Hei Äitix3

Tuollaistahan se on, mutta kun paino kohoaa lähemmäksi normaalipainoa, niin eivät ne läskipuheet enää niin hirveästi rassaa teitä lähimpiä. Jatkuvasti - edelleen - ikuisesti kai - minäkin mittailen itseäni ja hyperventiloin sadan gramman painonnoususta, mutta ei se mitään : ) Kun sisäinen painopäätös on saatu hilattua normaaliin, niin mitäpä siitä, jos tiukkapipoisesti pitää kilojaan tasan jossain jottei kokisi itseään norsuksi puolta kiloa raskaampana – paljon, paljon parempi kohtalo kuin anorexiasta bulimiaan sortuvilla (ja heitä on paljon!) ... joten hitaasti tuota tietä, millä olette, niin elinkelpoinen tulee : ) - Sanoisin jopa, että siinä vaiheessa kun anorektikko saavuttaa suunnilleen normaalipainon ja pystyy pitämään sen vakaana vuoden – kaksi, niin hän ole yhtään sen sairaampi (sairaudestaan huolimatta) kuin kuka tahansa vastaantulija moninaisine ongelmineen. Anorexiaan sairastutaan usein nuoruuden kynnyksellä, siihen aikaan kun kaikki on vielä paljolti lapsellisen hyvin (lapsuuden maailmahan ei kärsi murto-osaakaan siitä, mikä aikuisille on normaalia arjen stressiä ja tuskailua) niinpä vanhemmat saattavat odottaa parantumisen olevan paljon kokonaisvaltaisempaa kuin se tulee koskaan olemaan, unohtaessaan, että a) parantuminen kestää usein pitkään ja lapsi kehittyy huimaa vauhtia juuri sairautensa aikana, sen lisäksi, että b) anorexia tekee ”vanhaksi”, eli parantuessaan anorektikko on nuoresta iästään huolimatta hyvinkin aikava, aikavine murheineen ja huolineen, jotka saattavat järkyttää vanhempia, vaikka eivät heitä toisessa aikuisessa järkyttäisikään. … hmm … en oikein osaa selittää; yritän sanoa, että terveys on melko venyvä käsite: Jos tyttärenne ennen oli terveydellisesti kympin oppilas saattaa hän nyt anorexiansa myötä jäädä kahdeksaan tai seitsemään ja olla silti ihan mukiinmenevästi terve. … Toivottavasti näet punaisenlangan tässä pölpötyksessäni.


Minä kiitos voin oikein hyvin : )

http://karppaus.info/forum/viewforum.php?f=10&sid=cfa9286ca0e8e907bffd45fd28e7907b

billeri kirjoitti:

Tuollaistahan se on, mutta kun paino kohoaa lähemmäksi normaalipainoa, niin eivät ne läskipuheet enää niin hirveästi rassaa teitä lähimpiä. Jatkuvasti - edelleen - ikuisesti kai - minäkin mittailen itseäni ja hyperventiloin sadan gramman painonnoususta, mutta ei se mitään : ) Kun sisäinen painopäätös on saatu hilattua normaaliin, niin mitäpä siitä, jos tiukkapipoisesti pitää kilojaan tasan jossain jottei kokisi itseään norsuksi puolta kiloa raskaampana – paljon, paljon parempi kohtalo kuin anorexiasta bulimiaan sortuvilla (ja heitä on paljon!) ... joten hitaasti tuota tietä, millä olette, niin elinkelpoinen tulee : ) - Sanoisin jopa, että siinä vaiheessa kun anorektikko saavuttaa suunnilleen normaalipainon ja pystyy pitämään sen vakaana vuoden – kaksi, niin hän ole yhtään sen sairaampi (sairaudestaan huolimatta) kuin kuka tahansa vastaantulija moninaisine ongelmineen. Anorexiaan sairastutaan usein nuoruuden kynnyksellä, siihen aikaan kun kaikki on vielä paljolti lapsellisen hyvin (lapsuuden maailmahan ei kärsi murto-osaakaan siitä, mikä aikuisille on normaalia arjen stressiä ja tuskailua) niinpä vanhemmat saattavat odottaa parantumisen olevan paljon kokonaisvaltaisempaa kuin se tulee koskaan olemaan, unohtaessaan, että a) parantuminen kestää usein pitkään ja lapsi kehittyy huimaa vauhtia juuri sairautensa aikana, sen lisäksi, että b) anorexia tekee ”vanhaksi”, eli parantuessaan anorektikko on nuoresta iästään huolimatta hyvinkin aikava, aikavine murheineen ja huolineen, jotka saattavat järkyttää vanhempia, vaikka eivät heitä toisessa aikuisessa järkyttäisikään. … hmm … en oikein osaa selittää; yritän sanoa, että terveys on melko venyvä käsite: Jos tyttärenne ennen oli terveydellisesti kympin oppilas saattaa hän nyt anorexiansa myötä jäädä kahdeksaan tai seitsemään ja olla silti ihan mukiinmenevästi terve. … Toivottavasti näet punaisenlangan tässä pölpötyksessäni.


