mutta ympäristö ei. Vähän samaan tapaan kuin entiselle alkoholistille yritetään toputtaa viinaa, koska ei ymmärretä ettei hän oikeastaan enää juo. Jos olit se hiljainen seinäruusu peruskoulussa niin monille sinä olet sitä aina. Ei auta vaikka mitä tekisit. Nuo koulumaailmassa muodostuneet roolit tuntuvat pysyvän koko elämän ajan.
Nykyinen ison yrityksen pomo, entinen nörtti koulukiusattu menee varmasti vapisten koulunsa luokkakokoukseen. Huomaa yhtäkkiä, kuinka aika pysähtyy ja kaikki suuret, mediassakin mainostetut, yrityskaupat ja muut meriitit unohtuu. Kukaan ei muista häntä muuten luokkakokouksessa kuin mitä media hänestä on viimeaikoina kirjoitellut.
Hyvin usein me myös alamme toteuttamaan itsekin näitä rooleja. Ns. rumasta ankanpoikasesta kehkeytynyt nykyinen joutsen ei usko kauneuteensa sen enempää kuin uskoi silloinkaan kun huudettiin linnunpelättimeksi yms. Vaikka kuori on muuttunut niin monesti sen sisältö ei. Kysymys on niin usein siitä, että me ajattelemme liikaa, mitä muut meiltä odottavat. Pitäisi kai ajatella sitä, että mitä me itse haluamme olla. Tarvitseeko meidän koko ikämme todistella sitä, että olemme itsevarmempia kuin silloin vuonna jotain.
Koulukiusattuja on usein kärjistetysti sanottuna kahta lajia (no on kai muitakin..). On niitä, jotka koko ikänsä yrittävät todistaa, että he todella ovat jotain. Menestyvät maailmalla jne. Ja sitten on niitä, jotka ovat muiden sanomisia todistavia ennusteita. Uskovat, mitä heistä on sanottu silloin joskus ja alistuvat "kohtaloonsa". En tiedä, kummat ovat onnellisempia. Nuo jotka koko ikänsä pyrkivät näyttämään ympäristölle, mitä he ovat saaneet aikaiseksi vai nuo, jotka yksinäisyydessä muistelevat kuulemiansa haukkuja jne.
Paras vaihtoehto olisi tietysti se, että osaisimme jättää nuo vanhat haavat arpeutumaan, mutta kun niitä on vain niin kiva välillä repiä auki.
Nykyinen ison yrityksen pomo, entinen nörtti koulukiusattu menee varmasti vapisten koulunsa luokkakokoukseen. Huomaa yhtäkkiä, kuinka aika pysähtyy ja kaikki suuret, mediassakin mainostetut, yrityskaupat ja muut meriitit unohtuu. Kukaan ei muista häntä muuten luokkakokouksessa kuin mitä media hänestä on viimeaikoina kirjoitellut.
Hyvin usein me myös alamme toteuttamaan itsekin näitä rooleja. Ns. rumasta ankanpoikasesta kehkeytynyt nykyinen joutsen ei usko kauneuteensa sen enempää kuin uskoi silloinkaan kun huudettiin linnunpelättimeksi yms. Vaikka kuori on muuttunut niin monesti sen sisältö ei. Kysymys on niin usein siitä, että me ajattelemme liikaa, mitä muut meiltä odottavat. Pitäisi kai ajatella sitä, että mitä me itse haluamme olla. Tarvitseeko meidän koko ikämme todistella sitä, että olemme itsevarmempia kuin silloin vuonna jotain.
Koulukiusattuja on usein kärjistetysti sanottuna kahta lajia (no on kai muitakin..). On niitä, jotka koko ikänsä yrittävät todistaa, että he todella ovat jotain. Menestyvät maailmalla jne. Ja sitten on niitä, jotka ovat muiden sanomisia todistavia ennusteita. Uskovat, mitä heistä on sanottu silloin joskus ja alistuvat "kohtaloonsa". En tiedä, kummat ovat onnellisempia. Nuo jotka koko ikänsä pyrkivät näyttämään ympäristölle, mitä he ovat saaneet aikaiseksi vai nuo, jotka yksinäisyydessä muistelevat kuulemiansa haukkuja jne.
Paras vaihtoehto olisi tietysti se, että osaisimme jättää nuo vanhat haavat arpeutumaan, mutta kun niitä on vain niin kiva välillä repiä auki.
Vastaukset 4
Vanhimmat
kuin miltä kirjoituksesi perusteella näyttää. Tosin iän myötä ihminen muuttuu ja osaa jo jotenkin ymmärtää koulukiusaajia ja muita lapsuuden/nuoruuden aikaisia negatiivisia itseluottamusta horjuttaneita tuntemuksia. Omakohtaisesti kuitenkin koulukiusaus oli niin rankka kokemus, että opiskelut jäi erinäisten pelko, jännitys ja paniikki-oireiden takia. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin menneisyys kummittelee siten, että en toiveamattiini koskaan päässyt. Miteb siis voit olettaa, että voisin minä ja muut kaltaiseni koskaan "toipua" tuollaisesta unelmientoteutumattomuudesta? Kun joutui luopumaan tavoitteistaan nuorena, niin eipä sitä silloin voi olla sellainen kuin itse haluaisi. Enää en välitä mitä muut minusta ajattelevat, mutta vielä tänäkinkin päivänä nuo "tunnevammat" rajoittavat arkielämää ja muistuttavat mennneisyydestä! Kuinkahan paljon meikäläisen kaltaisia lieneekään?
olet ihan oikeassa. Usein tulee kirjoitettua noita juttuja enemmänkin keskustelun alustus mielessä, että sais aikaiseksi pohdintaa.
Luulen, että aika moni kärsii mainitsemistasi oireista. Ja nimenomaan huolestuttavaa on se, että joutuu ehkä tyytymään työhön, joka on rutiininomaista etc., vaikka kyvyt riittäisivät paljon enempään. Siinä sitä turhautuu lisää.
Itsetunto kärsinyt sen verran paljon että en osaa enää vaatia itseltäni mitään ja elän varsin vaatimatonta elämää. Kykyjä ja taitoa olisi varmasti ollut paljon enempäänkin, mutta koska niitä asioita mitä on joutunut kokemaan ei voi muuttaa tekemättömiksi, olen päättänyt tyytyä siihen mitä saan yrittämättä sen enempää tai laittamatta itseäni sen enempää enää likoon.
monia entisiä koulukiusattuja. Tiedän, että yrität ainoastaan rohkaista tuolla "rupia on niin kiva repiä" -lauseella, sanoa toisin sanoen, että ongelmat voivat korjaantua jokaisella riittävän päättäväisyyden ansiosta, mutta tuon kohdan voi kuitenkin ymmärtää aika helposti myös syytöksenä. "Mitäs annat tilanteen liukua tähän asti" -tyylisenä syytöksenä.
Minunkin tekisi mieli kirjoittaa, että ei se ole ihan noin yksinkertaista, mutta toisaalta olet aivan oikeassa. Rupia on kiva repiä, ja ihmisten odotukset vaikuttavat suoraan henkilön toimintaan.