuosi tämän jälkeen,
en enää muista
miltä tuntui kun ajattelin
etten voisi elää päivääkään
ilman sinua?
Vuosi tämän jälkeen:
katselen ikkunasta puutarhaan,
ja silloinkin on kesä - askeltemme päälle
kasvaa jo vahvaa ruohoa.
Jokainen hymy ihmisten kasvoilla, rakastuneiden silmäykset
ja oksien huojunta
kesäyön vienossa tuulessa
eivät enää muistuta kipeästi sinusta.
Olenhan tavannut toisen.
Nauramme yhdessä hersyvää,
helisevää naurua.
Ihmettelen onko eräs - sinä, nyt enää
kaukainen ja haalea muisto - joskus ollut
minulle tärkeä.
Niin tärkeä, että puutkin pihamaalla
tuntuivat olevan
kuin halkeamaisillaan
sisääni patoutuneen surun
määrästä.
Odottaessani seuraavaa iskua.
Niin, vuosi lähtösi jälkeen, rakkain.
Katselen taaskin pihalle.
Kun yhteiset askeleemme repeytyvät ruohon alta,
hellimmät sanamme puiden katveessa
huutavat kasvoilleni.
Jokaisessa korressa ja kivessä on sinun nimesi
tulisin kirjaimin, ne polttavat
sieluani kuin suudelmiesi
kiduttava, lähtemättömästi minuun
tatuoitu muisto.
Tuntuu etten koskaan, en vuosienkaan kuluttua
kykene unohtamaan.
Ei koskaan voi tulla toista -
Kuinka voisin raiskata puutarhamme
suudellen siellä jonkun muun
kuin sinun kanssa?
Näin tuntuu nyt – mutta -
Kuka tietää, vuoden kuluttua
kaikki voi olla jo toisin?
Vastaukset 14
Vanhimmat
runosi osui kuin isku
juuri kun fileerasin
tuoretta ja iso kalaa
veitseni oli niin tylsä
melkein revin puoliskot
irti toisistaan
kun rauhoituin
tein sen rauhassa ja hiljaa
laskin kymmeneen
ennenkuin aloitin
niinpä tuli kaksi
kaunista fileenpuolikasta
nyt ne vain odottavat
maukkaina syöjiään
siihenhän ne on tarkoitettukin
sydämeeni sattuu
kun luen sinua
lähden tänään pois
jos en takaisin tule
niin kirjoita
rakkaani kirjoita
uusille silmille
uusille huulille
uudelle iholle
sinua lukien
ja kaivaten
ihminen on kuin ruoho
joka hetken kukoistaa
sitten häntä ei enää ole
kerron sinulle tavastani kirjoittaa lyriikkaa. Sisältää alku-, keski- ja loppuosan sekä prologin.
SÄVÄREITÄ RUNIKSELLE 18.11.2006
Alku.
LEENA LUMOS
(Kirjoittanut: L. Piirimasa 25.10.2006 klo 12.12)
Hänen nimensä vain hämärässä
oli kyllin selvä lukea
kultakirjaimin, se piirtyi
silmistämme heijastuvassa valossa
keskellä puutarhan pensaikkoa ja
kukat tuoksuivat huumaavasti
Aamun tullessa
kaikki on muuttunut epäselväksi,
katson nukkuvia kasvojasi
enkä enää tiedä
Jokin minussa kaipaa
siihen hämärään huumaavaan puistoon
koskettaakseni jälleen häntä,
vai annanko sittenkin sinun olla
vain sinä?
Käsiäni tunnustellen mietin
sisällämme liikahtelevien syvien vetten paljoutta
Rakastammeko toisiamme
vai illan saapuessa
veden pinnalle nousevia huuruja
jotka elämysten lumovoima kultaa?
* * *
Keskikohdan alkuosa, selitystä tämänkertaiseen runoon.
Vielä yhden kerran tavastani kirjoittaa, koska olet sitä niin monta kertaa ihmetellyt.
Otin tällä kertaa runoon naisen näkökulman. Kuten runossa "Nelly to William" vaikka runona käsittelee ihan erilaisia tunne-elämyksiä kuin se.
Lähtökohta oli että nainen tässä muistelee lähtenyttä miestä. Jätin tahallani auki tapahtuuko runo miehen juuri lähdettyä, niin että runon minähenkilö (nainen) tässä ajattelee kuinkahan vuoden kuluttua on. Vai onko vuosi jo kulunut. Todennäköisesti kumpikin "nykyhetki" on läsnä: nyt ikävässään hän samalla muistelee miltä ikävä tuntui vuosi sitten kun mies lähti?
Myös, vaikka nyt tuntuu millaiselta tahansa jonain päivänä kaikki voi olla toisin. Tämä on tärkeä pointti.
Monellakin tapaa se liittyy rakkaussuhteen kiemuroihin, inhimillisiin toiveisiin ja pelkoihin.