Minä kiitos voin oikein hyvin : )

kyllä NIIN ihana! Osut aina naulan kantaan
ja tiedän, että mun pitäisi olla PAREMPI
HERMOINEN! Ymmärrän kyllä, että minun PITÄISI
ymmärtää sairaan tyttäreni omituisia ajatus-
kuviota, mutta kyllä välillä olen iiihan
hermona ja ällikällä lyötynä! Onneksi tällä
"sukkahousu" reissulla en hermostunut, sain
laskettua sataan...kolme kertaa... ilman, että
tyttö huomasi ja nielin ihmettelevät sanani.

Tiedän kyllä, että tämä on todella pitkä
prosessi parantumiseen, täydelliseen sellaiseen
voi olla ettei päästä koskaan (Oho, tuli väärä
sananjärjetys, mutta ymmärrät varmasti, mitä
tarkoitan...) Kun tätä tilannetta oikein
pohtii tulee väkisinkin välillä epätoivonen olo,
mikä anorektikon ajatusmaailman MUKA muuttaisi?
Miten hän muka paranisi? Mikä taikatemppu siihe tarvitaan?
Siinähän tämän tilanteen koko totuus varmasti
piilee, että on niin vaikea, siis mahdoton, päästä toisen pään sisään ja sitä kautta edes
vähän ymmärtää, miten minäkuva voi olla niin
älyttömän vääristynyt? Miten 170cm ja 39 kg voisi
olla paksu, vaikka olisi kuudet 60den sukkahousut päällä??? Vaan kun voi, vaikka vain
yhdet niin paksut sukkikset yllään...

Sitähän tyttäreni myös sanoi, että haluaa painon nousevan hitaasti, jotta nuppi
pysyy nousussa mukana. Se on varmsti
hyvä päätös, jotta todellakin vältyttäisiin
tuosta bulimiasta, joka todellakin anorektikoita
vaanii. Minulle ja meille riittää, että paino todellakin olisi sellainen, ettei elimistö ole
säästöliekillä, ei tässä tyttöä "läskittämässä olla" kuten hän itse pelkää. Läskeistä ei todellakaan ole noilla mitoilla pelkoa...
Kunhan vain saisi itsensä siihen kuntoon, että
elimistön kaikki osat jaksavat toimia kunnolla.

Mutta kuten olemme kanssasi monesti todenneet:
hiljaa hyvä tulee! (Ja minä joudun venyttämään
hermojani =) ).

Hyvää, joskin harmaata, viikkoa sinulle

Ruokahalu takaisin! kirjoitti:

http://karppaus.info/forum/viewforum.php?f=10&sid=cfa9286ca0e8e907bffd45fd28e7907b

varmasti hyvää, mutta valitettavasti
anoreksissa on kyse ihan jostain
muusta kuin menetetystä ruokahalusta!
Siinähän se hassu juttu onkin, että
he ajattelevat ruokaa todella paljon ja
usein, mutta eivät PYSTY syömään, kun
kokevat itsensä niin isoina! Kyllä meidänkin
tyttö sanoo, että haluaisi niin voida
syödä ihan mitä vain, mutta kun ei!
Että näin! Älä sinä menetä ruokahaluasi,
vaan karppaile edelleen...

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

varmasti hyvää, mutta valitettavasti
anoreksissa on kyse ihan jostain
muusta kuin menetetystä ruokahalusta!
Siinähän se hassu juttu onkin, että
he ajattelevat ruokaa todella paljon ja
usein, mutta eivät PYSTY syömään, kun
kokevat itsensä niin isoina! Kyllä meidänkin
tyttö sanoo, että haluaisi niin voida
syödä ihan mitä vain, mutta kun ei!
Että näin! Älä sinä menetä ruokahaluasi,
vaan karppaile edelleen...

