Mun on tosi paha olla. Aina välillä. Musta tuntuu ettei kukaan tunne mua oikeesti, en edes minä itse. Mä en tiedä, millainen mä olen oikeasti. Esitänkö mä itsellenikin? Millainen on normaali ihminen?
Mulla on ollut todella onneton lapsuus ja elämä, olen ollut puolet elämästäni masentunut. Mä en tiedä, millaista on elämä ilman masennusta. Välillä mä voin tosi hyvin ja olen onnellinen, mut joskus mun on aina paha olla ja kaikki asiat ahdistaa. Haluaisin vaan huutaa. Mä en tiedä, olenko mä koko ajan ollutkin masentunut, välillä on vain hyviä kausia(?)
Mulla on ollut todella onneton lapsuus ja elämä, olen ollut puolet elämästäni masentunut. Mä en tiedä, millaista on elämä ilman masennusta. Välillä mä voin tosi hyvin ja olen onnellinen, mut joskus mun on aina paha olla ja kaikki asiat ahdistaa. Haluaisin vaan huutaa. Mä en tiedä, olenko mä koko ajan ollutkin masentunut, välillä on vain hyviä kausia(?)
Vastaukset 7
Vanhimmat
mene hyvä ihminen hakemaan apua! Terapia saattais olla hyvä juttu,siellä voisit käsitellä elämäsi traumoja ja sitä kautta varmastikin oppisit tuntemaan itseäsikin. Voimia sinulle!!!
kuuluu, että on välillä allapäin ja välillä paremmalla fiiliksellä.
Ehkä kantsuis kuitenkin terkkarissa käydä?
voimia.
Mä jotenkin tajusin, että nuorena koin samoin kuin alkuperäinen, saman kaipauksen. Oli valtava toive, että edes joku tuntisi minut. Itse olin pihalla itsestäni, ei just itseluottamusta, kärsin ulkonäöstäni. Elämä pelkää oli yrittämistä ja näyttelemistä, näyttämistä. Aito en uskaltanut olla, enkä edes tiennyt millainen on aito minä. - Tuolloin minua lohdutti se, että minulla oli monia vuosia yksi sama terapeutti, jonka tiesin tuntevan minut parhaiten maailmassa. Se oli semmoinen kokemuksellinen tunne, joka auttoi minua jotenkin. Emme siitä sillai suoraan puhuneet ja kuten tiedätte, ei semmoinen analyyttis-tyyppinen terapeutti edes sano mitään mistään eikä mihinkään. Terapia oli raskastakin, mutta taustalla se tieto, että hän tunsi ja tiesi minut, auttoi minua, vain tietona. Eihän hän varsinaista turvaa pystynyt ja voinut antaa; tunnithan tarkkaan määritelty, mitoitettu ja maksettava. Kokonaisuudessaan varsinainen terapia oli kyllä avuksi elämäni lujittumisessa. Masennus ja ahdistus oli pahana.
Sitten kun tulin tästä joidenkin vuosien jälkeen uskoon, niin se tieto ja ymmärrys, että Luojani ja Jumalani, johon siin sain eka kerran elämässäni uskon, tosiaankin tietää ja tuntee minut. Hänenhän täytyy niin tehdä, sen tarvii olla niin... kun kerran on minut tehnyt, luonut, määritellyt syntymään siihen aikaan ja siihen paikkaan ja just siihen perheeseen (mistä monet vaikeudetkin, tietty, lähtivät) ja sitten vielä tietynnäköiseksi, jolle en itse voinut mitään. Tämä vapautti! Joku tiesi, tunsi. Tämä korvasi ja oli parempikin tämä TIETO kuin se ensimmäinen 'tieto', että terapeutti tietää ja tuntee minut. Jumala ei koskaan hylkää eikä jätä. Tai siis se juttu kulkee sieltä Vapahtajan, Jeesuksen kautta. Mutta sitten, valtava yllätys, sepä alkaa elää. - Tätä em. ei nyt kannata lukea paitsi sellaisen, jota aidosti asia kiinnostaa. Tätä ei muiden tarvi kommentoida, siis.
-Tämä oli minun tarinani, ja sama 'avun taso' just tässä kyseisessä asiassa (joku tuntee minut!) jatkuu edelleen, jo vanhemmalla iällä. Kamppailla saan, tietty, mutta jokin pysyy. Joku tietää, tuntee, eikä jätä. @Heippa.
ollut aina "luja",silti mietin onko itsemurha kuolemansynti......kun se tuntuu olevan ainoa keino lopettaa tää paska...
Silti ennemmin kärsin tämän nyt,kun sitten tuonpuoleisessa...ikuisuuden.Toisaalta Jumala antaa kaiken anteeksi?
