En enään tiedä, mitä tässä tekisi olisi, kuinka saisi suunsa auki..
Olen aika epäsosiaalinen, tai ainakin ujo, en saa suutani auki.
Muutin parikuukautta sitte takaisin kotikulmille(pieni paikka), liityin koirakerhoon. Niillä oli tänään pikkujoulut, ilmottauduin niihin ajatellen, joskos tutustuisin joihinkin, saisin avattua suuni ja juteltua edes niistä helvetin koirista, kun me kaikki niitä rakastetaan.
MUTTA EN, en saanu suuta auki, siellä mä istuin, hyvä jos suutani parikertaa avasin, eikä kukaan mulle jutellu. Yhessä kisassa olin parina yhen naisenkanssa. Kyllä tälläisissä tilanteissa saan suuni avattua, mutta en itse, ja olen huomannut että kukaan ei juttele mulle. Olen siis umpikujassa. Tai ainakin siltä tuntuu.
Tulin sieltä kämpille, hakien matkanvarrelta koirani, joka oli mutsilla hoidossa. Käveltiin tänne rivariin. Tässä pihassa asuu paljon nuoria, ja monet oli ulkona tupakilla, juomassa kaveriporukalla, kävelin omaa kämppää kohti, sain sen verran suuni auki, että moikkasin yhtä poikaa , johon viikko siten tutustuin. Hän moikkasi takasin.
Vaikka onkin yksipoika joka sanoo moi, muut jotenkin hylkii mua(tai ainakin kuvittelen niiden käytöksestä), joten mä olen yksin.
Ei mulla ole rohkeutta mennä niille jutteleen, jos saankin jonkun joukkohyljeksinnän, se jos mikä olis tosi noloa.
Tyydyn tähän koirani seuraan , ja vedän kalsarikännit toivoen että joku päivä mullakin olisi kaveriporukka, joiden kanssa voisi iltaaa viettää, eikä aina vain vierestä katsoa kun muilla on hauskaa.
Kiitos kun sain purkautua.
Olen aika epäsosiaalinen, tai ainakin ujo, en saa suutani auki.
Muutin parikuukautta sitte takaisin kotikulmille(pieni paikka), liityin koirakerhoon. Niillä oli tänään pikkujoulut, ilmottauduin niihin ajatellen, joskos tutustuisin joihinkin, saisin avattua suuni ja juteltua edes niistä helvetin koirista, kun me kaikki niitä rakastetaan.
MUTTA EN, en saanu suuta auki, siellä mä istuin, hyvä jos suutani parikertaa avasin, eikä kukaan mulle jutellu. Yhessä kisassa olin parina yhen naisenkanssa. Kyllä tälläisissä tilanteissa saan suuni avattua, mutta en itse, ja olen huomannut että kukaan ei juttele mulle. Olen siis umpikujassa. Tai ainakin siltä tuntuu.
Tulin sieltä kämpille, hakien matkanvarrelta koirani, joka oli mutsilla hoidossa. Käveltiin tänne rivariin. Tässä pihassa asuu paljon nuoria, ja monet oli ulkona tupakilla, juomassa kaveriporukalla, kävelin omaa kämppää kohti, sain sen verran suuni auki, että moikkasin yhtä poikaa , johon viikko siten tutustuin. Hän moikkasi takasin.
Vaikka onkin yksipoika joka sanoo moi, muut jotenkin hylkii mua(tai ainakin kuvittelen niiden käytöksestä), joten mä olen yksin.
Ei mulla ole rohkeutta mennä niille jutteleen, jos saankin jonkun joukkohyljeksinnän, se jos mikä olis tosi noloa.
Tyydyn tähän koirani seuraan , ja vedän kalsarikännit toivoen että joku päivä mullakin olisi kaveriporukka, joiden kanssa voisi iltaaa viettää, eikä aina vain vierestä katsoa kun muilla on hauskaa.
Kiitos kun sain purkautua.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Onneksi on tää netti, vai mitä?!
Mä oon ihan samanlainen: (toivon että) kuvittelen että saisin hyytävän vastaanoton jos alkaisin puhumaan ihmisten kanssa.
Siksi pysyn itsekseni, kissa sentään on kaverina.
Nytkin on epätoivoinen olo jos vaan ajattelenkin et pistän koneen kii! Tästä on tullut mun kaveri.
Kai siihen on tyydyttävä.
Koneesta on tullut bestis!
ei ole koneesta vielä bestistä tullu, toivottavasti ei koskaan tulekkaan. Rakkaimpani mä löydän eläimistä, joille olen enemmän kuin kiitollinen.
Ilman eläimiä en ole olisi selvinnyt kahesta vaikeasta masennuksesta.