Tyttäresi on laihtunut vai? Jossain vaiheessa hän paino muistaakseni 42kg. Mitä hoitoa hänelle on annettu ja painokin laskenut.
Anorektikon mieli on kyllä todella hämärän peitossa. Miten samanpituinen tyttö kun minä, mutta 11kg laihempi voi ajatella olevansa lihava, kun minuakin sanotaan jo hoikaksi (50kg) Tosin itseni mielestä olen lihava ja en voi edes kuvitella kuinka nätissä kunnossa tyttösi on nyt.

Voi tietenkin olla, että ollaan jo liian laihassa pisteessä, luut törröttää ja sydän pysähtyy. Ehkä se 45kg riittää mulle. No joo, en nyt puhu itsestäni enempää, toivon kuitenkin, että edes teidän tyttärenne saataisiin jo vihdoin kuntoon!!! Tsemppiä!

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

kyllä NIIN ihana! Osut aina naulan kantaan
ja tiedän, että mun pitäisi olla PAREMPI
HERMOINEN! Ymmärrän kyllä, että minun PITÄISI
ymmärtää sairaan tyttäreni omituisia ajatus-
kuviota, mutta kyllä välillä olen iiihan
hermona ja ällikällä lyötynä! Onneksi tällä
"sukkahousu" reissulla en hermostunut, sain
laskettua sataan...kolme kertaa... ilman, että
tyttö huomasi ja nielin ihmettelevät sanani.

Tiedän kyllä, että tämä on todella pitkä
prosessi parantumiseen, täydelliseen sellaiseen
voi olla ettei päästä koskaan (Oho, tuli väärä
sananjärjetys, mutta ymmärrät varmasti, mitä
tarkoitan...) Kun tätä tilannetta oikein
pohtii tulee väkisinkin välillä epätoivonen olo,
mikä anorektikon ajatusmaailman MUKA muuttaisi?
Miten hän muka paranisi? Mikä taikatemppu siihe tarvitaan?
Siinähän tämän tilanteen koko totuus varmasti
piilee, että on niin vaikea, siis mahdoton, päästä toisen pään sisään ja sitä kautta edes
vähän ymmärtää, miten minäkuva voi olla niin
älyttömän vääristynyt? Miten 170cm ja 39 kg voisi
olla paksu, vaikka olisi kuudet 60den sukkahousut päällä??? Vaan kun voi, vaikka vain
yhdet niin paksut sukkikset yllään...

Sitähän tyttäreni myös sanoi, että haluaa painon nousevan hitaasti, jotta nuppi
pysyy nousussa mukana. Se on varmsti
hyvä päätös, jotta todellakin vältyttäisiin
tuosta bulimiasta, joka todellakin anorektikoita
vaanii. Minulle ja meille riittää, että paino todellakin olisi sellainen, ettei elimistö ole
säästöliekillä, ei tässä tyttöä "läskittämässä olla" kuten hän itse pelkää. Läskeistä ei todellakaan ole noilla mitoilla pelkoa...
Kunhan vain saisi itsensä siihen kuntoon, että
elimistön kaikki osat jaksavat toimia kunnolla.

Mutta kuten olemme kanssasi monesti todenneet:
hiljaa hyvä tulee! (Ja minä joudun venyttämään
hermojani =) ).

Hyvää, joskin harmaata, viikkoa sinulle

kirjoitit: "Siinähän tämän tilanteen koko totuus varmasti
piilee, että on niin vaikea, siis mahdoton, päästä toisen pään sisään ja sitä kautta edes
vähän ymmärtää, miten minäkuva voi olla niin
älyttömän vääristynyt? Miten 170cm ja 39 kg voisi
olla paksu, vaikka olisi kuudet 60den sukkahousut päällä??? Vaan kun voi, vaikka vain
yhdet niin paksut sukkikset yllään.."

Luulen (en omakohtaisesti tiedä), että raskaaksi tulo-ja olo tuntuu samalta kuin pahasta alipainosta ylöskipuaminen - sillä erotuksella, että anorektikkoparka tietää joutuvansa olemaan koko loppuelämänsä "raskaana". Kun on vaikeasti alipainoinen, niin vähäinenkin ruoka-annos saa aikaan konkreettisen (ei siis mitään tekemistä mielikuvituksen ja vääristymien kanssa) muutoksen kehossa: Lämpötila muuttuu ratkaisevasti, ääriraajat punoittavat lämmetessään, verisuonet pullistuvat, vatsa turpoaa jne. jne - puhumattakaan siitä mitä ravinto (jälleen ihan konkreettisesti) saa aikaan mielentiloissamme! Kaikki asioita mitä normaalisti syövä, normaalipainoinen ei koskaan syötyään koe/huomaa. Jos reidessä on ollut kuukausia pelkkä luu ja pinnalle tulee sentinkerros niin se tuntuu paljolta, jos taas normaaliin reiteen kertyy sentti ei sitä huomaa mitenkään. Ajattele raskautta, siltä se tuntuu; hämmentää ja pelottaa. Ihan oikeasti, ei sairaasti.