Olen elänyt lapsuuden perhehelvetissä jota hallitsi narsistisen persoonallisuushäiriön omaava isäni. Ei ollut mitään "helppoa" ulospääsyä kuten vanhempien avioero tai perheväkivalta. Me olimme ns. normaali ydinperhe ja lasten oireilut oli vaan luonteen heikkoutta. Siellä oli vaan elettävä.
Nyt olen kohta nelikymppinen mies, mutta edelleen perhehistoria kummittelee. Oli perhe, koti, työpaikka ja ammatti ja ajattelin päässeeni yli noista traumoista. Nyt on nuo elämän ilot menneet, olen työtön MT-kuntoutuja jolla ei ole enää mitään tulevaisuutta edessään.
Uskonto on aika henkilökohtainen asia.
En itse usko tuonpuoleiseen, vaan enemmänkin karman lakiin. Jokainen joutuu tässä elämässään maksamaan tai kärsimään ne pahat teot. Minulle elämän päättäminen tai päättyminen on aika rationaalinen asia. Suren ja kaipaan niitä jotka ovat kuolleet ilman omaa syytään, tai tavalla missä heidän ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloon.
Vaikka nyt olenkin henkisesti aika huonossa jamassa, niin sen takaan että oma isäni tulee käristymään helvetin tulessa. Olkoon elämäntilanne mikä vaan, mutta minä pidän siitä huolen että hän kärsii koko loppuelämänsä. Se ei tule olemaan helppoa, sillä ensimmäisellä oppitunnilla käsaitellään asioita kuten miten pyytää anteeksi, miten kiittää tai miten pyytää kohteliaasti jotain asiaa. Jos ei oppi mene kaaliin ensimmäisellä kerralla, niin olkoon sielä sitten ilman ruokaa pari vuorokautta. Käyn aina välillä kuulostelemassa mikä on mielentila, kunnes on opeteltu puhumaan kunnioittavaan sävyyn muista ihmisistä. Seuraava vaihe on ehkä vaikein, koska siinä on opeteltava kunnioittamaan muita ihmisiä. Herran on opeteltava siihen että tästä eteenpäin MINÄ tulen olemaan hänen herransa ja hän tekee sen mihin olen antanut luvan. Voin harjoittaa mielivaltaa ihan niin paljon kuin on tarpeen, sen mukaan miten ehdin, jaksan tai minua huvittaa käydä hänestä huolehtimassa. Mitään suunsoittoa tai palautetta en kuuntele, hänen on opittava olemaan kuuliainen. Jos jotain suukopua tulee, niin herra tottuu sitten siihen että seurauksena on parin vrk. mittainen karanteeni jonka aikana ei mitään palveluita saa. Eiköhän se suuvärkki ala siitä pikkuhiljaa pysymään kurissa, kun sitä opetellaan.
Kolmannessa jaksossa opettelemme kommunikointoa muiden ihmisten kanssa. On opeteltava käytöstavat ja miten ilmaistaan kunnioitus muita kohtaan. Tässä jaksossa meillä ei ole mitään erityisiä tehtäviä, mutta virheellisestä suorituksesta rapsahtaa aina se pari vrk. istumista pimeässä kopissa. Kotiläksyksi annetaan pohdittavaksi käsitteet "Sitä saa mitä tilaa" ja "Niin makaa kuin petaa". Bonustehtävänä on miettiä miten nuo elämänviisaudet liittyvät omaan elämään.
Voin vakuuttaa että koulutuksen jälkeen isäni tulee maassa madellen anomaan armoa ja pyytää päästä johonkin vanhusten hoitolaitokseen. Hoitoalalla ei mitään äkseerausta kuunnella, joten edessä on jälleen uusi koulutusjakos. Ei siellä mitkään persoonallisuushäiriöiset pärjää vaan heidät lääkitään siihen kuntoon etteivät sano sanaakaan ilman lupaa. Onhan se toki rankaa opetella elämän perusasioita vanhuksena, mutta joskushan ne on opeteltava. Jos ei oppi ole maistunut nuorena, niin vaikeampaahan se on nyt joutua opettelemaan se kaikki. Olisi varmaan kannattanut miettiä jo aikaisemmin mitä elämssään tekee, silllä tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.
Tein sen Beckin masennustestin ja sain pisteitä 27. Omasta mielestäni en edes ole mitenkään masentunut. Olen ollut suljetulla osastolla ja käynyt juttelemassa psykologille/psykiatrille, mutta lopetin sen. Tuntui ettei siitä ollut mitään apua. Mun on aika vaikea puhua, varsinkin sellaiselle jota en tunne. Kaipaan enemmänkin ymmärrystä.