Hei kaikki. Onkohan ketään toista naista, joka tuntis että elämä, siis oikea Elämä, ois ohi jo tässä iässä...suurinpiirtein 44-vuotiaana?!
Takanani on paha burn out työpaikkakiusaamisen vuoksi, vuosien unihäiriöt ja vaihtelevan asteiset masennukset, syömishäiriö, yleistynyt ahdistuneisuus vaihtelevan voimakkaana, mutta silti olen suht normaali ihminen...vaikkakin työtön...Kannatan terveitä elämäntapoja, en juo enkä polta, lenkkeilen päivittäin, on paljon ystäviä ja maailman ihanin tytär. Mutta silti minua vaivaa tämä tunne, että Elämä on ohi!!!!!
Onko tässä iässä työelämä ohi?
Onko tässä iässä rakkauselämä ohi?
Avomieheni eli lapseni isä on impotentti ja juo liikaa olutta, ei ole ollut läheisyyttä liki kuuteen vuoteen. En halua edes sitä hänen kanssaan. Mutta en voi erota lapsestanikaan puoliksi. Kaipaan läheisyyttä ja hellyyttä, mutta en niitä voi/jaksa lähteä ravintoloista hakemaan. En jaksa sivusuhteita. En uskalla asua yksinkään eli lopettaa tätä surkeaa kotisuhdetta.
En löydä mistään töitä, koska olen liian vanha. En jaksa opiskella enää uutta ammattia.
Siksi varmaan tuntuu, että Elämä on ohi.
Pieni osa minusta jaksaa vielä toivoa jossain tuolla sisimmässä, että ehkä vielä joskus löytyy töitä, ehkä vaikka sitten kun tytär on vähän isompi, löytyy joku....ehkä joskus. Mutta nyt, nyt en Elä.
Takanani on paha burn out työpaikkakiusaamisen vuoksi, vuosien unihäiriöt ja vaihtelevan asteiset masennukset, syömishäiriö, yleistynyt ahdistuneisuus vaihtelevan voimakkaana, mutta silti olen suht normaali ihminen...vaikkakin työtön...Kannatan terveitä elämäntapoja, en juo enkä polta, lenkkeilen päivittäin, on paljon ystäviä ja maailman ihanin tytär. Mutta silti minua vaivaa tämä tunne, että Elämä on ohi!!!!!
Onko tässä iässä työelämä ohi?
Onko tässä iässä rakkauselämä ohi?
Avomieheni eli lapseni isä on impotentti ja juo liikaa olutta, ei ole ollut läheisyyttä liki kuuteen vuoteen. En halua edes sitä hänen kanssaan. Mutta en voi erota lapsestanikaan puoliksi. Kaipaan läheisyyttä ja hellyyttä, mutta en niitä voi/jaksa lähteä ravintoloista hakemaan. En jaksa sivusuhteita. En uskalla asua yksinkään eli lopettaa tätä surkeaa kotisuhdetta.
En löydä mistään töitä, koska olen liian vanha. En jaksa opiskella enää uutta ammattia.
Siksi varmaan tuntuu, että Elämä on ohi.
Pieni osa minusta jaksaa vielä toivoa jossain tuolla sisimmässä, että ehkä vielä joskus löytyy töitä, ehkä vaikka sitten kun tytär on vähän isompi, löytyy joku....ehkä joskus. Mutta nyt, nyt en Elä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olla jo 36 vuotiaana, vaikka on ihana vaimo ja kaks lasta. Elikkä suhteessa tai minussa on vikaa. Mikä hitto siinä naisen jalkovälissä vietättää, vaikka olin jo varma, et kaiken oon jo kokonut. Itse asiassa kärsin tästä, kun omaluottamus rupeaa rakoilemaan. En ole koskaan pettäny ja en petä.
Mutta itse asiaan. Miksi tuntuun, et elämä ois ohitettu. Itse haluan rämpiäja kahlata tämän sekasortoisen elämän lävitse. Haluan nähdä kuinka maailma menee perseelleen. Ihan mielenkiinnosta.