Yhdessä hetkessä katsotaan eteen- ja toisessa taaksepäin. "En koskaan voisi elää ilman sinua, rakkaani" voi olla eräänä päivänä: "Lampsi jo matkoihisi kusipää, en ole koskaan sinua rakastanutkaan."
Olen kuullut sekä omassa elämänhistoriassa että nähnyt toisten kohdalla tuollaista niin paljon että oon kieltämättä tullut vähän epäluuloiseksi kaikkiin sanoihin nähden kun niillä rakkautta vakuutellaan.
Uskon kyllä rakkauteen - myös ihmisten väliseen. Sitä on monenlaista. Ihmisen suhteesta todellisuuteen ja itseensä sitten paljolti riippuu millaiseksi rakkaus (rakastuminen ja rakastaminen) käytännössä muodostuu.
Uskon myös tunteisiin. Sinun mielestä väheksyn tunteita kun puhun realismista ja pidät sitä ankeana, jopa vihaat tai ainakin jossain vaiheessa sanoit vihaavasi sanaa realismi. Mutta en usko että ihminen voi koskaan elää aitoa ja rehellistä elämää jos elää tunteidensa mukaan, ruokkii niitä ja pitää mielikuviaan maailmasta samana kuin maailma itsessään on.
Jos ja kun tunteet alistuu realismille silloin niillä on paikkansa niin ettei niiden vallassa rikota elämää vaan päinvastoin ne on suuri rikkaus elämässä ja osa kokonaisvaltaista kokemista. Tässä runossa en kuitenkaan ottanut - mielestäni - niinkään kantaa siihen, mitä ja millaisen tunteen vallassa runon nainen rakastaa ja kaipaa, en epäillyt hänen motiivejaan ja kaipaustaan ryhtyen vihjailemaan että hän varmaan on läheisriippuvainen tms.
Ei mitään sellaista!
Suhtauduin minähenkilön kaipaukseen mielestäni aika hienotunteisesti ottaen huomioon että kirjoittajana sentään on mies?
Mitä runossa koin käsitteleväni on ensinnäkin ihmisen kaipaus - jonka jokin tietty tilanne tai kokemus vielä vuodenkin kuluttua saattaa laukaista hillittömänä ikävänä, kuin äkillisenä iskuna - sekä ajan kuluminen.
Aika ja sen eri tasot sekä kuinka ajasta ja sen liikkeestä kirjoittaminen on edes mahdollista, on aihe jonka huomaan tulevan useinkin runoissani esille.
* * *
Keskikohta.
Kirjoittamistapahtuma, joka aina tapahtuu tässä ja nyt, on tietyssä mielessä irrallaan tapahtumasta jota kuvaillaan, ja tietyssä mielessä tapahtuma jota kuvaillaan - vaikka kuvalla olisi lähtökohta tapahtuneessa todellisuudessa - on oma, paperilla oleva todellisuutensa joka ei ole irrallaan mistään, koskapa ainoastaan se on.
Hyvää viikonloppua perkkaajalle ( runikselle = telmalle = olgalle ).
* * *
Keskikohdan loppuosa. Selitystä.
Vielä tuosta ajasta ja sen läsnäolosta
kirjoituksessa (joka on fiktio) ja kirjoittajan elämässä (joka on faktaa).
Esimerkkinä...
Kirjoitat runossasi näin:
runosi osui kuin isku / juuri kun fileerasin / tuoretta ja isoa kalaa.
Sanasi luovat illuusion että olet perkaamassa kalaa ja siinä runoni osuu sinuun. Niin ei kuitenkaan ole. Tosiasia on, ettet ole perkaamassa kalaa, olet tietokoneen näyttöpäätteen äärellä ja siinä runoni osuu. Ehkä olit perkaamassa kalaa hetkeä ennen, ja nyt muistikuvasi sekoittuu tähän. Runon luettuasi palasit ehkä perkaamaan kalaa ja yritit siinä samalla rauhoittua runon synnyttämistä tunteista mitkä myllersi mielessäsi.
Missä vaiheessa luit runon? Ennen kuin ollenkaan aloit perkaamaan kalaa: olit vasta menossa, niin että se oli ajatuksena mielessäsi kun luit. Keskellä perkaamista, niin että olit perkaamassa ennen lukemista ja palasit perkaamaan luettuasi. Vai perkaamisen jälkeen.
Edelleen. Missä vaiheessa kirjoitit oman runosi? Heti luettuasi minun runoni, vai sitten kun palasit näyttöpäätteelle kalaa perkaamasta ja olit rauhoittunut ensimmäisestä tunnemyllerryksestä - luultavasti näin, siten ainakin runoa tulkitsen jos nimittäin kyse on todellisesta tapahtumasta, kuten oletan.
