uneksiva mies aukiolla.

ehkä uskallan kuitenkin sanoa
että lausu runosi, haluaisin kuulla sen
ehkä ymmärrän, ehkä en, vaikken tunne sinua

Muistatko. Makasimme vierekkäin
aamun tuloa odottaen,
olin juuri menettänyt poikuuteni,
ja amfetamiini suonissamme ei päästänyt
meitä uneen.
Silloin painoin pääni syliisi
ja itkin, en osannut kertoa miksi.

Muistatko.
Kävelimme lumista hiekkarantaa
ja pysähdyin katsomaan valkoista dyyniä.
Ajattelin: voisinpa olla karhu
ja nukkua dyynin sisällä tuhat vuotta.
Kyyneleet valuivat poskellani, tartuit käteen
ja lähdit hinaamaan rannalta pois.

Muistatko, kun tutustuit parhaaseen kaveriini.
Muistatko kun ihastuitte.
Muistatko, kun keskellä yötä rikoin ala-ovesta lasin
ja hakkasin nyrkillä oveenne.
Muistatko kun saitte häädön - menitte naimisiin
ja muutitte Amerikkaan.

Miehesi tuli sieltä yksin pois,
sinä jäit.

Tahtoisin kertoa sinulle etten enää itke.
En osaa.
Valkoiset dyynit rannoilla
eivät saa minua enää haaveilemaan.

Muistatko. Olin pahasti koukussa
kun tapasimme, pillerikierteessä ja vähän muussakin,
aineissa joista en irti päässyt - sinä veit kotiisi
ja autoit hiljentämään tahtia.
Tulit raskaaksi ja potkaisit minut ulos.

Muistatko. Minä vannoin jättäväni naiset,
ja aineet.
Vähän ajan kuluttua käytin enemmän kuin koskaan ennen
ja tutustuin sinuun, nuoruuteni väkevä rakkaus!

Olit juuri tullut kaupunkiin,
pidit puukkoa piilossa takkisi alla.
Muistatko, kun vein sinut kotiini, siihen murjuun:
kaikki petivaatteeni olivat vielä
entisen luona, sen joka odotti lastani, ja
me nukuimme kylmässä, peitottomassa sängyssä, tuulen
puhaltaessa huonosti tiivistettyjen
ikkunoiden reunoista, kuinka yritimme
lämmittää toisiamme?

Sinun edellinen miehesi oli pahoinpidellyt
vasemmasta korvastasi kuulon, ja
viimeisellä kerralla hänen potkiessaan
olit saanut keskenmenon.
Yritit tulla raskaaksi kanssani, ja olit kateellinen
entiselleni, jonka kohdussa lapseni kehittyi, viikkojen kuluessa
ja kierteeni paheni.

Pelkäsit, että jonain aamuna herätessäsi
olen kylmä vierelläsi.
Et halunnut enää jatkaa.

Muistatko. Tutustuit kaupungin pahimpaan viinatrokariin,
aloitte seurustella,
varastit hänen rahansa ja lähdit kaupungista.
Monta vuotta näin sinusta unta.

Muistatko, pyysit anteeksi että olit heittänyt minut ulos,
sanoit että minun täytyy tulla takaisin,
koska odotat lastani - ja minulla on
velvollisuuteni isänä.
Olin kahden vaiheilla, ajattelin:
Mitä jos menen, ja sitten minut taaskin
heitetään ulos?

Jouduin lääkemyrkytyksessä sairaalaan.
Olin kolme päivää tajuttomana.
Sitten päästivät omalla vastuulla pois,
jos joku tulee hakemaan ja katsoo
etten tipahda kadulle.
Sinä lupasit tulla, menimme luoksesi.

Rakastelimme varovasti.
Muutaman päivän kuluttua poikani syntyi -
olin synnytyksessä mukana,
samassa sairaalassa, jossa hetkeä aiemmin
olin maannut tajuttomana.

Muutimme takaisin yhteen.
Pääsin irti aineista, aika hyvin viinastakin.
Sitten tulin uskoon.

Sinä olit uskovainen jo ennestään.
Kaikki näytti hyvältä.
Kunnes yhdellä niistä kummallisista reissuistasi
kaupungin yössä, kun annoit itsellesi
luvan irrotella - tulit äkkiä vakuuttuneeksi
että perhe-elämä on sittenkin
liian sitovaa.
Muistatko, kun pieni poika sylissäni
katselimme ikkunasta sinun menoasi pihatiellä.

Minä muistan hänen lohduttoman, hämmentyneen
katseensa
iltaisin, tuttipullo suussa,
kun jotain olennaista kodistamme puuttui.

Seitsemän vuoden kuluttua. Ja ne olivat rikkaita, hyviä
vuosia.
Muistatko. Tapasin sinut kirkossa -
vuoden verran sitä kesti, olimme yhdessä joka päivä, vaikka
alusta asti tiesin ettei siitä tule mitään.
Haavoja jäi varmaan kummallekin.

Muistatko, mekin tapasimme kirkossa,
kaksi uskovaista, viime kertaisesta suhteestani
oli taaskin seitsemän vuotta - ihastuimme.
Rakastuimme?
Luulin että siitä tulisi jotain.
Kaikki vaikutti jotenkin niin hyvältä.

Vaikka aineiden käytöstä
oli aikaa pitkälti toistakymmentä vuotta
silti sielussani varmaan moni rosoinen haava
oli parantumatta vielä niiltäkin ajoilta
ja siinä repeytyivät auki vähän kerrassaan
vanhat ja uudet vammani
riidellessämme niin monin mielettömin tavoin.

Muistatko, kuinka ikävästi meille kävi?
Kaksi vuotta seurustelimme -
vähän yli vuosi sitten se loppui, kipeästi.

Nyt olet jossain siellä, näyttöpäätteesi äärellä,
minä täällä, luemme toistemme tekstejä.
Rukoilen että voisin itkeä,
että osaisin päästää kyyneleet valloilleen.

Itkeä omaa hulluuttani,
miksi aina on tullut paettua
naisen syliin, hakemaan lohdutusta
sieltä missä vanhatkin arvet repeytyvät auki
ja sieluni runnoutuu yhä vain syvempään lukkoon.
Hyvä jos kohta enää edes Jumala
saa lukkojani auki.

Muistatko, sanon itselleni
ja vastaan:
kyllä, minä muistan.
Tänä iltana on kuin puhuisin heille, joita sielussani kannan
toisiinsa limittyvinä muistoina
niistä hauraista hetkistä, kun yritimme
rakastaa - pienet ihmiset.

tuon pöheikön katveessa
on naisen aava meri
harva mies sen löytää
sillä tie käy sinne
vaivanloiseksi silloin
kun pettää itseään
luullen sitä
laveaksi tieksi