Miten sen saa takaisin? En muista milloin olisin viimeksi nauraa hykertänyt niin että on meinannut melkein kuset tulla housuun. Ennen nauroin usein, sellaista aivan puhtaan onnellista ja iloista, vapauttavaa naurua. Nykyään osaan sellaisen lattean tekonaurun, naurahtaa silloin tällöin melko aidosti. Hymyillä osaan ja hymähtää, mutta kaipaan sellaista remakkaa naurua joka alkaa koskea mahaan pidemmän päälle. Pystyttekö muut masentuneet nauramaan?
Nauru on kadonnut
Malice
141427
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Viimeksi nauroin, kun psykiatrini letkautti sellaisen vitsin, että häneltä loppuisi työt, jos kaikki asiat aina menisivät niin kuin pitäisi. :D
Nimittäin tuo töppäykset-palsta. Alan aina nauramaan ihan sairaalloisesti jo pelkistä otsikoista. Viestit sinällään ovat koko ajan samaa ripulikakka-huumoria, mille en yleensä naura ollenkaan, mutta jostain syystä ne nyt naurattavat minua ihan hullusti. Ei ne oikeastaan ole edes hauskoja, mutta silti vaan nauran! Taidan olla hullu.
Niin, mikään muu ei sitten paljoa nauratakkaan.
nauraisin,se on enemmän refleksi/tieto siitä,että asia oli hauska.Tuntua todellisesta hauskasta ei enään vain ole olemassa...
Nauramisen ja ilon puute on eräs depressiolääkkeiden yleisistä haittavaikutuksista. Näen sen ystävistäni. Kun joku on "lääkkeissä", niin hän ei vaan pysty iloitsemaan tai pitämään hauskaa asioilla jotka ennen oliva porukan mielestä hauska juttu.
Olen itse just nyt depression deepissä vaiheessa. Tunteet on kadonneet ja joudun aikalailla arviokauppaa olemaan yhteydessä ystäviini. En pysty nauramaan enkä kokemaan surua, vaikka aihetta olisi. Ystävät onneksi vielä käyvät minua moikkaamassa, mutta tunnen olevani kuin ulkopolinen koko tässä elämässä. Ei naurata eikä itketä. Täytyy kiittää ystäviäni, siellä on niin monia lääkkeitä käyttäneitä että osaavat suhteuttaa mikä on tilateeni tässä elämässä.
Olin itsekin sitä mieltä että kova lääkitys vaan päälle kaikilla ja isompaa annosta jos ei heti tehoa. Nyt kun toi työuupumus astui mukaan kuvioon, niin olen joutunut miettimään elämänarvot vähän toisin.....
Mutta kyllähän masennuskin vie turraksi, minulta turtui tunteet silloin kun masis alkoi ensimmäistä kertaa. Kaksi vuotta sinnittelin ilman lääkkeitä. Nyt lääkkeiden kanssa jaksaa jo hymyillä. Vaikea hahmottaa kumpi tässä on pahempi turruttaja, lääkkeet vai sairaus? Pärjäile Speeball, täällä toinen joka on ulkopuolinen koko tässä elämässä. Ehkä me ollaan sit samalla ulkopuolella :D
Minäkin olin ennen tosi iloinen ja nauroin paljon, mutta nyt en edes muista milloin olisin nauranut. Olisi niin ihanaa osata taas nauraa. Nykyään hymyileminenkin tuntuu kovalle pinnistelylle, ja on tosi vaikea suhtautua esim. toisten kertomiin juttuihin, joihin oletetaan vastattavan naurulla -minä kun en saa väännettyä naurua väkisin, korkeintaan pienen hymyn.
Toisaalta taas en osaa itkeäkkään, vaikka on hirmu paha olla. Tunteet jäässä siis.
mahdoton. Siellä in semmoisia juttuja, joille nauraa täysillä ääneen. Kaikki jutut eivät sielläkään naurata.