On sentään syy kävellä tästä kämpästä ulos joka päivä montakertaa! Vaikka jotenkin vitsinä sanotaankin että kun on koira sitä tutustuu koiraihmisiin, mä en usko tuohon väittämään. Ei oo ainakaan mun elämässä käyny toteen. Mä joko jotenkin sössin kaikki ihmiskanssakäymiset, tai en saa suutani auki. Olen kai tuomittu yksinäisyyteen.
Tässä mietin valintaani että oliko se oikein. 3 kk sitten piti päättää mihin muutan oli kaksi vaihtoehtoa, joko tänne missä olen tai sitten sinne mistä olena alunperin kotoisin, missä asuu veljet puolisoineen. Siellä olisi olleet veljet mutta muuten ei olisi ollut välttämättä paras vaihtoehtoa, joten tulin tänne.
Olen yksin.
Tiedän elämä on valintoja täynnä, mutta en koskaan onnistu siinä. Olen jo 21 vuoden aikana asunu neljässä eri suomenkolkas, silti en osaa tehä valintoja oikein, en saa suutani auki.
Elän tätä paskaa elämää, ja mietin ja toivon, uskon parempaan, vaikka siihen ei mua mikään vakuutakkaan....
Kalja on hyvää, ainu kännikaverini
hiljaisia ihmisiä, joilla on -ihme & kumma- paljon kavereita! He vain änkeävät mukaan joukkoon, menevät esimerkiksi ryhmän luokse seisomaan, vaikkeivat sanoisi yhtä ainuttakaan sanaa.
Kai meidän täytyy sitten vain ÄNKEÄ. Kaikkien meidän yksinäisten.
on nykyisin netti!Saatan olla koneella jopa 12h. yhteenmenoon. Aikaisemmin minulla oli koira, mut kun se kuoli niin jäin tällaseks neljän seinän sisälle vangiksi. Koko kaunis kesä meni myös sisätiloissa. Tosin kesällä oli työ, mutta nyt olen ollut työtön n. 3kk. joten tällasel mielialal ei paljon muitten seuraan kehtaa mennä. Olen kyl sosiaalinen ihminen, kun tätä ikääkin jo tullut, mutta jotenkin vaan koko ikäni ihmis-suhteet olemattomat. Tai jos joku jotain tuttavuutta yrittää, niin torjun kait sen jollain ruumiin elekielel vai mikä mua vaivaa? Eiköhän meidän yksinäisten elämä ole jo lapsuudessa mitätöity sellaseksi, jotta kun pienenä ei kukaan hyväksynyt kaveriksi, niin luottamushan siinä menee??? Uskoisin ujoudenkin olevan osiltaan lapsuudenkokemuksista johtuvaa? -ainakin mun kohdalla. Se millainen ilmaisukyky kullakin on taas sitten ihan eri asia. Löytyykö viel enempi niitä joille netti on paras kaveri nykyään? Alkuperäiselle kirjoittajalle toivon, että löytäisit yhden hyvän ihmis-suhteen, niin se tois kyl paljon lisävarmuutta puhumiseen!
"Eiköhän meidän yksinäisten elämä ole jo lapsuudessa mitätöity sellaseksi, jotta kun pienenä ei kukaan hyväksynyt kaveriksi, niin luottamushan siinä menee??? Uskoisin ujoudenkin olevan osiltaan lapsuudenkokemuksista johtuvaa? "
Tuosta voisin olla aikalailla samaa mieltä.
Ihan pienenä mulla oli kavereireita, mutta kun mentiin siihen viienteen luokkaan ja ylöspäi elämässä kun kuviot muuttui radikaalisesti, olen sen jälkeen ollu aika ulkopuolinen kaikesta, teininäkin vietin viikonloput koirani kanssa. Niinkuin nykyäänkin.
Tosin välillä tulee juhlittua liikaa, ja siitä on elämässä ollu aika huonojakin seurauksia. Välillä sitä eksyy johonkin seuraan, mutta loppupeleis olen kuitenkin yksin.
Ehkäpä ne ihmiset luulee ettei sua kiinnosta olla tekemisissä niitten kanssa, kun et oikein mitään sano, vaan istut suu supussa siellä nurkassa myrtsi ilme naamalla. Olisitko sä sitten puheliaampi ja hymyileväisempi jos joku tulisi sun kanssa jutustelemaan ja näyttäisi olevan kiinnostunut?
kuka on sanonu että olen myrtsi ilme, en minä ainakaan.
Minä hymyilen.
ja voitin eilen itseni. Menin juttelemaan niille pojille, kävin niiden kanssa baarissa.
Just kämpille tulin, ja olo on hirviä.
Ei nyt menny ihan putkeen ilta, yritin yhtä kaveri jeesata kun se nukahti hankeen..