Olen kahden lapsen äiti, 3,5 ja 1,5 vuotiaat. Olen ollut kotona siitä asti kun ensimmäisen sain. Vanhimman ollessa n. puoli vuotta masennuin ja eristäydyin muusta elämästä. Saattoi mennä viikko niin etten liikkunut kaksiostamme mihinkään, vauva nukkui päikkärit partsilla vaunuissa. Näin meni vuosi. Myös mieheni ja minun välit olivat siinä pisteessä, että ero oli lähellä. Molemmat näki vain itsensä tilanteessa, eikä osannut ottaa huomioon toista. Minä venytin itseni äärimilleen vauvan kanssa joka ei käytännössä katsoen nukkunut ensimmäiseen kahteen vuoteen ainoatakaan täyttä yötä koska mies koki tarvitsevansa minua enemmän unta. Kuin ihmeen kaupalla kuitenkin lähdin piristymään ilman lääkkeitä tai terapiaa. Nyt olen kuitenkin taas samassa tilanteessa. En ole viikkoon poistunut sisätiloista, huudan lapsilleni, paiskon tavaroita seiniin, mikään ei kiinnosta, mitään en halua. Rauhaa ehkä. Lapset eivät pidä minua minään auktoriteettina. Sanani on yhtä kuin ilmaa. Olen niin väsynyt huutamaan, komentamaan ja kieltämään. Perheen talous on lähellä konkurssia, mieskin on taas masentunut ja välillä itsetuhoinen. En todella jaksa enää. Olen kärsinyt toistuvista masennuksista 11-vuotiaasta lähtien. Isäni oli sadistisuuteen saakka väkivaltainen, äitini pimahti faijan kuoltua, veli kidutti ensin muuta perhettä huumeongelmallaan ja sitten otti ja kuoli. Pakostakin oireilen kaikkea mitä on elämässä tapahtunut. Soitin terveyskeskukseen että olen kahden pienen lapsen äiti ja kipeästi avun tarpeessa. Sain AKUUTTIajan kahden viikon päähän.
Mitä tässä enää yrittää???
Mitä tässä enää yrittää???
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voin vaan sanoa, että tiedän hiukan miltä susta tuntuu.
Ja olen pahoillani siitä, että sait sen ajan vast parin viikon päähän. Mutta tärkeintä on se, että sä olet sen saanut. Se on kuitenkin taas askel siihen parempaan suuntaan.
Tiedän, että tuo pari viikkoa tuntuu nyt ihan hirveen pitkältä ajalta. Ja olethan tähänkin asti jaksanut, jaksat kyllä tästäkin eteenpäin.
Mulle hirveen tärkeetä oli yrittää rentoutua. Kun ei nukkua saanut, niin edes hetki itselleen. Olla vaan ja möllöttää. Suihku oli hyvä paikka.
Kun mies on kotona ja muksut nukkumas, niin mene suihkuun. Ei mitään vauhdilla pesemistä, vaan pese itses ihan kaikes rauhas ja sen jälkeen huokaise pari kertaa syvään ja anna veden valua hartioille ja päähän. Istu oikein ja mieti "ei mitään". Mulle nää "rusinasuihkut" tais olla yhdes vaihees jopa melkein elinehto, kun oli ainoa paikka, missä sai olla rauhassa ja oli hiljaista. Lopulta kun tulin suihkusta pois, olin yhtä ryppyinen kuin rusina ;o )
Yritä välillä muistaa yksinkertaisesti hengittää. Kun ne pipanat käy hermoile, hengitä syvään. Kun ahistaa, hengitä.
Voimia sulle...
enemmän itselles. ulkoile. liiku. Helppo sanoa ulkoa, mutta kokemuksesta tiedän, että liikunta ja ulkoilu on paras hoitokeino masennukseen. Ja tee päiväkampa lääkäriin pääsy päivästä. Saatteko lapset hoitoon mummille tai johonkin. tarvitsette myös perheen omaa aikaa !
Muutenki neuvoisin ottamaan yhteyttä sosiaalihuoltoon, saisitte apua ja ehkä rahallistakin tukea.
Yritä jotenkin jaksaa se kaksi viikkoa,väärin kun todellisessa hädässä odotuttavat niin pitkään!
Minäkin olen välillä todella masentunut ja väsynyt,mitään en jaksaisi tehdä,ulos enkä ihmisten ilmoille halua enkä jaksa lähteä,huudan tytölleni pienimmästäkin(kohta 4v),1v pojalleni en ole vielä huutanut.Tuntuu että haluan hajottaa koko asunnon,monesti olen miettinyt että tappaisin itseni jos lapsia ei olisi-heidän takiaan en voi sitä tehdä.