Runollasi luot illuusion kalanperkaamishetkestä ja siinä tapahtuvista tunteista kuin ne olisivat todellisuutta. Se ei kuitenkaan ole totta. Todellisuutta ei ole että olet perkaamassa ja siinä koet jotain. Todellisuutta on että istut näyttöpäätteesi äärellä kirjoittamassa minulle runoa kalanperkaamisesta. Vaikka menneisyyden tapahtuma jota tuossa kuvaat saattaa olla tosi, siis tosi menneisyyden tapahtumana, et voi enää tavoittaa kokemusta kuin se olisi nyt. Niinpä sanat joilla mennyttä kokemustasi kuvaat tapahtuvat tässä, tulevat tässä hetkessä jossa istut näyttöpäätteen äärellä. Niin siis on, että nyt-tapahtuvat tunteesi määräävät kuinka tapahtuma värittyy.
Kuitenkin juuri tämä ainoa todellisesti läsnäoleva hämärretään ja kätketään. Ikäänkuin ei ollenkaan olisi hetkeä jossa runoilija istuu yksin näyttöpäätteen ääressä kirjoittamassa - on hetki jossa hän herää rakkaansa vierellä kesäisenä tai syksyisenä aamuna, on hetki jossa hän herää yksin ja kuvittelee heräävänsä rakkaansa vierellä, mitä kulloinkin kuvaillaan ja kuinka - mutta ei sitä ainoaa, mikä on: tämä hetki, että istun ja sormeni hakkaa näppäimistöä missä olen kuvaillen, luoden kuvaa jostakin kuin se olisi.
Kuva ei koskaan ole se mitä kuvataan. Kuva ei ole itse asia. Kuvan kautta voimme kyllä lähestyä itse asiaa: kuvattua tapahtumaa, siihen liittyviä tunteita jne.
Olennaisia ovat tässä hetkessä tapahtuvat tunteet. Mitä ihmisessä tapahtuu hänen lukiessaan? Kyse ei ole niinkään runoilijan aamuhetkestä rakkaan vierellä vaan kuinka se assosioituu lukijan mielessä hänen omiin aamuhetkiinsä oman rakkaan vierellä. Jos vastaava kokemus täysin puuttuu, jos ei ole minkäänlaista kokemusta - esimerkiksi - kipeästä kaipauksesta, luettua on vaikea, jopa mahdoton ymmärtää. Joka tapauksessa mitä ymmärrämme, on omaa kuvitteluamme. Tietyllä tapaa ihminen tiedostaessaan luo sen mitä hän tiedostaa. Kyse ei ole runoilijan ja hänen rakkaansa aamuhetkestä niin kuin tuo aamuhetki on ollut kirjoittajalle, vaan millainen hänen aamuhetkensä on minulle, kuinka se minulle ilmenee ja mitä minä tunnen lukiessani hänen runoaan omien silmieni läpi.
Siksi yksi tapa jolla äitipartana runoiluun suhtaudun, ulottuvuus mikä liittyy kompleksiseen kirjoittamiseeni on tämä, että teksti onkin itse asia. Ei ole ihmisiä eikä tunteita ulkopuolella kirjoitetun, ulkopuolella sanarivistöjen, näiden mustien koukeroisten hieroglyfien. Tarkastelen sanoja itsessään.
Tämä ilmenee monessakin muodossa. Palaan kuukausi sitten kirjoittamiini runoihin (jotka osaltaan loukkasivat jotakuta nimettömäksi jättäytynyttä tuttavaani siinä määrin, että hän nyt äitiparralle huutelee kommenttejaan palstalla).
Mikä olisi typerintä ja vastenmielisintä mitä voisin sanoa ja toisaalta kykenenkö kirjoittamaan sen pelkkänä hokemana ilman vastenmielisyyden tunteita, kuin lapsellisena rallatuksena joka tuntuu jopa hauskalta? Voinko keskittyä sanojen rallattamiseen niin etten hilpeydessäni kiinnitä huomiota siihen mitä sanat melodian alla itse asiassa kuvaavat? Tästä lähtökohdasta syntyi "E. Manuellos" (mm. o! munaelles - Saul Lemone - E. Mensulola - Suolen Mela - nallemuseo) ja "ilmapiiras" viritykset.
Varsinkin missä prinsessa saa kurkut naamalle:
* * *
Loppuosa.
Koukku Kiduksissa?
Kirjoittanut: E. Manuellos 15.10.2006 klo 19.19
Humalainen prinsessa
nakkikioskilla
Ostaa karvanpoistoaineen
sekä mustan tussin, sossun lappusilla
Säälistä myyvät hänelle
kaikki samaan hintaan:
Sinapin ja ketsupin
ja kurkkunapin rintaan
Hymyillen hän kävelee
kohti kodin rappusia
Siellä äiti odottelee
tarkastellen nivuksia
Oh! Missä viivyit, tyttöseni,
anna aineet tänne
Ketsupin saat pitää itse
ja katso - tämä tässä, Mauri, hän on
ystävämme
Humalainen prinsessa
taas vetää peiton korville
Kun ystävämme - Mauri - ihmemaassa
maalaa viikset äidin posliinille
Nyt jälkeenpäin minun on vaikea lukea runoa ilman vastenmielisyyden ja kuvotuksen tunnetta, mutta kirjoittamishetkessä kykenin valitsemani asenteen mukaisesti tekemään runon ilman tunteita, siis muita tunteita kuin hilpeä rallatus.