Se voisi sittenkin olla opiskelu, uuteen ammattiin. Vaikka vaatimattomampaankin.
Saisit itsekunnioitusta ja piristystä elämääsi.
Olet luovuttaneen oloinen. Ihan liian aikaisin, elämää on vielä paljon jäljellä, myös työelämää, jos valitset oikean ammatin.
Ehdotan siivousalaa, aikuiskoulutusta. Töitä varmasti löytyisi.
Itse opiskelin 5-kymppisernä toimitilahuoltajaksi ja olen tyytyväinen.
Toivon, että löydät itsellesi mielekästä tekemistä ja sitä kautta uusia ihmissuhteita. Silloin jaksaa paremmin oman elämän puutteetkin.
Välillä todella vaikeaa,kuitenkin aina tulee valoisempaa.Onneksi sinulla on lapsi.Siitä saat aina ilonaiheita jaksaa,ja ei toki elänäsi ohi ole.Voimia sinulle.
Hei! Kovin ovat tuntemuksesi tuttuja.Rakkauden puute ja alkoholismi näännyttävät pikkuhiljaa ihmisen olemattomaksi ja epätoivoiseksi hiireksi.Itse olen ollut suhteessa avomieheeni 16 vuotta ja vuoristorataa on riittänyt.On lähdetty erilleen ja palattu yhteen, mutta mikään ei näy muuttuvan. Tyhmä varmaan olen ikuisine anteeksiantoineni ja toivoineni paremmasta huomisesta.Meillä on kaksi jo murrosiässä olevaa lasta.Naimisissa ei onneksi olla, joten eroaminen on helpompaa.Impotenssi ei avoriani ole suinkaan vaivannut, päinvastoin, mutta muuten tunnekylmyys vaivaa miestäni. Koskaan ei ole löytynyt aitoa välittämistä ja empatiaa, kun kyse on esim. minun tukemisessa elämän vaikeimpina aikoina.
Veljeni ja äitini kuolema eivät paljon häntä hetkauttaneet. Silloin oli ryyppyptki päällä ja siitä asiasta ei puhuttu, päinvastoin vähätteli itkemistäni.
Olin vähän aikaa sitten vaikessa leikkauksessa ja avomieheni piti hoitaa viikon verran lapsia ja kotia, mutta toisin kävi.
Hillitön juominen alkoi heti, kun menin sairaalaan.Humalassa ajoi nuorimman kanssa sairaalaan "katsomaan" minua.Piti ajaa ihminen pois sieltä huoneesta. Kyllä minua hävetti ja raivostutti.Ei tullut ruusuja ja halauksia, vaan paskaa isossa paketissa.Eniten kärsin lasteni vuoksi. Joutuivat viikon tulemaan omillaan. Ei ollut lupa sairastaa levollisena, vaan piina jatkui koko viikon.Onneksi hyvät ystävät tulivat hätiin. Miehelläni oli asunto toisella paikkakunnalla, joka sattui silloin olemaan tyhjillään.Hyvä ystäväni vei juopon pois kodistani tavaroineen.Sanoin avorilleni, että jos ei hyvällä lähde, niin kutsun poliisin viemään. Jouduin ensi töikseni siivoamaan okennukset pois sängystäni ja lattialta. (Olemme nukkuneet vuosia eri huoneissa.) Tämä tapaus kolahti todella nuppiini!!
Tämä on meidän yhteiselon todellinen loppu! nyt putosivat suomut lopullisesti silmiltäni.Tulen toimeen oikein hyvin ilman kylmää juoppoa ja manipuloivaa miestäni.Lapset ovat kuitenkin elämäni tärkein asia ja oma terveys, sekä fyysinen että psyykkinen.Työtön olen nyt minäkin. Mutta periksi en anna. Olen käynyt parikin koulutusta ja useita kursseja, mutta työttömänä saan olla kaikesta huolimatta. Uskon kaikesta huolimatta, että elämä voittaa.