Yritä aina erotella sairaus ihan oikeista, ei-sittenkään-niin-oudoista tuntemuksista, vaikka vaan itsesi vuoksi, niin jaksat : )
Enkä minä sano etteikö sairautta olisi – paljon – vielä jäljellä, mutta yritä silti muistaa, että ”tervekin” ihminen samaan tilaan joutuessaan mitä todennäköisimmin joutuisi paniikkiin – vai miten on; olen kuullut, että odottavat äidit saattavat olla aikamoisia hermokimppuja ja pillittäjiä : )

peikkotyttö. kirjoitti:

Tyttäresi on laihtunut vai? Jossain vaiheessa hän paino muistaakseni 42kg. Mitä hoitoa hänelle on annettu ja painokin laskenut.
Anorektikon mieli on kyllä todella hämärän peitossa. Miten samanpituinen tyttö kun minä, mutta 11kg laihempi voi ajatella olevansa lihava, kun minuakin sanotaan jo hoikaksi (50kg) Tosin itseni mielestä olen lihava ja en voi edes kuvitella kuinka nätissä kunnossa tyttösi on nyt.

Voi tietenkin olla, että ollaan jo liian laihassa pisteessä, luut törröttää ja sydän pysähtyy. Ehkä se 45kg riittää mulle. No joo, en nyt puhu itsestäni enempää, toivon kuitenkin, että edes teidän tyttärenne saataisiin jo vihdoin kuntoon!!! Tsemppiä!

Ei voi sanoa, että tyttäreni
olisi "nätissä kunnossa" näin terveen
ihmisen silmissä. Luuranko on
KAUKANA nätistä... Hän toisiaan
kuihtui 36 kiloon, tuon 42 hän
painoi maaliskuussa.

Hän on nyt hyvässä hoidossa, jossa
paino on hiukan alkanut nousta.

Sinä olet jo nyt liian kevyt, lopeta
ihmeessä 45 kilon havittelu, jos
voit. Saatko itse apua?
Hae sitä pikaisesti, ellet saa!!

billeri kirjoitti:

kirjoitit: "Siinähän tämän tilanteen koko totuus varmasti
piilee, että on niin vaikea, siis mahdoton, päästä toisen pään sisään ja sitä kautta edes
vähän ymmärtää, miten minäkuva voi olla niin
älyttömän vääristynyt? Miten 170cm ja 39 kg voisi
olla paksu, vaikka olisi kuudet 60den sukkahousut päällä??? Vaan kun voi, vaikka vain
yhdet niin paksut sukkikset yllään.."

Luulen (en omakohtaisesti tiedä), että raskaaksi tulo-ja olo tuntuu samalta kuin pahasta alipainosta ylöskipuaminen - sillä erotuksella, että anorektikkoparka tietää joutuvansa olemaan koko loppuelämänsä "raskaana". Kun on vaikeasti alipainoinen, niin vähäinenkin ruoka-annos saa aikaan konkreettisen (ei siis mitään tekemistä mielikuvituksen ja vääristymien kanssa) muutoksen kehossa: Lämpötila muuttuu ratkaisevasti, ääriraajat punoittavat lämmetessään, verisuonet pullistuvat, vatsa turpoaa jne. jne - puhumattakaan siitä mitä ravinto (jälleen ihan konkreettisesti) saa aikaan mielentiloissamme! Kaikki asioita mitä normaalisti syövä, normaalipainoinen ei koskaan syötyään koe/huomaa. Jos reidessä on ollut kuukausia pelkkä luu ja pinnalle tulee sentinkerros niin se tuntuu paljolta, jos taas normaaliin reiteen kertyy sentti ei sitä huomaa mitenkään. Ajattele raskautta, siltä se tuntuu; hämmentää ja pelottaa. Ihan oikeasti, ei sairaasti.