Seksuaalisia tuntemuksia runon tekemiseen ei liittynyt vähäisimmässäkään määrin, mutta lukijoiden päässä minulla näyttää sellaisia tuntemuksia olleen, vastauksista päätellen:
> Posliineja sinullekin, videoilta tai oikeita! <
> Harmittaako noin paljon kusipäärunoilija kun et saa muuta kuin rahalla? Jos silläkään... <
Ensimmäinen runo tuossa kieltämättä typerässä ja turhanpäiväisessä sarjassa, jonka koukku varmaan meni moniltakin lukijoilta ohi (ja juuri sen tähden osui) oli:
Ostin (KAUNIS LAULU)
Kirjoittanut: E. Manuellos 15.10.2006 klo 19.01
- lukekaa tämä herkästi laulaen, melodisesti, kuvitelkaa taustalle viulut: -
Hieron kaltevaa päätäni
munuaistesi laitoihin
Ja rubiinit loistavat yössä
Ostin R-kioskin myyjältä
pussillisen paskaa
Ja nyt seison ikkunasi alla
Taas kuu purjehtii -
lokeroonsa
Kolmannen runon jälkeen kommenttien sävy muuttui: tämä oli ihan hyvä, vihdoinkin alat oppia.
Kuitenkin kolmas on ihan samaa asiakokonaisuutta.
viimeinen laulu muusalle
Kirjoittanut: E. Manuellos 15.10.2006 klo 19.58
Olet minulle peilitön huone,
makeinta hunajaa
Olet kuin huokaava avaruus,
jossa mieleni levätä saa
Prinsessa!
Silmiisi katsoen
en itseäni koskaan kait kohtaa
Niin kohtaan sen minkä kokea tahdon,
kun itseni prinssiksi maalaan
Olet minulle väreilevä lampi,
sinä kultainen kuutamon hymy laineilla
Sieluni salattu kaipaus -
olet lauluna vain paperilla
Muusa
* * *
Sain kirjoituksen mielestäni valmiiksi, kirjoittaessani sinulle hyvän viikonlopun toivotuksen, mutta jatkoinkin vielä.
Lopuksi päätin otsikoida tämän novelliksi ja jakaa kolmeen osaan: alku-, keski- ja loppuosa. Näin tapahtui.
Vielä prologina kaksi runoa?
anulle meso
Kirjoittanut: ilmapiiras 20.10.2006 klo 13.30
Särkyneiden sydänten puutarhassa
kävele hiljaa,
ja sirpaleista taittuu
valonsäteet jotka läpi lehväkaton heijastuvat
hämärästi, mutta kirkkaina
Saat oppia rakkaudesta
jotain, joka suudelmien hehkun alle useinkin
lähes näkymättömiin hautautuu, katso:
nähtäväksi tulee täällä
Ei tyhjäksi tee unelmia, suinkaan!
mutta todellisuuden jos
unelmien keskellä kuin vaieten jo löydät,
ehkä sitten
kuumin huulin et lisää
sirpaleita tänne tuottaisi
HYVÄÄ YÖTÄ
Kirjoittanut: si! pila-irma 21.10.2006 klo 00.44
Lepäsinkö vasten olkapäätäsi?
Nyt painan otsaa kiviseinään,
selkäni takana lintuparvi kiihtyvin siiveniskuin
nousee puiston koivuista kuin kaarna.
Läpi ohimoiden käpristyy muistoisten ajatusten virta,
hetki vain, ja rapautunut seinäkin on
vain kadonnutta unta.
* * *
MUTTA JATKANKO VIELÄKIN? Siltä näyttää, palaan alkuun.
1. Kirjoittettuani
Ripsilimaa!
Kirjoittanut: E. Mensulola 20.10.2006 klo 23.05
VOI NÄITÄ RAPUJUHLIA
Kyyneleiset silmät, muuten minussa herättäisivät
sääliä kyllä, mutta mascara
kasvojasi pitkin.
Rahvaanomaisen vaikutelman tekee,
yököttää, olisit jo vaiti.
Kiusaannun, enkä edes läimäyttää voi
kättäni tahraamatta.
2. nimimerkki Meijän tytön vastasi
Älä noin rumasti
Kirjoittanut: Meijan tyttö 21.10.2006 klo 18.53
kirjota hyi sinua
3. jolloin päätin sanoa asian kauniimmin:
Totta.