Jospa sinäkin pääsisit rakkaudettomasta suhteestasi irti. Sinä näännyt ja näännyt pikkuhiljaa hiireksi, joka pakenee ja pelkää.Olisiko paikkakunnallasi mahdollista löytää jokin uusi harrastus, tanssi,liikunta?? Onko sinulla ystäviä, joille voit puhua ongelmistasi? Ilman ystäviä ei oikein jaksa kukaan.
Kovasti muistuttavat kaikkien kirjoitukset tämän hetkistä elämäntilannettani. Melkein hymyilytti, koska jutut olivat kuin omalta näppikseltä.
Olen eronnut 2-kertaa saman miehen kanssa ja kolmatta kertaa ei tule. Jotenkin tälle vuodelle paukut ihan loppu. Sisällä velloo kysymyksiä.
Tässäko tämä oli?
Onko masentuneella oikeus tavoitella onnea?
Mitä seuraavaksi? Jotain, en tiedä?
jnpp...
Tällä hetkellä odottelen josko saisin vanhalle terapeutille muutaman supportiivisen session jotta saisi elämänuskon käännettyä takaisin positiivisempaa suuntaan.
Olisi hauska löytää miespuolinen "kaveri" jonka kanssa hengata, vetää välillä henkeä ja nauraa, pitää hauskaa. Se olisi ihanaa. Sellaista sitoutumisen tai "leikitään kotia" -tarvetta ei tähän hetkeen löydy.
Kun on toistakymmentä vuotta pyörinyt puolorjana miehen kanssa jonka paras kaveri on viinapullo, jotenkin tuntuu että olisiko nyt mun vuoro ottaa elämästä irti se mikä minulle kuuluu.
Sitten tulee seinä vastaan. Kapakat ei kiinnosta, ystäväpiiri masennuksen myötä kutistunut olemattomiin ja lopuilla on perhe ja lapset, heillä tätä myötä ihan omat kuviot.
Mistä löytää kumppani? Mistä löytää idis muuhun elämänsisältöön? Paljon kysymyksiä jotka pistävät välillä turhautumaan. Sanovat että ajan kanssa asioilla on tapana järjestyä. Se järjestely vaan vaatii aloitekykyä ja kun siitäkin on pulaa....
Ystävätär kirjoitti kerran ettei saa räpiköidä, muuten painuu pohjaan, täytyy kellua virran viemänä, vain hiukan ohjailla suuntaa. Miten musta tuntuu että tahtoisin kellumisen sijaan välillä kroolata.
Tällaisia hölmöjä ajatuksia täältä aamu klo;06.26.
Kyllä taitaa olla parempi että sinä 43-vee alat kroolaamaan ja nouset rantaan siitä sotkusta ja ravistelet huonon suhteen hartioiltasi itsesi ja lapsesi tähden
Minä olen ollut yksinhuoltaja vuodesta 1998 ja sain elämältäni hyvin paljon enemmän kaksistaan lapseni kanssa, surimman osan ajasta oli työttömänä mutta pystyssä ollaan vieläkin, tyttäreni on nyt ollut pois kotoa 3 vuotta omillaan, ja pärjää elämässään hyvin, itse jouduin paljon luopumaan lapsen vuoksi mutta en kadu päiväkään se on ollut rikasta elämää, olen myös tällähetkellä työtön mutta NYT olen päättänyt kouluttaa itseni uuteen ammattin, minulla on kylläkin ammatti mutta siltä saralta ei löydy työtä, olen ollut paljon yksin ja yksinäinen mutta siinäkin on omat ilot, voi tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa. Mies asiat on nyt vielä hakusessa mutta toivon ja luulen että nekin selviää melko pian ja elämä pysyy mielenkiintoisena kun asiat eivät aina ole itsestään selvyksiä. Olen oppinut itsestäni paljon eron jälkeen, jos en olisi eronnut en olisi oppinut ymmärtämään itseäni ja muita niin hyvin kuin nyt. Minäkin masennun aina väliä mutta tiedän että se on väliaikaista, tiedän että se on ohimenevää ja aurinko paistaa jonain päivänä taas tähänkin risukasaan, ja silloin minua ei pidättele mikään.