Yritä aina erotella sairaus ihan oikeista, ei-sittenkään-niin-oudoista tuntemuksista, vaikka vaan itsesi vuoksi, niin jaksat : )
Enkä minä sano etteikö sairautta olisi – paljon – vielä jäljellä, mutta yritä silti muistaa, että ”tervekin” ihminen samaan tilaan joutuessaan mitä todennäköisimmin joutuisi paniikkiin – vai miten on; olen kuullut, että odottavat äidit saattavat olla aikamoisia hermokimppuja ja pillittäjiä : )

mulle on käynyt todella
hyvä tuuri, että sinä olet
vastannut maileihini: juuri
kaltaisesi, anoreksian läpikäynyt,
pystyy auttamaan minua ymmärtämään
tätä kä-sit-tä-mä-tön-tä sairautta!

Kiitos sinulle kaikista
ajattelemisen aihetta
herättäneistä kommenteistasi!
Itse olen aina tainnut olla,
kaikkine heikkouksineni, ärsyttävän
tyytyväinen itseeni, etten tiedosta
edes ajatelleeni "omituisesti", kuten
pieni tyttäreni nyt tekee. Hän saa
niin toimia, en siitä ikinä moiti enkä
sitä näytä, että ihmettelen toimintaansa
tai ajatuksiaan. Raskausajat olivat
iiihania, edes sen aikainen turpoaminen
ei ollut minulle kamalaa...eli olen
siis outo omalla tavallani, eikä se
omena kauas puusta putoa...

äiti-kertaa-kolme kirjoitti:

mulle on käynyt todella
hyvä tuuri, että sinä olet
vastannut maileihini: juuri
kaltaisesi, anoreksian läpikäynyt,
pystyy auttamaan minua ymmärtämään
tätä kä-sit-tä-mä-tön-tä sairautta!

Kiitos sinulle kaikista
ajattelemisen aihetta
herättäneistä kommenteistasi!
Itse olen aina tainnut olla,
kaikkine heikkouksineni, ärsyttävän
tyytyväinen itseeni, etten tiedosta
edes ajatelleeni "omituisesti", kuten
pieni tyttäreni nyt tekee. Hän saa
niin toimia, en siitä ikinä moiti enkä
sitä näytä, että ihmettelen toimintaansa
tai ajatuksiaan. Raskausajat olivat
iiihania, edes sen aikainen turpoaminen
ei ollut minulle kamalaa...eli olen
siis outo omalla tavallani, eikä se
omena kauas puusta putoa...

Vaikka Billerin viestit onkin tarkoitettu ensisijaisesti sinulle Äiti-kertaa-kolme, niin kyllä niistä saa valtavasti ajattelemisen aihetta myös kuka tahansa muukin anorektikko, entinen anorektikko tai anorektikon omainen. Luen tältä palstalta lähinnä vain teidän kahden kirjoituksia ja olen kyllä sitä mieltä, että on aivan mahtavaa, että viitsitte ja jaksatte kirjoittaa tänne.

Toivon kaikkea hyvää teille molemmille ja erityisesti Äiti-kertaa-kolmen tyttärelle, joka nyt onneksi viestien perusteella on kai jo pikkuisen paremmassa kunnossa.

Liisa81 kirjoitti:

Vaikka Billerin viestit onkin tarkoitettu ensisijaisesti sinulle Äiti-kertaa-kolme, niin kyllä niistä saa valtavasti ajattelemisen aihetta myös kuka tahansa muukin anorektikko, entinen anorektikko tai anorektikon omainen. Luen tältä palstalta lähinnä vain teidän kahden kirjoituksia ja olen kyllä sitä mieltä, että on aivan mahtavaa, että viitsitte ja jaksatte kirjoittaa tänne.

Toivon kaikkea hyvää teille molemmille ja erityisesti Äiti-kertaa-kolmen tyttärelle, joka nyt onneksi viestien perusteella on kai jo pikkuisen paremmassa kunnossa.

todella, että kaikesta
keskustelusta on apua mahdollisimman
monelle! Billeri on minulle aivan
uskomaton tukipilari! Häneltä
olen saanut monta vinkkiä, miten
tulee käyttäyttyä/sanoa ja mitä
ei MISSÄÄN NIMESSÄ kannata sanoa
tai tehdä... Ja valaissut myös,
mitä anorektikon mielessä liikkuu.

Kaiken tämän tällä palstalla
huokuneen välittämisen, joka
saa minut välillä itkemään
ilosta, kerron tyttärelleni,
kun hän paranee. Nyt en vielä
"uskalla" kertoa, että tarvitsen
tällaisen purkautumiskanavan ja että
kerron häntä koskevat huoleni tänne.
Toivon, että jonain päivänä tyttäreni
voi olla Billerin lailla tukena jollekin
ihmiselle!

Sinunkin terveisesi, Liisa81, menevät
aikanaan tyttärelleni! Kaikkea hyvää
myös sinulle