Kirjoittanut: Suolen Mela 21.10.2006 klo 19.35
Olet oikeassa. Runo oli rumasti kirjoitettu, kovin töksähtelevä, epäsuhtainen. Kuulostaisiko tämä paremmalta:
TURHIA, VINOPÄÄ JULIA
Kyyneleiset silmäsi
muuten herättäisivät minussa sääliä,
mutta kasvoillasi valuva
mascara
mustin juovin
rahvaanomaisen vaikutelman
tekee.
Yököttää, olisit jo vaiti.
Kiusaannun, en sinua edes
läimäyttää voi
kättäni tahraamatta.
* * *
SLOGAN.
"Tämä hetki tekee menneisyyden, asiat jotka ovat olleet, koska menneisyydessä ne eivät vielä olleet menneisyyttä, siellä ne ovat nykyisyyttä."
Olin niin mielessäni päättänyt tänään siivota ja tehdä muutaman kirjalistan valmiiksi, mutta näin vaan meni kaksi tuntia olemattoman novellin kirjoittamiseen. Niin käy joka kerta kun erehdyn lukemaan runosi. Jotain tapahtuu ja jään nalkkiin. Mutta ei sinun vikasi ole. Oma ongelma enkä todellakaan saisi lukea sinun kirjoituksia. Voi. Voi. Voihan... hitsi... Aloitin tässä runoa SANO VIELÄ KERRAN "RAKKAANI" mutta jäi kesken, kun ajatukset kulkivat omia ratojaan ja tuli toinen runo. GLAD TIDINGS FROM STONE. Löytyy keskustelusta Sinun vihasi päivä. Yritän nyt saada tämän loppuun... hitsi...
SANO MINULLE "RAKKAANI"
(18.11.)
Sano minulle "rakkaani"
ja huomaan että yrität vieläkin
sitoa minut varjoihisi
joista et suostu vapautumaan.
Kun tunnen sinua kohtaan hellyyttä
tule ja sano minulle "rakkaani"
ja kaikki hellyys sisälläni
pakenee lukkojen taa.
Kun sanot minulle "rakkaani"
välillemme putoaa kilometrien etäisyys
tai ainakin läpipääsemätön
kylmä muuri.
Sano vielä kerran "rakkaani"
ja oletan
ettet vieläkään ota minua tosissasi!
Sano vielä kerran "rakkaani"
ja huomaan olevani
vain pelinappula tunteidesi leikissä!
Sano minulle "rakkaani"
ja tiedän ettet koskaan pysty
hyväksymään minua
ihmisenä rinnallasi.
Sano minulle "rakkaani".
Sano -
voidakseni vetäytyä
hellän kätesi ulottuvilta
sieluni bunkkeriin.
Sano minulle "rakkaani"
että voisin väistää katsettasi
jonka kohtaamista en kestä.
- - -
Tämä ei ihan suoraan, niin kuin sillä tavalla, mutta aika paljon omaa itseä, joiltain osin. Juu. Sano rakkaani - ja tiedän ettet vieläkään ole tosissasi.
:-)
Näinkin yksinkertaisen ajatuksen kun toinen
tuo esille, niin se voi kolahtaa
tosi lujaa ja avata ihan valtavat mahdollisuudet.
Eli: Meidän tunne / tuntemukset jostain ihmisestä tai tilanteista, asioista on vain meidän oletuksia
mutta ne eivät ole välttämättä TOTUUS. Ja tässä on elämän realismia -
just tässä ja nyt, oikeasti alan pitämään
realismista, sillä se on totuutta kaikessa
raadollisuudessaan ja siksi niin vapauttavaa
kohdata ihmiset, asiat ja tilanteet
juuri semmoisena kun ovat.
ELÄMÄ ON ;)
Kiitos viikonlopun toivotuksistasi
ja hm...runoistasi =)
Unohdin itseni eli myös omat tuntemukseni eivät ole se Totuus joka tuo minut kipeimpään ja salatuimpaan saakka ja siellä vaikka olisikin pimeää
en ole yksin ja kun uskallan kohdata sen pienen turvattoman lapsen, itkeä elämän kipuni
niin sieltä, Hän tuo minut pikkuisen ehjempänä
elämän realisminin valoon ja vihdoin minusta alkaa
tulla aikuinen, jolla on vastuu.
Sanasta " rakkaani " tuot esille hienosti sen mikä on sitovaa, vaikka se on sana, niin silti voimakas
ja siksi sitä ei tulisi meidän tilanteessa sanoa
vaikka sydämessäni sen tiedän. Onko sitten niin
että otan sinut tosissani vasta sitten kun et ole
enää minulle rakkain? vai sitten kun en enää sano " rakkain "? Hyväksymään IHMISENÄ ilman turhia sanoja
ilman yhtään sitomista, ilman muureja välillämme
niin silloin en enää sano rakkaani vaan sanon:
( en sano mitään )
Tuo pieni novelli jonka kirjoitin
oli fiktiota, en tiedä luitko sen?
mutta jos luit, niin olisi ollut kiva tietää
piditkö siitä?
plurlurps
En saisi lähteä keskustelemaan kanssasi. Mutta olen kait väsynyt ja hullu. Masentaa enemmän kuin pitkiin aikoihin. Yritän kirjoittaa varovasti ettei tästä lähde mikään show. Sanon muutaman lauseen ja en jatka keskusteluamme sitten. Ainakin yritän tehdä niin.