Ja en suostu ajattelemaan että elämä olisi ohi, nyt se vasta alkaa......
samanlaiselta vaikka olenkin mies.Kotona työttömänä yli 2v.Vaimo kuitenkin töissä 8v maailman ihanin tytär.En ole nukkunut ties kuinka moneen vuoteen heräämättä yöllä ja miettien asioita.ystäviä meillä ei juuri ole.Nyt putoan peruspäivärahalle töitä ei saa vaikka otsa hiessä hakee.Viime viikolla tuli soitto yhestä paikasta ja kerrottiin että sinua ei valittu nyt.Kerrottiin vielä että oli otettu 21v.
työntekijä.Mitä tämä kertoo yhteiskunnastamme...?
"Kerrottiin vielä että oli otettu 21v.
työntekijä."
Voi elämä tätä maailman menoa!
sama tilanne itselläni.muutama kuukausi sitten muutettiin mieheni kanssa eri osoitteisiin, eikä sekään heilauttanut mitenkään, rahaa ei ole eikä elämän halua, siispä mikään ei heilauta suuntaan tai toiseen...no toisalta helppo olotila..
Hei mä olen 41-vuotias ja osin tuntuu et elämä on kans ohi. Mulla on useampi mies ja mies ihan ok, mutta onnen tunnetta ja jokin tunne emotionaaliselta puolelta puuttuu. masennuslääkkeitä syön ja koetan välillä lopettaa, mutta noidankehä on ja vahva. Jos en syö niin masennun lisää, ja jos taas syön niin tulee kaikenmaailman ikäviä oireita, ja olo on kuin sumussa kulkisi. Ja välillä tuntuu että elämä on ohi. Haluan välillä vain nukku pois. Välillä taas lähteä pois koska tuntuu että olen haitaksi kaikille. Olen työtön, ja joitakin aikuiskontakteja on mutta loppukädessä olen henkisellä tasolla niin yksin. Tuntuu että kukaan ei ymmärrä. Pelkään olla yksin. Ja mies on pahoillaan kun hän ei voi käydä missään. On silti aloittanut lenkkiharrastuksen mutta kavereiden luo meno tai illanistujaiset tyssää aina mun olotilaani. Panikoin hätäilen ja en haluaisi että hän lähtee. Tulee vain suunnaton ikävä. Ilkeyttä ja mustasukkaisuutta tai omistamisenhalua se ei ole, olo on vain niin eksyksissä kun olen yksin. Silloin kaikki pelot ja harhat saavat vallan.
-Korjaus lauseeseen-
Mulla on useampi vuosi ollut sama mies ja mies ihan ok, mutta onnen tunnetta ja jokin tunne emotionaaliselta puolelta puuttuu.
Hei! Olen myös 44-vuotias nainen..Nuorena mennyt naimisiin 28-vuotta avioliittoa takana..meillä on 4 ihanaa aikuista lasta ja jo yksi maailman ihanin lapsen lapsi..Noin 3-vuotta olen kärsinyt paniikkihäiriöstä joka minulle tuli läheisen työkaverini sairastuttua syöpään johon hän myös kuoli ihan puolen vuoden sisällä..Nyt jo menee paremmin..Lapsuudessa olen kärsinyt isäni juopottelusta kun hän aina kohteli äitiäni lyöden ollessaan juovuksissa...Minulle ja sisaruksilleni hän oli muuten kyllä hyvä isä..Isäni kuoli auto-onnettomuudessa ollessani 16-vuotta..Menin naimisiin sitten jo 17-vuotiaana nykyisen mieheni kanssa...Nyt tuntuu kuin minulla ja miehelläni ei olisi enää mitään yhteistä toistemme kanssa (paitsi tietysti lapset) Kotona heistä asuu vielä kaksi..Tuntuu oikein kuinka olemme erkanneet toisistamme..Hyvin vähän on enää mitään läheisyyttä..nukumme kyllä vielä samassa sängyssä...siinä kaikki...En tiedä kummassa on vika..minussa vai miehessäni...Ei vaan tunnu mikään päivä yhtään erilaiselta...rutiinit joka päivä samat...