Hei. Tekstisi oli ihan kuin minun päästäni! Tuota olen itsekseni ihmetellyt ja siitä kärsinytkin, kun ei ole kolmeen vuoteen naurattanut ollenkaan. Voin myös naurahtaa tai jotain lievää latteaa nauruntapaista voi tulla jos katsoo jotain tosi hauskaa ohjelmaa, mutta sydämen ja mahan pohjasta tulevaa, aitoa, luonnollista naurua ei ole, ei se tule. En myöskään pysty itkemään kunnolla, joskus tulee kyyneleet silmiin ja vähän alkaa itkettää, mutta ei vain onnistu. Syykin on ilmeinen: masennuslääke Remeron. Ilman sitä vain vaihtoehto on vielä pahempi: erittäin vakava masennus. Se on uusinut jo niin monta kertaa yritettyäni lopettaa Remeronin, että olen jo oppinut: depislääkettä lopun ikää. Ja ilotta ja naurutta lopun ikää. Voihan p....Olen 44-v. nainen. Syötkö sinä jotain depislääkettä?
mahdolliset vaihtoehdot sinulla. Minä pystyn sentään itkemään joskus. Usein minullakin tuo että kyyneleet tulee silmiin ja siinä se, sitten on vain turhautunut ja patoutunut olo. Joskus pystyn itkemään tunteja putkeen niin että keho kouristelee, se tuntuu itseasiassa mielettömän hyvälle :o
Onko sinulla kokeiltu jotain toista lääkettä? On varmaan rasittava elää ilman naurua ja itkua. Minulla on tällä hetkellä kolmet lääkkeet, seroquel, rivatril ja sitalopraamivalmiste. Liekö niin että minultakin naurun vievät nuo lääkkeet, vaikka enpähän paljon naureskellut ennen lääkkeitäkään, niinä iki-ihanina masisvuosina. Voi rakkaita nuoruusaikoja ;)
Tässä on naurua ihan aidoimillaan, ei voi muuta kun nauraa vaikkei naurattanut yhtään!
Tuli hyvä mieli :)
http://s56.photobucket.com/albums/g164/Hajuherne/?action=view¤t=Wille_skrattar.flv
http://s56.photobucket.com/albums/g164/Hajuherne/?action=view¤t=Wille_skrattar.flv
Tein saman huomion noin kymmenisen vuotta sitten. Naurutaitoni oli kadonnut.
Elin kuivassa avioliitossa. Eräänä päivänä tuli uusi mies elämääni. Huomioin heti, kuinka hormoonini alkoivat kiertää ruumiissani. Taas tunsin ja osasin näyttää tunteitani. Minusta oli helpompaa sanoa "rakastan sinua" sekä lapsilleni, että tietysti tälle miehelle. Kaunistuin! Hoikkenin! Elämä alkoi maistua! Hymy palasi takaisin huulilleni!
OSASIN TAAS RIEMUITA JA NAURAA!
...jos vain joku osaa tosissaan naurattaa. Hymähtelyt ja pienet naurut tulee päästettyä ilmoille joka päivä, mutta kunnon nauru on kieltämättä tiukassa...
Mitä sinä yritit tehdä avioliittosi "kastelemiseksi", siis sen
liiton pelastamiseksi, jota sinä liiton toisena sopijaosapuolena
olit Jumalan edessä luvannut kestää hyvinä, mutta MYÖS HUONOINA PÄIVINÄ?
Vai totesitko vain että nohnih, sehän olikin miehessä vika,
senhän voi vaihtaa...! Oliko siinä sopimuksessa pienellä präntättynä
sellainen kohta? Tuli pelastava "sankarikin", kuin tilauksesta...!
Mithän muuten miehellesi kuuluu, siis lastesi isälle?
Oletko yhtään ajatellut mitä on huorin tekeminen, siis aviorikos?
Kun nyt olet huomannut että "vaihtelu virkistää",
niin oletko jo miettinyt seuravaa vaihtoa?