No niin. Että hyväksyt minut ihmisenä on minulle sitä, niin kuin olen sanonut TUHAT kertaa - ja hulluutani on kait tämä, että sanon näköjään vielä TUHAT kertaa uudelleen samat asiat, eikä mikään näy muuttuvan - siis. Että. Minä olen ihminen jolla on oma reviirini ja tämän reviirin sisällä oma elämäni. Minulla on oikeus päättää kenen kanssa seurustelen ja kenen kanssa en. Keneen ihastun ja keneen en. Vasta kun hyväksyt sen, hyväksyt minut ihmisenä.
Niin kauan kuin asioiden hyväksyminen on keino, että sitten saisit minut itsellesi kun ensin hyväksyt minut itsestäsi irrallisena, et ole vielä hyväksynyt.
Vaikka hyväksyisitkin minut, suhteemme on kerta kaikkiaan ohi ja piste.
Tässä hyvä sauma sinulle opetella hyväksymään elämän realiteetit...
Kokemukseni on, ettet ole hyväksynyt minua ihmisenä, todellisena persoonana joka olen. Olet hyväksynyt minut vain rakkautesi kohteena. Olet hyväksynyt sen ihmisen joka vastaa rakkauteesi niin kuin sinä haluat ja sitoutuu sinuun sillä tavalla kuin sinä tahdot. Sellaisena ihmisenä olet minut hyväksynyt. Mutta se en ole minä vaan oma kuvasi. Sellaista persoonaa ei ole olemassa. Se on muotti johon olet vaatinut minua asettumaan. Ei todellinen ihminen.
Kuten olen sanonut... Sanon taas... Vain kaksi toisistaan erillistä persoonaa, jotka eivät yhtyessään menetä persoonallisuuttaan eivätkä kavenna toistensa elämää vaan täydentävät sitä, voivat olla yhtä.
Sitoessaan toisen itseensä menettää hänet.
Runossa oli kyllä paljon omaa. Niin. Tuohon loppuun lähdin sitten säveltämään ja viimeinen säkeistö ohjaa runoa yhä enemmän fiktiiviseen suuntaan. Siinähän on kyse ihmisestä, joka ei kestä kohdata rakastetuksi tulemista, koska pelkää taas pettymistä. Ja toisen rakastavat sanat on hänelle vain tekosyy, jotta voisi vetäytyä hänen ulottuvilta. "Näin kaikki muutkin ovat sanoneet, väittäneet rakastavansa ja sitten iskeneet veitsellä selkään." Siis: "Sano että rakastat - ja niin tiedän että olet lyömässä minua veitsellä selkään - joten voin paeta rakkautesi ulottuvilta."
Sellainen oli ajatuskuvio. Siinä ajatuskuviossa täytyy olla jonkin verran omaa kipeyttä mukana. Ei kuitenkaan yksi yhteen. En pyrkinyt siis luomaan kuvaa meidän tilanteestamme.
En pelkää rakkauttasi. En pelkää helliä sanojasi. Ohi mikä ohi.
Ikävää vain jos petät itseäsi etkä vieläkään suostu
hyväksymään...
Korostan, runo ei ollut suoraan minulta suoraan sinulle! Se oli jonkinlainen kuvaus jonkinlaisesta asiasta. Yllättävän paljon siinä asiassa oli ja on myös itse koettua. Ehkäpä siksi sen kirjoitinkin?
Moikka.
novelliasi. Muistan kyllä kun sanoit kirjoittaneesi. Uteliaisuuttani kävin otsikon lukemassa vaan rohkeus ei riittänyt pidemmälle.
Huomasitko muuten, että joku eilen illalla on kirjoittanut tänne nimimerkillä Runotyttö?
Otsikko on "Rakkaalleni".
Kait se jotenkin minuun vaikutti. Heti jo aamulla. Vaikka en lukenutkaan itse tekstiä. Luulin sitäkin sinun kirjoittamaksi. Vasta iltapäivällä keräsin rohkeutta ja luin sen. Huomasin että ei sinun tekstiä, jonkun toisen runiksen? Vaan jollain tapaa runon otsikko jäi varmaan aamusta asti mieleen. Luulen että vaikutti osaltaan. Tämän päiväiseen haahuiluuni.
Hyvää yötä Runis.
Pidä itsestäsi huolta.
>> Niin kauan kuin asioiden hyväksyminen on keino, että sitten saisit minut itsellesi kun ensin hyväksyt minut itsestäsi irrallisena, et ole vielä hyväksynyt.