Olen todella paljon lasten kanssa yksin,en ole yh mutta mies usein pois...apua en saa keneltäkään läheiseltä vaikka tilanteesta olen puhunut,minunkin pitäisi soittaa lääkäriin...
Tyttöni syntymän jälkeen minäkin olin hyvin hyvin masentunut,en saanut nukutuksi,se meni ajan kanssa itsekseen ohi-sitä nytkin odotan...
Olen joskus tukistanut,läpsäissyt tyttöäni kun hän ei usko mitään ja tekee vaan kiusaa...
Paljon voimia sinulle,toivottavasti elämä voittaa!!!!
Mun äiti vei mut päivystykseen lauantaina kun kaikki oli jo sietämätöntä, sain sieltä rauhottavia jotka poistaa tätä ahdistavaa ja puristavaa oloa rinnassa. Ja neuvoja jatkotoimenpiteisiin. Lapsiinkin jo heijastuu äitin sekoilu, tavarat lentelee seiniin raivotessa. Ja tekee mieli lähinnä juosta ovesta ulos. Olen tähän asti jaksanut, se on totta. Mutta joskus tulee seinä vastaan, nyt en enää jaksa.
Hyvä että pääsit edes päivystykseen. Voimasi ovat käytetty aikoja sitten loppuun. Siltä ainakin minusta vaikuttaa. Olen hyvin pahoillani kaikista menetykssistäsi! Elämä on potkinut sinua totisesti päähän eikä vain vähän. Sinnikkäs olet kuitenkin ollut! Nyt on tullut lpullinen rajasi vastaan, ehä tullut jo aikoja sitten, mutta olet hellän ja hoivaavan hoidon tarpeessa, josta olet tyystin jäänyt elämässäsi paitsi. Mistä voisit saada sitä?? Itsemurha ei saa olla vaihtoehto, olet ansainnut jotain paljon parempaa. OMAN ELÄMÄN!!!!. Voisitko laittaa lapset hoitoon ja tehdä jotain mistä olet haaveillut. Ehkä sinun ei tarvitse kantaa kaikkia maailman murheita harteillasi. En keki muuta kuin että tarvitset vihdoin Omaa aikaa. Aloita vaikka tosta edellämainitusta "rusinakylvystä", ja mieti siellä samalla miten voisit muuttaa uusilla valinnoilla elämääsi.
Varjelusta ja suojelusta elämääsi!
ps. Olisi mukavaa kuulla sinusta lisää. Olen meinaa käynyt lapsuudessani ns. "maanpäällisen helvetin" läpi ja tuntuu että jatkuu vaan nyt kahdenlapsen kotiäitinä. Tiedän tarkallleen tuntemuksesi. Tarvitset lepoa.
Kirjoitusvirheet!
Itsellä takana 2 viikon nukkumattomuus 2 tytön korvatulehdusten takia, hormoonikuuri kuukautisten takia, mies paljon matkatyössä juuri näiden 2 viikon aikana, omaa äitiä ei voisi vähempää kiinnostaa minun jaksaminen, diabetes-tasapainon heittely ja kaikki muu aikaisempi sälä omien vanhempien suhteessa meinaa tehdä minusta lopun.
Viikonloppuna tytöt oli toisessa mummolassa, että saisin vähän levätä, la-su välisenä yönä heräsin siihen, että oispa helppoa jos tytöt ei tulisi takaisin...minua alkoi vapisuttaa, menin kauttaaltaan ihan tunnottomaksi. Tytöt palasi sunnuntaina, sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen, en voinut pitää tyttöjä sylissä, en koskettaa, minua oksetti, olo oli epätodellinen ja taas puuduin, olisin voinut juosta ovesta ulos, piittaamatta mistään.
Sitten oli pakko lähteä isomman tyttöni kanssa ti-ti nalle konserttiin ja siellä olo alkoi normalisoitua. Nyt ma-aamuna olo on ihan hyvä ja voin pitää tyttöjä hyvänä ihan normaalisti. Otin itse yhteyttä diabeteksen hoitopaikkaan, josta kohta lääkäri soittaa ja mietitään jatkoa. Haluan itse selvittää asiat heti tuoreeltaan, minulla ei ole ennen ollut mitään masennuksia tai muita oireita. Mietin itse, että seurakunnilla on myös perhetyöntekijöitä, joiden kanssa voisi puhua ja ajan saisi varmaan nopeammin kuin "kahden viikon päähän". Ehkä tämä väsymys tekee ihmismielelle enemmän kuin arvaakaan...samassa veneessä ollaan.
Voima-haleja sinulle!
Marsa, tytöt 3,5 ja 1,5 v