Vaikka hyväksyisitkin minut, suhteemme on kerta kaikkiaan ohi ja piste.
Tässä hyvä sauma sinulle opetella hyväksymään elämän realiteetit... >>> ps.realismi avasi vihdoin silmäni.
Muistatko. Makasimme vierekkäin
aamun tuloa odottaen,
olin juuri menettänyt poikuuteni,
ja amfetamiini suonissamme ei päästänyt
meitä uneen.
Silloin painoin pääni syliisi
ja itkin, en osannut kertoa miksi.
Muistatko.
Kävelimme lumista hiekkarantaa
ja pysähdyin katsomaan valkoista dyyniä.
Ajattelin: voisinpa olla karhu
ja nukkua dyynin sisällä tuhat vuotta.
Kyyneleet valuivat poskellani, tartuit käteen
ja lähdit hinaamaan rannalta pois.
Muistatko, kun tutustuit parhaaseen kaveriini.
Muistatko kun ihastuitte.
Muistatko, kun keskellä yötä rikoin ala-ovesta lasin
ja hakkasin nyrkillä oveenne.
Muistatko kun saitte häädön - menitte naimisiin
ja muutitte Amerikkaan.
Miehesi tuli sieltä yksin pois,
sinä jäit.
Tahtoisin kertoa sinulle etten enää itke.
En osaa.
Valkoiset dyynit rannoilla
eivät saa minua enää haaveilemaan.
Muistatko. Olin pahasti koukussa
kun tapasimme, pillerikierteessä ja vähän muussakin,
aineissa joista en irti päässyt - sinä veit kotiisi
ja autoit hiljentämään tahtia.
Tulit raskaaksi ja potkaisit minut ulos.
Muistatko. Minä vannoin jättäväni naiset,
ja aineet.
Vähän ajan kuluttua käytin enemmän kuin koskaan ennen
ja tutustuin sinuun, nuoruuteni väkevä rakkaus!
Olit juuri tullut kaupunkiin,
pidit puukkoa piilossa takkisi alla.
Muistatko, kun vein sinut kotiini, siihen murjuun:
kaikki petivaatteeni olivat vielä
entisen luona, sen joka odotti lastani, ja
me nukuimme kylmässä, peitottomassa sängyssä, tuulen
puhaltaessa huonosti tiivistettyjen
ikkunoiden reunoista, kuinka yritimme
lämmittää toisiamme?
Sinun edellinen miehesi oli pahoinpidellyt
vasemmasta korvastasi kuulon, ja
viimeisellä kerralla hänen potkiessaan
olit saanut keskenmenon.
Yritit tulla raskaaksi kanssani, ja olit kateellinen
entiselleni, jonka kohdussa lapseni kehittyi, viikkojen kuluessa
ja kierteeni paheni.
Pelkäsit, että jonain aamuna herätessäsi
olen kylmä vierelläsi.
Et halunnut enää jatkaa.
Muistatko. Tutustuit kaupungin pahimpaan viinatrokariin,
aloitte seurustella,
varastit hänen rahansa ja lähdit kaupungista.
Monta vuotta näin sinusta unta.
Muistatko, pyysit anteeksi että olit heittänyt minut ulos,
sanoit että minun täytyy tulla takaisin,
koska odotat lastani - ja minulla on
velvollisuuteni isänä.
Olin kahden vaiheilla, ajattelin:
Mitä jos menen, ja sitten minut taaskin
heitetään ulos?
Jouduin lääkemyrkytyksessä sairaalaan.
Olin kolme päivää tajuttomana.
Sitten päästivät omalla vastuulla pois,
jos joku tulee hakemaan ja katsoo
etten tipahda kadulle.
Sinä lupasit tulla, menimme luoksesi.
Rakastelimme varovasti.
Muutaman päivän kuluttua poikani syntyi -
olin synnytyksessä mukana,
samassa sairaalassa, jossa hetkeä aiemmin
olin maannut tajuttomana.
Muutimme takaisin yhteen.
Pääsin irti aineista, aika hyvin viinastakin.
Sitten tulin uskoon.
Sinä olit uskovainen jo ennestään.
Kaikki näytti hyvältä.
Kunnes yhdellä niistä kummallisista reissuistasi
kaupungin yössä, kun annoit itsellesi
luvan irrotella - tulit äkkiä vakuuttuneeksi
että perhe-elämä on sittenkin
liian sitovaa.
Muistatko, kun pieni poika sylissäni
katselimme ikkunasta sinun menoasi pihatiellä.
Minä muistan hänen lohduttoman, hämmentyneen
katseensa
iltaisin, tuttipullo suussa,
kun jotain olennaista kodistamme puuttui.
Seitsemän vuoden kuluttua. Ja ne olivat rikkaita, hyviä
vuosia.
Muistatko. Tapasin sinut kirkossa -
vuoden verran sitä kesti, olimme yhdessä joka päivä, vaikka
alusta asti tiesin ettei siitä tule mitään.
Haavoja jäi varmaan kummallekin.
Muistatko, mekin tapasimme kirkossa,
kaksi uskovaista, viime kertaisesta suhteestani
oli taaskin seitsemän vuotta - ihastuimme.
Rakastuimme?
Luulin että siitä tulisi jotain.
Kaikki vaikutti jotenkin niin hyvältä.
Vaikka aineiden käytöstä
oli aikaa pitkälti toistakymmentä vuotta
silti sielussani varmaan moni rosoinen haava
oli parantumatta vielä niiltäkin ajoilta
ja siinä repeytyivät auki vähän kerrassaan
vanhat ja uudet vammani
riidellessämme niin monin mielettömin tavoin.
Muistatko, kuinka ikävästi meille kävi?
Kaksi vuotta seurustelimme -
vähän yli vuosi sitten se loppui, kipeästi.
Nyt olet jossain siellä, näyttöpäätteesi äärellä,
minä täällä, luemme toistemme tekstejä.
Rukoilen että voisin itkeä,
että osaisin päästää kyyneleet valloilleen.
Itkeä omaa hulluuttani,
miksi aina on tullut paettua
naisen syliin, hakemaan lohdutusta
sieltä missä vanhatkin arvet repeytyvät auki
ja sieluni runnoutuu yhä vain syvempään lukkoon.
Hyvä jos kohta enää edes Jumala
saa lukkojani auki.
Muistatko, sanon itselleni
ja vastaan:
kyllä, minä muistan.
Tänä iltana on kuin puhuisin heille, joita sielussani kannan
toisiinsa limittyvinä muistoina
niistä hauraista hetkistä, kun yritimme
rakastaa - pienet ihmiset.
tuli. Ihan väärä paikka.
Piti laittaa toisaalle. Laitan sitten sinnekin...
Muuten.
Tämä runo on jokseenkin 98% totta.
Ainakin 95%.
Jotain voi olla vähän maalailua, aika paljon, siloiteltua tai kärjistettyä, ei hirveästi. Jopa sekin on totta, kun itkin dyyniä katsellessa. Ja siitä eteenpäin. Lähes kaikki tapahtumat sinänsä 100% faktaa.
Poikkeuksellinen runo tekemäkseni.
Nukkukaa hyvin rakkaat.
Huomenna on taas kaunis päivä.
Koit varmaan tarpeelliseksi ja ehkä omaksi terapiaksi, kun kerroit mustasukkaisuudestani.
Mutta olkoon. olen äärettömän väsynyt tähän kaikkeen
ja en enää kommentoi viestejäsi tämän jälkeen.
Tuo mustasukkaisuus on itselleni niin vakava asia
joka on myös syvä lapsuuden trauma, kun olen insestin uhri ja koko elämäni olen kokenut turvattomuutta, mutta en pakoile sen taa
alan käsitellä ja myöskin purkamaan näitä lukkoja
terapian avulla, kuulin että tämä on yksi vaikeimmista asioista mitä ihmisellä on.
Mutta tiedän että Jumalalle on kaikki mahdollista
haluan uskoa niin.
Kipeää moni asia on sinulle myös ja eilisen viestisi jälkeen, sisälläni kuoli jotain sua kohtaan. Ja nyt on surullista, mutta myös helpompaa
etten todellakaan enää toivo meistä mitään ja jatkan elämääni eteenpäin.
Kaikkea hyvää elämääsi
Jumala meitä armahtakoon.
Katselee kaikkea vuoden jälkeen
rypistyneiden lakanoiden seasta
josta puhkeaa ja nousee uusi verso
odotusta olemisessa joka on
toivossa aktiivinen tässä tilassa nyt
ilman turhia omia toiveita
ne vie vain harhaan
elämä jää elämättä odotuksissa
eivät itselle tarpeellisia
luonto puhuu ilmoituksen lähteellä
kärsivällisyys kasvattaa olemaan
läsnä itselle ja toisille
ja hyisenkin lumikerroksen alla
on syysvehnän vihreys
viljapeltojen kultainen matto
luonnon kiertokulun talvehtiminen
myös meidän - luotujen toivossa
ei ole passiivinen odotus
vaan aktiivinen kaikkeuden olemus
minä itse ja muut myös
hengitän niinkuin vastasyntynyt
puhtoinen uusi luomus
vedän keuhkot täyteen
uuden alkua jolle toivo
luo perustuksen uskolle
tässä olen ja kiitän!
olen siis enemmän kuin olen
sillä olen Hänessä
elämäni Rakkaudessa
kutsuni kuulen
saan uuden kauniin nimen
lähden matkaan eteenpäin
tämän vuoden jälkeen
katsoo ikkunanruudun takaa
nisunjyvä joka putosi
maahan ja kuoli